Ladataan...
Juliaihminen

Mun mielestä vuoden paras juhla on vappu. Se voittaa juhannuksen ja uudenvuoden, joulu saattaa olla ehkä jaetulla sijalla... tai nää, vappu on paras.

 

Lapsena rakastin sitä, kun mentiin Turun Kauppatorille, äidillä ja isällä oli yllä beiget trenssitakit ja ylioppilaslakit ja sitten saatiin valita ne pallot. Simaa, tippaleipiä, serpentiiniä, itse paistettuja munkkeja. Äbä ompeli meille tosi hienoja naamiaisasuja päiväkerhon ja koulun juhliin. Ongelma oli vain se, että mä aina keksin jotain vähän liian eksentristä (kerran halusin olla esimerkiksi Weetabix-muropötkylä), ja liialla omituisuudella ei niitä pukukisoja voitettu.

Lapsuuden vaput ovat muodostaneet pohjan, mille rakentaa iloa kevään tulosta. Pystyn edelleen palauttamaan mieleen sen taianomaisen fiiliksen, kun tietää, että tästä se kesä lähtee käyntiin. Aikuiset ja lapset ovat yhtä riehakkaalla tuulella, kaikkia lapsettaa. Koko elo tuntuu jännittävältä ja juhlavalta, ilmassa on salaperäisiä toiveita tulevasta.

 

Teininä rakastin sitä, kun kokoonnuttiin kavereiden kanssa Turun Kupittaan puistoon Upcider-pullot Eastpak-repussa hölskyen. (Silloinen poikaystävä oli luonnollisesti väärentänyt mopokorttinsa syntymävuoden, sillä kaikki tiesivät, että Aku Ankka -lehden sivunumerofontti on täsmälleen sama kuin ajokortin numerofontti. Nerokasta!) Tuolloin myös sattui ja tapahtui kaikenmoista, mutta onneksi ei koskaan mitään hirveän vaarallista. 

Kerrankin löydettiin keskellä yötä pusikosta hyvin sekavassa tilassa oleva mimmi, etsittiin sen puhelin ja soitettiin sen äidille. Kun sen äiti sitten tuli hakemaan sitä, se oli tosi vihainen meille. Ehkä se ei tajunnut, että me ei oltu sen tytön kavereita ja päästetty sitä juomaan itseään siihen kuntoon. Omassa kaveripiirissä ei oltaisi kyllä koskaan jätetty ketään minnekään puskaan yksin saamuneena. 

 

Opiskelijana rakastin, miten eeppisiä karkelointeja vaput olivat. Vappua vietettiin kokonainen viikko. Trivial perseet -kisassa suunnistettiin naamiasasuissa ympäri Turkua ja vastattiin Trivial Pursuit -kysymyksiin, minkä jälkeen sai juoda aina sen värisen snapsin, millä teemarastilla oltiin. 28-tapahtumassa juotiin tuopit Turun bussi numero 28:n reitin jokaisessa baarissa. Ja itse vappuaatto oli kaikkein siistein, milloin muulloin ihminen laittaa aamulla herätyskellon soimaan, jotta ehtii varmasti käydä kaikkien ainejärjestöjen booleilla oman kuppinsa kanssa?

Väitän, että Turku ei ole joulukaupunki, vaan sen todellinen luonne on vappukaupunki: Jos ikinä menette Turkuun vappuna, niin suunnatkaa ehdottomasti kello 18 Taidemuseonmäelle. Veikkaan, että lähemmäs militaristista kansanhurmosta ei Suomessa pääse. Kun Turun yliopiston ylioppilaskunnan hallituksen puheenjohtaja pidettyään pompöösin opiskelijoiden oikeudet -puheen kehottaa ihmisiä: "Ylioppilaat, lakki päähän", massiivinen valkoinen aalto pyyhkäisee mäen ylhäältä alas, ja pian koko Turun keskusta on ihan valkoisenaan. Skumppapullot poksehtelevat, kylmät väreet kulkee selkäpiitä pitkin. Paatuneinkin vapunvihaaja herkistyy. Olen aina ihmetellyt, miksei jengi käytä täällä Helsingissä ylioppilaslakkeja, kun Turussa se on kaikki kaikessa.

