Ladataan...
Juliaihminen

Kun tammikuu oli paras tammikuu naismuistiin, niin helmikuusta voi sanoa paljon arvostamaani Dr Philiä lainaten: This month is the month that's going to change my life course.

Helmikuussa olen...

oppinut iloitsemaan kaasusta

joka kerta, kun kuulen puupan tai röyhtäyksen äänen, tunnen syvää helpotusta: vähän vähemmän vatsanvääntöä pikkuiselle. Milloinkohan ilo tästä äänimaisemasta katoaa? Ehkä sitten kun tuo on 30-vuotias? Kerroin myös Tikille ylpeänä, että tunnistan jo unissanikin puuppa- ja shaibaäänen eron, johon Tiki vastasi kunnioittavasti: "Tuo on todella hyödyllistä know-how'ta."

lukenut

puolisen tuntia Hesaria joka aamu, kiitos Stokken newborn-setin, jossa kamu viihtyy aika kivasti, kun sitä vähän heiluttaa. Tai no, välillä bebbe on kyllä sylissä peiton sisällä, minkä seurauksena sen pussilakanassa on jonkin verran mustikka- ja rahkatahroja. (Hävytöntä, tiedän.)

lukenut myös

Oneironin. Imettäminen on täydellistä lukuaikaa! Ja eilen pääsin vihdoin lukemaan Kokon Othe(i)ron-tekstit, kun en aiemmin juonipaljastuksen pelossa voinut niitä avata. Silmiä avaavaa pohdintaa, suasittelen lukemaan molemmat (kirjan ja Kokon jutut).

emännöinyt

melkein joka päivä vieraita meillä. Tämän kuukauden perusteella voisi luulla, että kahvin keittäminen on ihan yhtä olennainen osa vastasyntyneen hoitamista kuin vaipanvaihtaminen. Niin ihanaa kuin ihmisten näkeminen onkin ollut, täytyy sanoa näin jälkeenpäin ihan neuvoksi muille vauvan saaville, että jossain vaiheessa olisi pitänyt sanoa ihmisille, että tulkaa vähän myöhemmin. Etenkin kahtena ensimmäisenä viikkona, kun kahvipöydässä istuminen teki todella kipeää tiedätte kyllä mistä!

vastaanottanut

kukkalähetyksiä (erityiskiitos ihanille tyypeille Demin ja Trendin toimituksessa!), kauniita kortteja, suloisia vauvanvaatteita, leluja ja nalleja. Ja kaikkein paras: naiset, jotka ovat tulleet meille ruokakasseineen, valmistaneet lounaan ja antaneet mun vain levätä. (Heini ja Aino, Ässä ja Anna, Raisa ja Frida, never forget!!!!!!!!!!111).

shoppaillut

tehokkaammin kuin koskaan ennen. Kun vauva oli kaksi viikkoa, juoksin Arabian HenkkaMaukkaan ja ostin viidessätoista minuutissa 4 imetystoppia, 2 imetys-t-paitaa, 2 imetysrintsikat, yhden villatakin ja yhden kauluspaidan (tämä kaikki vain 120 e!). Sitten juoksin takaisin rakkaan bebben luo. Ei ollut edes herännyt tässä välissä!

oppinut

ihan älyttömästi uusia juttuja: kestovaippojen käyttämistä, maidon pumppaamista, röyhyttämistä... Kiitos google, ystävät, isosisko ja Kättärin synnytysosaston 3A neuvova puhelin siitä, että olette jaksaneet vastata loputtomaan kysymyspatteristoon. Voiko vauva syödä liikaa? (Ei, jos imettää.) Voiko se nukkua liikaa? (Ei jos sen paino nousee, ja kyllähän se nousee!) Onko vauva liian keltainen? (Ei enää kahden viikon ikäisenä, jos sen paino nousee ja se on energinen.) Onko ok että navasta vuotaa verta vielä viikko irtoamisen jälkeen? (Kyllä on, vaikka onkin harhaanjohtavaa, kun sanotaan, että "on normaalia että navasta vuotaa vähän verta tyngän irrotessa", no ei se nyt viikkoa irtoa!) Onko ok, että vauvasta irtoaa nahkaa? (On, etenkin käsistä ja jaloista vauvan iho voi uusiutua syntymisen jälkeen.) Koska talvivauvan saa viedä ulos? (No, vaikka 10 päivän ikäisenä, mutta aluksi vain vartin kerrallaan.)

