Ladataan...
Juliaihminen

Vietimme Lotan, Sofian ja Oton, eli sisarusteni kanssa "Petollisten Tureeneiden viikonloppua" viime viikonloppuna. (Tuo nimitys on teiniajoilta, jolloin eräs poika kerran tuomitsi "kaikki Thurénit petollisiksi", otimme sen ylpeydellä vastaan.)

Viikonloppu oli laitettu kalenteriin jo kesällä, ja Otto ja Sofia suunnittelivat ohjelman täydelliseksi. Erityisen onnistuneen viikonlopusta teki Oton kehittämä Sisaruuspeli. Siinä oli kymmenittäin pieniä lappuja, ja jokaisessa lapussa oli yksi kysymys. Tarkoitus oli kerätä neljästään mahdollisimman monta pistettä, ja yhdestä kysymyksestä pystyi saamaan neljä pistettä. Jokainen nosti vuorollaan maljakosta lapun.

Otto oli keksinyt aivan eeppiset kysymykset. Tässä muutama:

"Nimeä itse keksimä laulu." (Tähän saatiin helposti neljä pistettä, meidän lapsuus oli täynnä hassuja itse kyhättyjä lurituksia.)

"Omituisimmat lelut. Huom! Ei saa sanoa Kiikka." (Kiikka oli kieltämättä lapsuutemme omituisin "lelu". Se oli sellainen puuhalko, jota roudattiin kaikkialle ja me kuviteltiin sen olevan elollinen otus ulkoavaruudesta. Tämä leikki kesti käsittääkseni vuosia - meidän äiti teki aiheesta jopa videodokumentin, jossa minä selitän 10-vuotiaan vakavalla naamalla, mitä Kiikka tykkää syödä. You can't make this shit up.)

"Mitä samaa haluaisit omille lapsillesi omasta lapsuudestasi." (Ah, tähän keksittiin vaikka mitä, mutta ainakin rymistelyretket ja se, että askarreltiin tosi paljon.)

"Muisto isästä." (Isämme ei ole siirtynyt mitenkään ajasta iäisyyteen, mutta oli hauska kuulla sisarusten erilaisia suloisia muistoja.)

"Muisto äidistä." (Tämäkin keskustelu päättyi sellaiseen eeppiseen ylistykseen siitä, miten kaikesta, mitä äbä meille tekee, paistaa loputon rakkaus meitä kohtaan.)

"Muisto Kapukapujen kanssa." (Kapukaput olivat minun paras ystävä Katarina ja Sofian paras ystävä Karolina, joiden kanssa me hengattiin koko lapsuus. Kaikilta löytyi mahtavia muistoja näistä tyypeistä.)

"Muisto Pasista." (Kaikilla oli paljon hauskoja anekdootteja Lotan aviomiehestä, itse muistelen edelleen olutvanukasta kaiholla.)

"Mitä olet aina halunnut sanoa sisaruksillesi." (Dear lord, Lotta sanoi meille niin kauniita asioita, että niiden avulla jaksaa koko syksyn. Se oli nimittäin mietiskellyt jokaisesta kolme asiaa, millä se kuvailisi tuntemattomalle ihmiselle sisaruksiaan. Minun kolme olivat niin kauniit, etten ikinä unohda niitä.)

"Ala-asteen parhaat bileet." (Venäläinen posti, pullonpyöritys, kaikkea harrastettiin ilman alkoholia!)

Pelattiin peliä pitkin viikonloppua, ja siitä tuli hirmu hyvä mieli. Aina välillä kun sisarukset kokoontuvat, tekee mieli vänistä jostain epäoikeudenmukaisista lapsuuden kokemuksista (sitä varten sisarukset ovat!), mutta tämä viikonloppu osoitti, että kaikilla oli älyttömän myönteiset ja kultaiset muistot lapsuudesta ja sisaruudesta. Taustalla oli aina tunne siitä, että nämä tyypit pitävät minun puoliani jokaisessa tilanteessa, eikä se ole vieläkään kadonnut.