 

Aikuiselon vapuissa olen rakastanut uutta perinnettä, vappuetkoja meillä: Helsingissä olen jo viitisen vuotta putkeen järjestänyt munkinpaistoetkot meillä Hermannissa, minkä jälkeen on menty Vallilan vapputansseihin. "Vaivaa sitä taikinaa niin pitkään, et sormet irtoaa", käski yhtenä vappuna eräskin Saara, mikä on jäänyt lentäväksi lauseeksi. (Tarkoitti siis, että munkkitaikina irtoaisi sormista.)

Vallilan vapputansseista on suunnattu milloin mihinkin, tärkeintä on ollut se, että kaikki kömpivät darudepäissään koloistaan seuraavaksi päiväksi piknikille Ullanlinnanmäelle. Ja siellä skumppa sanoo taas poks.

 

Ensimmäinen oma perhevappu laittaa kuitenkin tämän perinteen ainakin tänä vuonna poikki, koska bebben kanssa 30-50 ihmisen kutsuminen kotiin riekkumaan tuntuu liian haastavalta.

Ja tuossa pari viikkoa sitten ajatus iski muhun: Nyt me aletaan muodostaa meidän pojalle sitä pohjaa, jolle hän voi vappufiiliksensä rakentaa! Ja tietenkin haluan, että sille syntyy ihan yhtä ihania muistoja vapuista kuin mitä mulle on syntynyt. Mun suuhun nousee aina vähän oksennusta, kun näen sen "Sinun arkesi on jonkun lapsuus" -julisteen, koska se tuntuu niin kummallisen syyllistäviltä. Mutta nyt olen silti alkanut tajuta, että minun vappujuhlani on oman poikani lapsuuden vappu.

Jotenkin olin ajatellut omituisesti, että "no tänä vappuna ollaan vähän iisimmin, mutta ensi vappuna sitten taas riekutaan". Kunnes tajusin, että ööö, en mä saa takaisin niitä vappuja, jolloin vetäisen huiviin pullon skumppaa kello 12. Koska yhtä lailla tuo poika on mun seurassa myös vuoden 2017 vappuna, enkä mä sen läsnä tietenkään ala mitään dokailla! Ja sitten tajusin, että hulluutta, mähän alan käytännössä siis viettää tästä lähtien lapsiperhevappuja. "Captain obvious reporting for duty!" joku siellä naurahtaa, mutta mulle tämä oli ihan oikeasti uusi oivallus.

Kun asiaa vähän makustelin, niin musta on oikeastaan aika suloinen ajatus siirtyä tähän seuraavaan vappuvaiheeseen: Ostan pojalle vappupallon (en tosin vielä tänä vuonna, koska tällä hetkellä sille koko elämä on yhtä isoa vappupalloa) ja -huiskan, ja sitten mennään Hakaniemen vapputorille, ja mulla ja Tikillä on ne trenssit ja ne ylioppilaslakit. Ja pojalla on se kutkuttava kevään tulon riemu rinnassa ja ihana tunne siitä, että sen vanhemmat ovat yhtä riehakkaita ja iloissaan kuin sekin. Ja elämä tuntuu heliumin kevyeltä.

 

Kuva pari vappua sitten Anjasta ja Katarinasta Ullanlinnassa. Kyseinen vappu sisälsi myös yhden kiinalaisen morsiussängyn.

 

Ladataan...
Juliaihminen

Nyt se tapahtui! Mää lähdin kylille humpuuttelemaan ilman vavvaa! Eikä olisi voinut olla parempaa syytä kuin mennä katsomaan Tennispalatsiin valkokankaalle Game of Thronesin kutostuokkarin ensimmäinen jakso. Ja millainen jakso se olikaan. Ihan sairaaaaan hyvä.

Parasta siinä oli, että jaksossa näytettiin kaikkia kiinnostavia hahmoja, eli ei vain keskitytty (ärsyttävän vänisijän) Sansan pakoon tai Theonin peniksenjäänteiden leikkelyllä uhkailuun (thank god siitä on nyt päästy, musta tuntuu, että sitä penistä leikattiin yks kokonainen kausi!!!), vaan oli Aryaa sokeana heilumassa, oli Daenerysiä rivouksia kuuntelemassa, oli mun (ja kaikkien muidenkin) suosikkia eli Tyrionia käpyyttelemässä "kuin rikas ihminen". Jon Snown tilanne ei ratkennut, mutta häntäkin kuitenkin näytettiin (kuolleena? ken tietää.). Lisää jakson fiilistelyä kannattaa lukea mun siskon kirjoittamasta jutusta YleX:n sivuilta.