Ja veikkaan, että olen vasta ihan alkutekijöissä tässä hommassa!

yrittänyt larpata

"normaalia elämää", eli käynyt kahvilassa (Arabian kauppakeskuksen bulkkikahvila vaipanvaihtotiloineen ftw!), kävelyllä (kiitos aurinko!), kokeillut juhlistaa Tikin kanssa pojan syntymää juomalla lasin punaviiniä (en sitten uskaltanutkaan), operoinut ratikoiden ja bussien kanssa sekä kuunnellut Muistojen bulevardia ja lueskellut lehtiä sängyssä Tikin kanssa viikonloppuaamuisin.

Mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että mikään ei ole tuntunut samalta kuin ennen vauvaa. Kaikki tekeminen tuntuu uudenlaiselta. Ehkä vähän vaivalloisemmalta mutta toisaalta taas kivemmalta. (On huippua tajuta uudestaan ja uudestaan, että mulla on oma vavvvvva!!!!!!) Ihmisten ilmoilla jännitän koko ajan, onko vauvalla tarpeeksi lämmin, alkaako se itkeä, missä seuraavan vaipan voi vaihtaa ja kehtaako tässä kahvilassa imettää. Ja sitten taas tunnen jokaisesta uudesta aluevaltauksesta huvittavaa voitonriemua ja huomaan, että kun toistoja on tarpeeksi, hommat alkaa luistaa pakostakin.

rakastunut niin täydellisen järjettömästi

tuohon pieneen ihmiseen, että tällaisten tunteiden voimakkuus on vähän pelottavaa. 

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Sitä on elänyt 28 vuotta sellaista live and let live -elämää, ettei kamalasti määräile muiden ihmisten tekemisiä tai olemisia. Sitten kotiin muuttaa otus, jonka elämää täytyy määräillä. Se tuntuu tosi omituiselta!

Mun tekee edelleen mieli kysyä tuolta: "No kun sä nyt siinä silmät kiinni vähän väniset ja ähiset, niin haluaisitko sä vielä jatkaa unia vai nostanko mää nyt sut siitä ja mennään katsomaan yhdessä vaippa?" Ja sitten taas tajuan, että mun pitää tehdä päätös sen puolesta. (Ette muuten usko, miten paljon me Tikin kanssa yritettiin kysellä tuolta, mikä olisi kiva nimi sen mielestä. Vastuu painaa, ai ai!)

Välillä mietin, mitä tapahtuisi, jos antaisin tuon olla just niin kuin se haluaa, eli lopettaisin prosessit heti, mikäli se korottaa ääntä ja ilmaisee, että tämä tapahtumasarja ei miellytä. Tämä tapahtuisi:

- Sen vaippa olisi täynnä jöötiä, koska vaihtoprosessin aikana nousee yleensä melko kova jöö.

- Kylvyssä ei käytäisi. Pois sellaiset pinnallisen maailman kotkotukset!

- Se viuhtoisi käsillään niin mielivaltaisesti, että se ei pystyisi syömään ollenkaan, koska kädet vain tunkisivat koko ajan tielle. (On muuten superhauskan näköistä, kun se järkyttyy käsiensä olemassaolosta. "Miksi nämä kädet häiritsevät minun elämääni?! Mistä ne tähän tunkeutuvat, nuo saastaiset ulokkeet?!")

- Se olisi mun sylissä herra tietää kuinka pitkään. Ehkä 20-vuotiaaksi? Tämä kyllä häiritsisi sen sosiaalista elämää ja mahdollisten tyttö- tai poikaystävien hankkimista. Minkä teet, his heart belongs to mommy.

Mutta mutta, sitten kun vaippa on vaihdettu tai kädet on siirretty ruokatoimituksen edestä pois, ja vauvan itku lakkaa nopeasti ja totaalisesti ihan vain mun omien toimenpiteiden johdosta... olo on huikea. Tein oikean päätöksen!

Se hyvä puoli tuossa ystävässä on, että se ei itke turhaan eikä pitkään. Kun asia on hoidossa, väninä loppuu seinään, mikä tekee tästä kanssakäymisestä fanttastisen yksinkertaista. Oikeastaan nyt, kun on kolme viikkoa hengaillut tällaisen simpleton-otuksen kanssa, sitä melkein toivoisi ystäviltään samanlaista suoraviivaisuutta:

Kelatkaa, ei enää selän takana shaiban puhumista tai typeriin väärinkäsityksiin perustuvia pitkiä riitoja. Sen sijaan helppo Äääääääähhhhhh-raivohuuto ja naaman väänteleminen, jos kaverin seurassa joku alkaa kinnata kiinni. Sitten tilanne selvitetään, huuto lakkaa ja kaikki on taas kunnossa.

 

entä te: Mitkä on teidän vauvojen inhokkeja?

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

RV 39+1: keskiviikkona 3.2.2016

Tasan viikon päästä: poika viiden päivän ikäisenä, keskiviikkona 10.2.1016

Jos haluaa pudottaa painoaan nopeasti, niin suosittelen synnyttämistä! Siinä lähtee aika kivasti. (Kun ihan vain istukka painaa sen 750 grammaa.)