Harmillisesti ei ehditty pelata läheskään kaikkia kysymyksiä. Muun muassa tällaisia jäi jäljelle:

"Mikä on parasta meidän porukassa"

"Kerro raamatullinen yksityiskohta lapsuudenkodista"

"Kerro lapsuudenmuisto, jossa olit ylpeä sisaruksestasi"

"Hauskin perinne"

"Ala-asteen rehtori - sana vapaa" 

Jos joskus päädyt pitämään sisaruusviikonloppua tai vanhojen ystävien kanssa viikonloppua, niin voin ehdottomasti suositella tämän pelaamista (vaikka olen tavallisesti vanha pelien vihaaja). Tämä on nimittäin peli, jossa aivan kaikki voittavat.

 

Lue myös: 

Lotta, Sofia ja Otto, itsetuntoni kulmakivet

Sofia ja Sampo muuttivat samaan taloon!

Pysy aina Otto-veljenä

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Ei ole varmaankaan ketään ystävää, kenen kanssa en olisi puhunut viime päivinä, kuukausina tai vuosina ilmastonmuutoksesta. Veikkaan, että omassa viitekehyksessä olevat ihmiset miettivät sitä aivan joka päivä. Ajatus maapallon lämpenemisestä ja tulevien vuosien massiivisista ongelmista varjostaa ihan päivittäistä arkea. Tästä syystä viime viikon ICPP-raportti aiheutti itsessäni kahdenlaista reaktiota: Ensinnäkin jes! Nyt tähän herätään, nyt jopa Suomen hallitus puhuu tästä! Nyt EU herää tähän. Ja toisaalta: Mitäs helvettiä?!!!! Miksi tämä ei ole ollut aiemmin teidän mielessänne koko ajan? Miten te voitte edelleen sulkea tältä silmänne? Miksi kaiken täytyy olla niin hiton lyhytnäköistä?

Tunneskaala vaihtelee toivosta pettymykseen ja takaisin toivoon. Kun nyt kuka missäkin puhuu siitä, miten "meidän lapset sitten aikanaan ihmettelevät, että miten te päästitte hommat tähän kuntoon", niin tekee mieli sanoa, että minä ihmettelen jo nyt, miten te päästitte hommat tähän kuntoon. Olen todella katkera poliitikoille ja monille yrityksille siitä, että tilanne on päästetty tähän.

Nyt on puhuttu, että kevään 2019 vaalit voisivat olla ilmastovaalit. Ilmastonmuutos voisi oikeasti olla yksi kantava teema vaaliväittelyissä, ja puolueet pakotettaisiin kertomaan omat keinonsa ilmastonmuutoksen ehkäisyyn. Itse en esimerkiksi pidä autoveron laskemista ilmastotekona, vaikka sillä saataisiinkin mahdollisesti uusittua Suomen vanhaa autokantaa.

Työskentelen taustatoimittajana Noin Viikon Studio -ohjelmassa, ja siksi politiikkaa tulee seurattua nyt erityisen tarkkaan. Edellisviikon jaksoa tehdessä juttelin politiikan toimittaja Eeva Lehtimäen kanssa siitä, tuleeko näistä oikeasti ilmastovaalit. Ikävä kyllä hän veikkasi, että aihe ehditään kyllä seuraavassa viidessä kuukaudessa unohtaa. Sote, sosiaaliturvajärjestelmä ja maahanmuutto ovat isoja ja tilaa vieviä aiheita. Ja ymmärrän sen kyllä.

Mielestäni ilmastonmuutos on näitä aiheita vielä tärkeämpi aihe. Sen pitäisi olla kattoaihe, joka lävistää kaiken. Ja niinhän se tekeekin. Siirrytäänkö enemmän kuluttamisen verotukseen, joka on tasavero eli vaikuttaa enemmän pienituloisiin kuin suurituloisiin? (Oikeisto-vasemmisto-kysymys) Hakataanko metsiä entiseen tahtiin, jolloin työpaikkoja säilyy mutta metsää ei? (Keskusta, demarit) Nostetaanko kehitysapua nykyisestä säälittävästä alle 0,4 prosentista, mikä ehkäisisi niin ikään ilmastonmuutosta? Annetaanko koulutukselle ja tutkimukselle rahaa vai leikataanko lisää? Lasketaanko tuloveroa ja yritetään saada ihmiset kuluttamaan enemmän? Aletaanko muovia tai lentämistä verottaa enemmän? Lopetetaanko lihantuotannon tukeminen? Jatketaanko kivihiilen polttamista? Yritetäänkö luoda uusia talouden malleja? Nämä eivät totisesti ole mitään yksinkertaisia päätöksiä.