Mutta kuulkaa, vapauden tuulet vain tuivertelivat mun hiuksissani ja sielussani. Tuntui siltä kuin olisi ollut pitkään ulkomailla ja palannut Helsinkiin. Oli niin siistiä juosta metroon (mä rakastan metroon juoksemista - ja myös liukuportaita ylöspäin kapuamista, saan siitä perveressejä "tässä sitä säästän aikaa" -kikesjä). Oli luksusta istua ratikassa normaalien ihmisten paikalla. Huulipunan kanssa operoiminen toi myös riemua mun sydämeeni. Oli huippua jutustella mun Kata-ystävän kanssa ennen show timeä. (Mikä parasta, se on lääkäri, joka siinä leffapenkillä istuskellessamme tarjoutui koklaamaan mun vatsalihasten mahdollisen eriytymän: sain luvan allkaa treenata.)

Mutta ah, kaksi ja puoli tuntia villiä elämää sai mut halajamaan lisää. Olen kuin Cersei, mikään ei riitä mulle.

Kun saavuin toiviotieltäni kotiin, kävi ilmi, että pojassa ei harmi kyllä ole piirteitä Tyrionista, sillä hän kieltäytyy itsepintaisesti tarttumasta pulloon ("I drink and I know things, that's what I do."). En kuitenkaan ainakaan vielä ajattele itseäni Mother of Dragonina, sillä poika oli muuten ollut iloluontoinen eikä ollut karjunut tai syössyt tulta juuri lainkaan.

Kiitos vielä kerran HBO:n mahtava Nina kutsusta, tämä oli täydellinen tapa aloittaa vapaarouvan elämä. <3

 

Nyt mua oikeastaan kiinnostaa vain tietää: 

Mitä mieltä olitte kutostuokkarin ekasta jaksosta?

 

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Kerroin täällä taannoin, että yksi isoimmista syistä perustaa tämä blogi, oli saada samassa elämäntilanteessa olevia ystäviä. Pikakelaus tästä postauksesta viiden kuukauden päähän erääseen sateiseen lauantaihin ja voilà, minä istun vauva kainalossa Sunnissa brunssilla kymmenen mahtavan naikkelin kanssa bondailemassa äitiydestä, bloggaamisesta ja no, elämästä ylipäänsä.

(Musta yksi parhaimpia juttuja elämässä on se, että vastaan tulee niin usein tilanteita, joihin päätymistä ei olisi todellakaan voinut arvata vuotta aikaisemmin.)

Vaikka jänskäilin tapaamista etukäteen, en tällä kertaa käyttänyt asuvalintaan ihan yhtä paljon eforttia kuin perhevalmennusaikana (jonka funktio oli niin ikään saada uusia ystäviä, missä onnistuin btw enemmän kuin täydellisesti, mutta siitä lisää myöhemmin).

Ja brunssihan oli succée! 

Entinen pomoni, paikalla vieraillut Trendin päätoimittaja Jenni Lieto, piti poikaa sylissä koko mun syömisen ajan (ja poika tiesi, että nyt ollaan vaikutusvaltaisessa seurassa, koska osasi käyttäytyä - tai sitten Jenni vain on niin hyvä vauvakuiskaaja).

Pääsin vihdoin osalliseksi mustasta äitihuumorista! Siihen ei ihan pääse ineen ennen omaa bebbeä, ja nyt naurosin niin paljon, että voin olla iloinen viime kuukausien lantionpohjalihasharjoituksistani.

"Huudettuaan kaksi tuntia keskellä yötä mun tyttö sanoi yhtäkkiä: Äiti tanssi! Ja sitten mun oli pakko tanssia sille hädissäni."

"Kuulostaa siltä, kuin sun vauva olisi aseella osoitteleva sutenööri ja sä olisit prostituoitu."

"No sitä se on!"

 

Poika käyttäytyi ihan superhyvin. Ennennäkemättömästi se nukahti mun syliin kesken brunssin.

"Johtuu varmaan siitä, että sitä alkoi tylsistyttää mun paasaukset. 'Eikö tuo muija ole ikinä hiljaa!'" (Tuuliajolla) Jeba pohti.