Toki tässä on vielä semmoset 9 kiloa ekstraa verrattuna viime toukokuulle, mutta oon kuullut sellaisesta kätevästä laihdutuskuurista kuin imetys. Ajattelin tilata sen tv-shopista mahdollisimman pian.

 

Ladataan...
Juliaihminen

Eilen, kahden viikon ja neljän päivän kunniakkaassa iässä vauva poistui koto-Hermannista hurvittelemaan kylille!

Ensin hän suuntasi kohti Kallion houkutuksia. Hän onnistui välttämään lukuisten baarien kutsun ja suuntasi ystävänsä Paulan luo bataattikeitolle ja pullalle. Paula viihdytti häntä lukemalla Kuinkas sitten kävikään -kirjaa, ja välillä vauva katseli ikkunasta orastavaa kevättä.

Paulalla on kyky tehdä kaikesta kotoisaa.

Vauva pyrkii pukeutumaan äitinsä kanssa mätsääviin vaatteisiin.

Mutta ei tässä vielä kaikki! Vaikka vauva oli ajatellut etukäteen, että tämä olisi riittämiin, niin ei, hän päätti laittaa ranttaliksi ja vastasi myöntävästi ehdotukseen lähteä vielä Ateneumiin katsomaan Japanomania-näyttelyä. Ja kyllähän nyt kahden viikon iässä Kuttuutikodin kasvatusta pitää laajentaa museoihin. Mutta silti: mitä överiä hulluttelua!

Monissa eri museoissa työskennellyt Paula osasi neuvoa, että Atskiin pääsee vauvan kulkupelillä takakautta hissillä. Ja hissillä päästiin myös ylinpään kerrokseen katsomaan Akseli Gallen-Kallelaa, Pekka Halosta ja Helene Schjerfbeckiä verrattuna japanilaisiin töihin. Näyttely oli hieno ja kiinnostavasti kuratoitu: kun aiemmin näitä teoksia on katsonut vain suurina suomalaisina kansallisuuden tunteen nostattajina, olikin hauska ähäkutti-fiilis huomata, miten paljon vaikutteita nämäkin taiteilijat ovat ottaneet Japanista.

Vauvan äiti kyllä vähän mietti, että missä täällä on kaikki hentai. (Etenkin Gallen-Kallelan tekemä.)

Tässä sitä vain mennään Helsingin keskustassa vaunujen kanssa niin kuin ei mitään. Tai no, kyllä tuo valinta laittaa saappaat vaikka kadut on ihan kuivat, on jotain.

Lopulta vauvalle tuli nälkä, mutta kuinka ollakaan, näyttelytilassa oli erinomainen hiljainen huone, jonne vauva pääsi ruokailemaan. Ja härregyyd, jopa vaihdattamaan vaippansa! (Etukäteen olen linjannut jossain tiukkapipoisuuden tunnossani, etten vaihtelisi tuon vaippaa muualla kuin vessassa. Mutta no, jos ei oo tullut kakkosta, niin miksi tehdä asioista vaikeita?!)

Kun vauva oli saanut tarpeeksi ison taideannoksen, hän prutkutteli ratikalla kotiin.

 

Päivään mahtui monia ensimmäisiä kertoja:

- Matka bussilla

- Matka ratikalla

- Kyläily

- Ensimmäinen lastenkirja (tähän mennessä vauva on saanut kuulla vain Economistia ja Hesaria)

- Taidenäyttely

- Helsingin keskusta

- Julki-imetys

- Julkivaipanvaihto!

 

Tulevaisuudessa vauva voi viedä jonkun kivan tyypin treffeille Atskiin ja kertoa, että täällä olen heilunut niin sanotusti munasillani. Kahden viikon kunniakkaassa iässä.

 

ps. Tämä oli mulle todella voimaannuttava kokemus. Ensimmäinen kerta poissa kotoa vauvan kanssa on hilppasen kuumottava, mutta mun isosiskon ja Paula-ystävän mahtavalla tuella ja tsempillä se meni täysin omalla painollaan. Ihanaa, maailma on taas vähän avoimempi mulle ja vauvalle!

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Mä olen lähiaikoina kysellyt kaikilta mun lapsia saaneilta kavereilta yhtä juttua: Milloin tämä alkaa tuntua normaalilta?

Pikkuinen täyttää tänään kaksi viikkoa, mikä tuntuu tosi helpottavalta. Nimittäin joidenkin lähteiden mukaan se on ikä, jonka jälkeen monia asioita saa alkaa tekemään: pumppamaan maitoa, leikkaamaan kynsiä, käyttämään tuttia, käymään ulkona ja sen semmoista.

