Ladataan...
Juliaihminen

Se, kuinka pihi olen rahan kanssa, vaihtelee paljon. Silloin kun rahaa on absoluuttisesti vähän, on käytännössä aivan pakko laskeskella, miten kuukauden pärjää. (Viimeksi näin kävi neljä vuotta sitten, kun ostettiin meidän nykyinen asunto. Tilit meni kaikki nollille ja remontin kustannukset olivat aika holtittomia.) Sitten oli vain pakko vetää aika tiukkaa linjaa pari kuukautta, että sai säästötilille jäämään ainakin muutaman sadan euron puskurin. 

Mutta kyllä minua pihistyttää muutenkin: Usein hassaan kesällä aika holtittomasti rahaa (olen antanut tähän itselleni ihan luvan). Sitten syyskuussa tulee sellainen fiilis, että ai että, menipä paljon rahee. Nyt pitää vähän säästää jostain. Silloin tekee mieli jättää brunssit käymättä ja Tallinnan-matkat varaamatta. Vaikka tilillä olisikin ihan ok:sti rahaa, niin kyse on ennemminkin sellaisesta henkisestä korjausliikkeestä raha-asioissa.

Joskus piheilen myös siksi, etten pohjimmiltaan arvosta jotain asiaa niin paljon, että haluaisin laittaa siihen rahaa. Jos tuttu pyytää minua kynttilänvalamiskurssille, joka maksaa 50 euroa, niin tulee sellainen olo, että en minä nyt tuollaiseen halua rahoja laittaa, ei ole viidenkympin arvoista, koska en luultavasti pitäisi koko kurssista. Tällöin on parempi vain kieltäytyä, koska ärsyttää ihan sairaasti maksaa jostain, mistä ei välitä.

Toisinaan piheys iskee myös ystävyyssuhteissa. Silloin kyse on eräänlaisesta nihkeästä laskelmoinnista, tai oikeastaan laskelmoinnin kierteestä. Olen puhunut omista piheilyni säännöistä. Lähtökohtaisesti en halua, että säästeliäisyyteni on koskaan muilta pois: voin itse jättää ulkolounaan syömättä, mutta kaverin synttärilahjaan osallistutaan mukisematta. 

Joskus kuitenkin tulee sellainen ärsyttävä tunne, ettei ystävyys mene tasapainossa: huomaa, että toinen maksattaa minulla ja muilla yhteisiä juttuja tai on aina se osapuoli, jolle tarjotaan tai ei vaikka koskaan tuo yhteiseen pöytään muuta kuin oman viinipullonsa (jonka sitten visusti itse juo). Sellainen on tietenkin ymmärrettävää, jos rahaa on niin vähän, ettei ole mahdollisuuksia osallistua yhteisiin menoihin samalla tavalla kuin muilla. Mutta usein vähävaraisuuden kyllä erottaa sellaisesta laskelmoidusta piheydestä, että tuon päässä pyörii koko ajan matikka siitä, jäikö hän nyt voitolle vai tappiolle.

Kysyin kirjaani varten Väestöliiton Heli Vaaraselta, että jos kaverin piheily ärsyttää oikein paljon, niin onko minun velvollisuus sanoa siitä hänelle. Kysyin aiheesta myös uusimmassa podcastjaksossani vuorovaikutusasiantuntija ja terapeutti Mippi Vuorikoskelta

Molemmat sanoivat: Kyllä. 

Mutta kun, mutta kun! Se on niin järjettömän noloa, siinä joutuu niin kamalasti pelkäämään, että toinen menettää kasvonsa ja sitten välit menevät pahimmillaan poikki.

Sitten kun mietin asiaa sitä kautta, että mitä jos itse tekisin ystävyydessä jotain tosi ikävää, jota en välttämättä edes itse tiedostaisi (koska usein pihi ihminen ei edes itse tajua, että hän hyväksikäyttä muita), niin haluaisinko, että minulle sanottaisiin siitä ja saisin mahdollisuuden korjata asian vai että ystävät feidaisivat minut pikkuhiljaa ulos ja jättäisivät kutsumatta. 