Poika oli jopa liian kiltisti siinä mielessä, että se ei edes pulautellut menemään. Tämä oli huono homma siksi, että olin jo pitkään ehtinyt huokailla (Kunnon Mamma) Saralle, miten mun lapsi pulauttelee aivan jumalattomasti, ja sitten bondailtiin sillä kovasti. Nyt Sara varmaankin luulee, että mä vaan epätoivoissani keksin kaikkea päästäni ihan vain, jotta pääsisin kokemaan yhteisöllisyyttä muiden kanssa.

 

Oli myös ilahduttavaa, kun Pohjois-Suomen vahvistus Tanja (Ei Beigeä) ihmetteli, kun Senaatintorille oli kokoontunut kymmeniä tyttöjä keppihevoset käsissään ilakoimaan.

"Tällaistako täällä suurella kirkolla aina on? Ei meillä vaan!"

"Todellakin! Mulla on nytkin keppihevonen tuolla naulakossa odottamassa", Sara kertoi.

 

Vielä kerran kiitos (Morning Glory) Annikalle tapahtuman järjestämisestä. Saat koska tahansa järjestää mun häät! (Jos menen joskus uudestaan naimisiin tai uusin valani amerikkalaiseen tapaan.) Kiitos Annikalle myös kuvista!

 

 

ps. Nyt kun olen entistä vankemmin identifioinut itseni bloggaajaksi, niin kehtaan myydä itseäni ja kehottaa, että menkää tykkäämään Juliaihminen-facebooksivusta! Pysytte varmasti kartalla, kun turautan jotain täällä.

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Me luotiin Tikin kanssa semmonen systeemi, että aina silloin tällöin mä saan reilun tunnin omaa aikaa, jolloin Tiki lähtee pojan kanssa kruisailemaan ulos (vaunuissa tuo poika nukkuu aina). Olen nimittäin ajanut itseni sellaiseen kammottavaan ikeeseen, että poika on täysimetyksellä. Tämä ei todellakaan ollut tietoinen päätös, vaan tavoite on koko ajan ollut, että pulloa pulloa! Mutta sitten laiskuus iski, ja nyt poika syö vain mun buubssista. Se on huono homma.

Juttelin juuri kaverini kanssa siitä, että Kättärillä olisi kyllä voitu rohkaista siihen pullobisnekseen vähän enemmän. Tämä edistäisi äidin mielenterveyttä. Mutta en mä tästä voi syyttää ketään muuta kuin itseäni, laiska mikä laiska, ja tästä kärsin.

No, en tullut tänne nyt valittelemaan, vaan kertomaan nautinnollisesta omasta ajasta. Ensimmäisen kerran, kun Tiki lähti ulos pojan kanssa, mulle iski semmonen valtava vapauden tunne. Joka vaihtui nopeasti paniikkiin: Mitämäteen mitämäteen!!! 

Tapahtui seuraavanlainen muodonmuutos:

Okei, mä en siinä tilanteessa pukeutunut räppivaatteisiin (tuo kuva on Katariina-ystäväni polttareista), muutos oli henkistä sorttia.

On nimittäin käynyt ilmi, että vauva tykkää kaikesta muusta musiikista (etenkin Eva Dahlgrenin tai Olavi Uusivirran hempeilykamasta ja klassisesta... toisin sanoen meidän vauva on huomattavasti snobimpi kuin me itse ollaan), mutta se vihaa räppiä. Kun laitoin sille ekan kerran Paperi T:tä soimaan, sen ilme muuttui välittömästi "hyi mitä shaibaa tää oikein on" -kurimukseksi ja sitten alkoi itku. Surumielisen näköiset naiset eivät lämmitä meidän bebbeä.

Näinpä sitten pojan poistuessa laitoin välittömästi Ruger Hauerin uuden levyn soimaan... ja aloin katsella valokuvia pojasta. Bitch please, te sanotte, ja niin sanon minäkin. Mutta mulla oli hyvä tarkoitus, koska haluan tilata pojasta valokuvia, enkä koskaan pysty olla tietskan äärellä samalla, kun poika on hereillä. Se vihaa mun datailua melkeen yhtä paljon kuin räppiä.

Mutta vielä tuosta räpistä. Nyt kun bebbe on ollut Tikin kanssa useamman kerran kruisailemassa, niin räpin kuuntelusta on muodostunut mulle semmonen "muistustus siitä, kuka mä olen". Kun Charlie Mansonin häät soi, mä en ole äiti enkä lässyttävä hurunainen, vaan kova muija, jolla on kaikenlaisia tiukkoja ajatuksia ja kaikkia semmosia normaaleja tunteita, joihin ei sisälly semmosta oi-oi-oi-söpö-söpöläinen-köpöläinen-hokemista korkealla äänellä!