En enää pysty ajattelemaan suuria päätöksiä ilman, että mietin niiden ilmastovaikutuksia. Joskus tuntuu siltä, että tässä on sukupolvien välinen vahva kuilu. Kun Annamari Sipilä kirjoittaa paheksuen Hesarissa, miten "suomalaiset asuvat aivan liian ahtaasti", niin vitutus nousee nollasta sataan. Elä ja kuluta sinä miten huvittaa, mutta älä yritä kaupata epäekologisempaa asumisvaihtoehtoa jonain normina Suomen päämediassa kansalle!

Ja arvatkaa mikä on masentavaa? Se, että tutkimuksen mukaan suurin aikomus äänestää tulevissa vaaleissa on yli 64-vuotiaiden keskuudessa (91 %).  Näin karikatyyrisen ilkäesti sanottuna: joukko, joka ei halua luopua saavutetuista eduista ja joka ei ehdi kärsiä ilmastonmuutoksen pahimmista ongelmista äänestää eniten (kyllä kyllä, poikkeuksia löytyy, onneksi lauantain ilmastomarssilla oli paljon myös yli kuusikymppisiä ihmisiä). Nuoria ei äänestäminen kiinnosta. Vielä. Mutta laitetaan kiinnostamaan. 

Lehtimäki sanoi nimittäin hyvän pointin: On myös meidän asiamme, tuleeko näistä ilmastovaalit. Vaadimmeko sitä, jaksammeko pitää aihetta keskustelussa? Kysymmekö me aiheesta ehdokkailta, twiittaammeko aiheesta vaalipaneelien aikana, pidämmekö aihetta esillä?

Myönnän, että olen ollut ilmastoaiheiden suhteen täällä blogissa vähän pelkuri. Kun kirjoittaa mitään ekologisuudesta tai ilmastonmuutoksesta, niin saa hyvin nopeasti jeesustelijan leiman. Omasta käytöksestäni löytyy hirveästi korjattavaa ja tuomittavaa, eli siinä mielessä ilmastosaarnaajan roolin ottaminen on hankala, on helpompi olla käsittelemättä koko aihetta, koska käsittelemällä sitä antautuu mahdolliselle kritiikille.

Jokainen keskustelu ystävieni kanssa on tullut siihen tulokseen, että tämä ei ole ollenkaan helppoa. Meidän roolimme on hirveän ristiriitainen: tehdään töitä, jotta saadaan rahaa, kulutetaan, maksetaan veroja, joilla pidetään tätä yhteiskuntaa koossa. Ei tästä voi irtisanoutua. Mutta tätä voi yrittää muuttaa.

Olen puhunut yksilön vastuusta ilmastonmuutoksessa (ja lol, kirjoittanut kulutuskriittisestä elämänasenteesta kokonaisen kirjan). Olen sitä mieltä, että kaikkien pitää osallistua, kyllä yksilöllä on väliä. Ja jatkossa pitää puhua enemmän yksilönkin valinnoista, vaikkei itse teekään aina oikeita valintoja. 

Mutta aion puhua myös politiikkojen vastuusta, rakenteista. Niillä meidän yksilöiden valintoja muokataan ja iso muutos saadaan aikaiseksi. Tästä lähtien aion rohkeammin kirjoittaa näistä ilmastoasioista, silläkin uhalla, että leimaannun tekopyhäksi. 

Aion äänestää tasan sitä puoluetta ja tyyppiä, joka tekee eniten ilmastonmuutoksen ehkäisemisen eteen. Aion seurata tulevia vaaleja ja ehdokkaiden sanomisia silmä kovana. Aion sivaltaa urpoja ja nostaa hyvien ratkaisujen esittäjiä. Vihreät eivät ole ainoa ilmastopuolue, joka ikinen puolue voi olla ilmastopuolue. Kaikkia tarvitaan, jotta me oikeasti saamme tämän homman toimimaan.

 

Laitetaan poliitikot tekemään meille hyviä päätöksiä!

 

Kuvat: Osallistuttiin sisarusten kanssa ilmastomarssiin lauantaina, ja tehtiin tietenkin hienot kyltit.