Sitä paitsi usein pihi ihminen kärsii pakkomielteisestä laskemisestaan enemmän kuin ympärillä olevat ihmiset. Tässäkin mielessä on ystävän teko herätellä häntä: hei sun elämäsi olisi helpompaa, jos et miettisi koko ajan rahan menoa. (Ja edelleen, tämä toimii silloin, kun ihmisellä ei ole tiukkaa rahasta. Jos on, niin sitten rahaa joutuu miettimään joka tapauksessa.)

Jutellaan tuossa uudessa Ystävyys ja raha -jaksossa Mipin kanssa siitä, miten tämmönen konfrontaatio kannattaa tehdä ja miksi se on hyödyllistä. 

Heli Vaarala sanoi esimerkiksi, että huomautus kannattaa sitoa johonkin konkreettiseen tilanteeseen. Tyyliin jos ollaan menossa mökille, niin sitten voi sanoa, että voitko sinä tällä kertaa maksaa ruoat, kun minä maksoin viimeksi ja sitä edellisenä kertana. Jos ihminen sanoo, että ei voi, niin aiheesta voi kuitenkin avata keskustelun ja kertoa, mitä tunteita se herättää, kun toinen ei osallistu yhteisiin kuluihin.

Joskus hänellä voi olla ihan hyvä syy, minkä jälkeen tilanne ei ärsytä enää yhtään niin paljon. 

Mulla ei ole viime vuosien aikana ollut onneksi enää ongelmia ystävyyden ja rahan kanssa. Osasyy tähän on se, että itselläni ei ole enää niin tiukkaa. Silloin kun on pulaa rahasta, tuntuu kamalalta, kun kaveri ei maksa 10 euron velkaansa. Se on paitsi omasta lompakosta, myös henkilökohtainen loukkaus: eikö tuo tajua, että ei minulla ole rahaa niin paljon. Sitten taas kun rahaa on löysemmin, ei tällaista tarvitse ajatella.

Ystävyys ja raha liittyvät toisiinsa, halusi sitä tai ei.

Suosittelen kuuntelemaan uuden Melkein kaikki rahasta -jakson, joka käsittelee ystävyyttä ja taloutta. 

 

Sitten käy myös lukemassa myös Yleltä juttu, jossa ja Mippi ratkaistaan seitsemän ystävyyden rahaongelmaa. Tai ainakin yritetään ratkaista!

 

Ja katso tänään kello 21 mun insta live rahasta ja ystävyydestä. 

Viimeksi Alppu ryhtyi kakkaamaan (neljän päivän ummetuksen jälkeen) kesken lähetyksen (sitä ei tosin näytetty). Olen melko varma, että tänäänkin seuraa uskomatonta sekoilua kaksivuotiaan kanssa.

 

Miten raha on vaikuttanut teidän ystävyyssuhteisiin? Positiivisesti tai negatiivisesti?

 

Kuuntele Melkein kaikki rahasta -podcastin aiemmat jaksot:

Vastuullinen sijoittaminen trenaa nyt

Sijoittamisen ABC

Näin säästät vuodessa 3000 euroa ja 1500 kiloa kasvihuonepäästöjä

Näin et jää tappiolle parisuhteessa

 

Haluaisitko olla tyytyväisempi palkkaasi?

 

Lue myös: 

Piheilyn säännöt

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Pitäisikö tästä olla huolissaan? Olemme lukeneet Alpun kanssa Antti Nukusen Urhon ja Onnan laastarikirjaa (WSOY 2018). 

Onna ja Urho tunaroivat, kuten tuon ikäisillä lapsilla on tapana tunaroida, ja loukkaavat kerta toisensa jälkeen itsensä. Mutta ei hätää! Voi laittaa laastarin!

Ongelmana on vain se, että lapseni haluaa sijoittaa laastarin joka kerta... 

...jotenkin väärin.

Tässä Alpun toiminnassa on jotain todella häiritsevää. Minkälaisista psykopaattisista taipumuksista tämä toiminta kertoo? Siitäkö, että lapseni haluaa ihmiskunnan sokaistuvan? Vai onko tämä joku belsebuubilainen ennustus, jossa paholaisen kätyri puhuu lapseni kautta: tuho on tulossa, mutta me emme vain tiedä sitä vielä?