Voin myös kertoa, että mulle ei todellakaan tullut kertaakaan sen ensimmäisen tunnin aikana ikävä poikaa tai Tikiä. 

Tämän ensimmäisen kerran jälkeen tajusin, että mun pitää mielessäni päättää etukäteen, mitä teen vapaatunnillani, jottei semmonen liika mahdollisuuksien kirjo aja mua hulluuteen. Tähän mennessä olen kerran siivonnut vessan ja imuroinut (yleensä kyllä Tiki hoitaa ne nykyään, mutta kun mun mielestä mä teen ne paremmin, hahahahah), katsonut HBO:lta The Affairia ja Girlsiä (ja syönyt Jacky makupalaa) sekä kirjoitellut Apu-lehteen semmosta teknologiapalstaa.

Pitäisi keksiä vielä jotain vähän ylevämpää. Mutta sen olen kyllä huomannut, että nykyään prokrastinaatio, eli asioiden lykkääminen ja aikaansaamattomuus ovat kyllä ihan minimissä. Kun vauva nukkuu tai on Tikin kanssa muualla, mä oikein ryntäilen tekemään kaikkia juttuja. Tai sitten maksimoin nautinnon hetket. Mutta mihinkään sohvalla apaattiseen makoiluun en enää käytä vapaa-aikaa, toisin kuin kaikki nämä vuodet ennen vavvaa.

 

Mitä te teette teidän "omalla ajallanne"?

 

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Toimitus haastoi meitä kertomaan, mikä piristää kevättä. 

Yksi kulttuurikodin kasvatin luontainen tapa tuulettaa aivoja ja saada uusia ajatuksia on tietenkin käydä harrastamassa thaidetta (pienellä h:lla). Vavva tutustui viime viikolla Kiasmaan, jossa taide imeytyi hänen sielunsa ja solujensa sopukoihin vaunukopan läpi. Vahva taide-elämys! Elämys oli myös Kiasman lounas, joka saa vavvapisteitä siitä, että Kiasman invavessassa on hoitopöytä.

Mutta asiaan! Tänä keväänä on nimittäin avattu semmonen erinomainen uusi nettisaitti kun Art Advisor. Sen idea on kertoa, mitä kaikkea kivaa on lähialueen gallerioissa ja museoissa just nyt, koska ne on auki ja missä ne mestat on (kartan avulla). (Tiesittekö muuten, että moni ihminen ei tiedä, että gallerioihin meneminen on ilmaista ja siksi ei uskalla mennä sinne. "Miten surullista!" kulttuurivavvani jokeltei huolissaan, kun kerroin hälle tästä.)

Art Advisorin ovat luoneet kuvataiteilijat Pasi Rauhala ja Teemu Lindroos (jonka kanssa olin joskus aikoinani muuten yhtä aikaa Bengtskärin majakalla majakkaoppaana). 

Palvelu toimii vielä vain nettiselaimen kautta, mutta sovellus on pian tulossa. Jos sivustolle rekisteröityy sähköpostin tai Facebook-tunnusten avulla, voi tehdä oman suosikkilistauksensa, johon voi laittaa muistiin itselleen kiinnostavimmat galleriat, näyttelyt tai taiteilijat, joista palvelu sitten muistuttaa. Vielä ehdit -osioon on listattu näppärästi sellaiset näyttelyt, jotka ovat pian sulkeutumassa. 

Art Advisor on ilmainen sekä tavalliselle käyttäjälle että gallerioille, museoille tai yksittäisille tapahtumanjärjestäjille, jotka haluavat ilmoittaa näyttelystään. Just nyt näyttelytarjontaa löytyy eniten Helsingistä, mutta toivon  mukaan myös muiden kaupunkien galleriat tarttuvat palveluun pian: mitä enemmän taiteen ystävät ja gallerioiden ylläpitäjät sitä alkavat käyttää, sitä kiinnostavampi saitista tulee. Tämä on ihan mainio, koska mikä olisikaan ylevämpi ja kulturellimpi tapa viettää lattemamalifeä kuin piipahdella gallerioihin!  Art Advisor osoitteessa www.artadvisor.fi Kuvassa minä Kiasmassa karkeloimassa Jani Ruscican näyttelyssä, jossa opin, mikä on conversation piece (josta puhuin täällä   

Pages