 

Lue myös:

Siirrytään nykyisestä paskataloudesta kiertotalouteen

Mihin tarvitsen lisäneliöitä?

Ostan vaatteet seuraavaksi viideksi vuodeksi

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

Ladataan...
Juliaihminen

Opin uuden termin: smonday. Se hetki sunnuntaista, kun viikonlopun kepeä tunnelma alkaa väistyä ja ajatukset kääntyvät tulevaan suht raskaaseen työviikkoon. Suloisesta sunnuntaista tuleekin sunnuntain ja maanantain myrkyllinen yhdistelmä: Ei enää lomaa, muttei vielä tehokasta työtäkään, vaan sen ajattelemista - nihkeä välitila.

Sen jälkeen, kun lopetin päivätyöt ja ryhdyin yrittäjäksi, sunnuntait helpottuivat. En enää juurikaan kärsinyt sunnuntaiahdistuksesta ja aloin saada unta maanantain vastaisina öinä. Työni ei stressannut minua muuta kuin positiivisella tavalla. Koska kaikki oli omissa käsissäni ja sain määrätä omista aikatauluistani, aloin tuntea oloni vapaaksi. Ehkä hieman valheellisesti uskottelin itselleni, että jos en halua tehdä huomenna töitä, en tee. (Todellisuudess työtä on ollut huomattavasti enemmän kuin päivätöissä ollessani, joten olen kiltisti joka maanantai ollut työhuoneellani viimeistään kello 8.30.)

Mutta ei smondayn ahdistuksesta niin vain irti pyristellä, vaikka työ olisi kuinka palkitsevaa. Jos nimittäin on ollut oikein älyttömän ihana viikonloppu, kuten tämä viikonloppu, niin ilon loppuminen tuo sieluun tyhjyyden tunteen. Tänä viikonloppuna kokoonnuttiin neljän sisaruksen voimin Helsinkiin: Lotta, minä, Sofia ja Otto juteltiin, kokattiin, syötiin, käytiin ilmastomarssilla, brunssilla Loopissa ja katsottiin yhdesäs Titanic. Perjantaista sunnuntaihin oli niin älyttömän hauskaa, että kun sitten Lotta ja Otto lähtivät tänä aamuna aamiaisen jälkeen kohti Turkua, minä ja Sofia jäätiin päivittelemään: Tuntuu kuin olisi tyhjä vaasi!

Mutta sitten muistelin Hannes Hynösen sanoja ja puhuttelin itseäni. Hannes, aikamme rakastetuin veteraani sanoi kerran:

”Tunsin itseni täysin tyhjäksi ja arvottomaksi tynnyriksi, kunnes ymmärsin, että tynnyri on täynnä muistoja.”

Ja niinhän se on. Jos on ollut hirmu kiva viikonloppu, sitä luonnollisesti tuntee olonsa sen jälkeen himean tyhjäksi ja surumieliseksi. Etenkin näin lokakuussa (puista viimeisenä putoilevat lehdet huutavat melankoliaa!). Mutta se ei estä sitä, etteikö viikonlopusta olisi syntynyt upeaa tynnyrillistä muistoja.
 
Sitä paitsi, elämään nyt vain kuuluu tietty määrä ahdistusta, ja jos on taipuvainen kokemaan smondaytä, niin ei sitä oikein voi niin vain parantaa. Se pitää vain hyväksyä.
 
Mutta kyllä minä aion tänä iltana mennä lenkille, jotta saisin taas otteen elämästäni.
 
 

Kärsiikö kukaan siellä smondaystä?

 
Kuva: Sofian luona oli ihana amerikkalaisten pannukakkujen aamiainen lauantaina
 
 
Lue myös:
 
Hannes Hynösen kauneimmat elämänviisaudet
 
Ahdistus kuuluu elämän tunneskaalaan, turha pyristellä vastaan
 
 
FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN
 
 
 

Ladataan...
Juliaihminen

Basic bitches love fall, kuten Mirja sanoo. Tehtiin ihana ruskaretki Vuosaaren Uutelaan lauantaina. Syötiin törkeän hyvät voisilmäpullat kahvila Kampelassa ja otettiin valokuvia sienistä (ja valokuvia sienten valokuvaamisesta). Oli aivan tavaallista, ja uskoni syksyyn palasi kertaheitolla. Kyllähän tämä nyt aika upea vuodenaika on, parhaimmilaaan.