Lisäksi olen etukäteen jostain syystä päättänyt, että kahden viikon jälkeen mun olo voisi muuttua normaaliksi. Olen nimittäin oikeastaan joka ilta vähän itkeskellyt sitä, miten ihana tuo vauva on. Siis ihan vain sitä, että se on niin ihana, ja miten sitä voikin rakastaa niin paljon. (Ja okei, vähän myös sitä, että mä en kestä ajatusta sen menettämisestä, mutta sen aatoksen olen yrittänyt vahvasti tukahduttaa mielestäni.) Olen siis ollut ihan käsittämättömissä huuruissa nyt pari viikkoa. Ja nyt mua alkaa pikkuhiljaa ärsyttää tämä, koska aika aikansa kutakin, myös herkkää itkeskelyä.

Mä ajattelin, että kahden viikon kohdalla alan hallita tätä hommaa, ja näin on oikeastaan käynyt. Aluksi yöllä herääminen tuntui väkivaltaisen pahalta. Ihan ekoina öinä päässä kävi ajatus, että en mää nousekaan! (Tietenkin nousin.) Nyt öisin herääminen ei enää ole niin kamalaa. (Joo, se voi muuttua kyllä.) Myös imettäminen jännitti aluksi: saako tuo tarpeeksi ruokaa. (Tähän sain tosi kivoja neuvoja ja tsemppiä onneksi yhdeltä vanhalta ystävältä, joka sattuu vielä olemaan lääkäri.) No, kyllä se vissiin saa, koska terkkarin tarkastuksessa sen paino oli noussut 10 %. (Kelatkaa jos teidän paino nousisi viikossa 10 prosenttia!) Nykyään meillä alkaa pienen kanssa jo olla vähän rutiinia: mä osaan aamulla laittaa rahka-aamiaisen yhdellä kädellä ja heijata toisella kädellä vauvaa. Olen myös ottanut äbän neuvot käyttöön: Kaikkea muuta saa tehdä imettäessä paitsi ei saa ottaa kuumaa uuninpeltiä ulos uunista eikä saa käydä omilla tarpeillaan (se olisi brutaalia!). Ja ai niin: eilen pystyin ekaa kertaa istumaan tuolilla ilman tyynyä, ah!

Mutta ehkä tähän mennessä suurin paluu normaaliuteen on tullut juuri ystävien kanssa olemisesta.

Tuon pienen ihanan tulo on järisyttänyt mun maailmaa todella lujaa. Ja vaikka se on paras muutos ikinä, se on iso kuitenkin muutos, ja sellaiset laittaa mun pään aina ihan sekaisin. Jotenkin mä sitten kuitenkin haluan, että kaikki olisi niin kuin ennenkin tai ainakin että mun pää olisi kuin ennenkin.

Tänään Anna ja Ässä toivat mulle ensimmäiset sushit kymmeneen kuukauteen (ja vaikka mitä ihania pikku lahjoja!). Me jutusteltiin kolmisen tuntia kaikesta, ja yhtäkkiä mun olo oli ihan normaali. Voi että se tuntui mahtavalta. Etenkin kun nämä kaksi tyyppiä sanovat aina kuin ohimennen sellaisia viisauksia, joista tulee älyttömän helpottunut olo (kuten vaikka että mun ei vielä tarvitse miettiä mitään periaatteellisia asioita vauvan kasvatukseen tai nukkumiseen liittyen, vaan ihan vain olla ja nauttia ja kattella niitä hommeleita sitten myöhemmin).

Tiedän, että mä palaan vielä huuruihin mutten ehkä enää niin syvälle. Ja pikkuhiljaa en enää ollenkaan. Ja mä tajuan, että kyllä mun pitää nyt pyytää kavereita kylään (ja ennen pitkää itse uskaltautua ulkomaailmaan), vaikka olisin kuinka väsynyt. Se tekee niin hyvää päälle.

Okei, yksi periaatteellinen kasvatusjuttu pitää kyllä Tikin kanssa hoitaa pian: Meidän on keskusteltava pikkuisen kanssa hänen orastavista poliittisista kannoistaan. Sieg heilaaminen ei ole soveliasta, etenkään Ässä-tädin läsnä ollessa.

No niin, nyt menen viettämään Tikin ja pikkuisen kanssa pizzaperjantaita! Se jos joku on normaalin ihmisen toimintaa. <3

 

Mutta haluaisin kysyä vielä:

Milloin tämä kaikki alkaa tuntua normaalilta? tiedättehän, sellaiselta tavalliselta osalta elämää? Ja mikä edesauttaa siihen?

 

 

Pages