Ja lauantai oli sitä parhaimmillaan olemista. En ole nähnyt Mirjaa tai Mariannaa juurikaan tänä syksynä (tai siis jotain max kerran kolmessa viikossa), ja mieliala on mennyt aivan apatian partaalle, kuten taannoin valitin. Tarvitsen ystäviäni!

Juteltiin myös siitä, miksi joskus ystäväporukan kanssa oleminen saattaa olle rennompaa kuin vaikka kahdestaan puolison kanssa hengailu. Kyse on vastuusta.

Kun olen ystävieni kanssa, tiedän, että he ovat itse vastuussa siitä, viihtyvätkö vai eivät. Jos he eivät haluaisi lähteä metsään koikkelehtimaan, he vain sanoisivat, että en lähde. Jos he olisivat vastahakoisia lähtemään, en maanittelisi heitä lähtemään ja sen jälkeen tarkkailisi silmä kovana heidän tuntemuksiaan: "Onko tuolla nyt hauskaa? Nauttiiko se tästä?" Luotan siihen, että on heidän asiansa, onko kivaa vai ei. 

Ja on minun asiani, onko minulla kivaa. En heittäydy koskaan ystävieni seurassa uhriutuvaksi pikkulapseksi, joka kiukuttelee siitä, jos kaikki ei ole täydellistä. Ei mikään ole koskaan täydellistä, enkä ystävien kanssa laita retkille tai muulle hengailulle tällaisia paineita, että pitäisikään olla.

Asiat soljuvat omaan tahtiinsa.

Ikävä kyllä jostain jumalan syystä näin ei aina ole silloin, kun lähden Tikin kanssa retkelle. Mikäli minä olen ehdottanut yhteistä pikku reissua, niin saatan kokea valtavaa vastuuta siitä, että nyt hommien pitää onnistua. Sitten tutkailen mikroilmeitä ja alan kommentoida, että jaahas, ei sinulla olekaan hauskaa! Ei olisi mitänyt lähteä!!!

Ja toisinpäin: Jos Tiki on järjestänyt jotain, sieluni saattaa ajautua jonkinlaiseen kammottavaan taantuneeseen tilaan, jolloin annan itselleni luvan kiukutella helpommin kuin mitä ikinä ystävieni seurassa tekisin. Luotan liikaa siihen, että saan olla itselleni kaikkein läheisimmän ihmisen kanssa "juuri sellainen kuin olen", eli välillä täysi mulkvisti. Vaikka todellisuudessa ehkä minuuteeni ja omana itsenäni olemiseen voisi kuulua myös se, että voin hillitä itseäni. Mutta välillä käyttäydyn niin kuin 2-vuotiaani, joka rettelöi eniten minun seurassani, koska voi luottaa minuun eniten - minä en häntä jätä, vaikka hän kiljuisi yhtä huutoa tunnin. 

Ja joskus sitä on vain niin väsynyt (etenkin nyt, kun omalla 2-vuotiaalla on uhma), että haluaa vähän rettelöidä omalle puolisolle, puolin ja toisin. Puoliso tuntuu miltei niin läheiseltä kuin hän olisi osa minun omaa persoonaani, joten hänelle voi purkaa kaiken.

Toivoisin kuitenkin, että voisin suhtautua parisuhteeseen vähän enemmän samalla lailla kuin ystävyyteen: että jokainen vastaa ensisijaisesti itsekkäästi itsestään (ja omasta lapsestaan) ja tämän lisäksi ollaan kohteliaita ja mukavia toisille. Kenenkään ei tarvitse aistia, onko jonkun asiat nyt ihan täydellisesti. Tässä mielessä itsekkyys on rentouttavaa.

No, ei tässä mitään täydellisiä tarvitsekaan olla, mutta ainakin tämän huomion tekeminen omassa elämässäni voisi ehkä pikkuisen parantaa omaa käytöstäni.

Mutta juu, tämä on yksi niistä syistä, miksi on todella virkistävää viettää aikaa ystävien kanssa. Ja vähän tarpoa syksyisessä metsässä!

 

 

Lue myös:

Tiedostan ärsyttävyyteni

Kolmestaan tuntuu hyvältä

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

 

Pages