Onko tämä nyt se kauhuelokuvan kohtaus, jonka jälkeen katsoja tietää: "Tuolle perheelle ei tule käymään hyvin. Demonit ovat ensin vallanneet perheen 2-vuotiaan lapsen, ja pian he valtaavat loppujenkin sielut."

Paha sanoa.

Suositus kuitenkin tälle kirjalle. Se on tuonut paljon viihdettä perheeeemme.

 

Lue myös kirja-arvioita:

Urhon huoltomieshaaveet kertovat elitismistä

Herra Panda leipoo ja käyttää valtaansa

Ammuu, äänekkäät eläimet (eli tarina siitä, kun rakastaa liikaa)

Missä Puppe piileksii? (Kirja homofobiasta ja yhteiskunnan ulossulkemisesta)

Katso minua, Sami (Kirja nähdyksi tulemisesta)

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Kaupallinen yhteistyö: Plan Suomi

Myönnetään pois, joinakin jouluina aineettomien lahjojen saaminen on tuntunut vähän ärsyttävältä. Ehkä ongelma on ollut siinä, että jollain oudolla tavalla olen ajatellut, että oikeastaan lahjan antaja on tässä se lahjan saaja, en minä. Lahjan antaja saa sen omahyväisyyden hyrskäyksen, jonka hyväntekeväisyyteen lahjoittaminen aiheuttaa. Lisäksi joskus lahjoista saattaa tulla sellainen olo, että lahjan antaja ei ole erityisemmin ajatellut sitä hankkiessaan juuri minua (ja sehän lahjojen antamisen koko pointti on: tunne, että antaja on uhrannut aikaa ja ajatuksiaan minulle). Että olisi voinut antaa sen cd-levyn tai kirjan, kiitos vain!

Viime vuosina ajatukseni ovat muuttuneet vahvasti. Ensinnäkään en enää edes itse keksi juuri asioita itselleni ostettavaksi (kirjat ja cd-levyt ovat kärsineet fyysisinä esineinä aika ison inflaation), saati sitten osaa enää toivoa jotain tavaraa. Ylipäänsä tavara on kokenut vahvaa inflaatiota viime vuosien aikana. (Onko kyse kolmekymppisyydestä vai ajasta, paha sanoa.)

Ja toiseksi, juuri tästä syystä ajattelen, että aineettoman lahjan antaja nimenomaan ajattelee minua, kun en saa mitään moskaa paketista. Lisäksi vaihtoehtoja on nykyään niin monia, että eri ihmisille keksii eri tyyppisiä aineettomia lahjoja. 

No, mimmosia lahjoja sitten toivoisin?

Minua kiinnostaa kaksi asiaa ylitse muiden: ympäristö ja tasa-arvo. Jos aineettomat lahjat liittyvät jompaankumpaan tai molempiin teemoihin, niiden antaja ajattelee juurikin minua. Tyttöjen koulunkäynnin edistäminen on tästä erinomainen esimerkki. Kuten olen maininnut, naisten kouluttaminen on paitsi teko köyhyyden ja epätasa-arvon poistamiseksi, mutta myös teko ympäristön puolesta.

Planin uusilla aineettomilla lahjoilla voi edistää tyttöjen oikeuksia kehittyvissä maissa. Lahjojen avulla parannetaan lasten, erityisesti tyttöjen, elämää ja suojelua Etiopiassa, Ugandassa, Mosambikissa, Laosissa, Jordaniassa ja Nigeriassa.

Jos viedään homma vielä yksityiskohtaisemmaksi, niin tässä vähän toivelistaa. Laitoin vähän eri hintaluokista, supersiemenet kiinnostelee!

Tyttöjen koulutus 40 e

"Koulutettu tyttö avioituu myöhemmin ja hankkii lapsia vasta aikuisena. Tyttöjen koulutus vaurastuttaa yhteiskuntia, koska tyttöjen osaaminen ja palkkatulot vahvistavat kansantaloutta. Tasa-arvoisesta yhteiskunnasta hyötyvät myös pojat."

Supersiemenet 5 e

"Lahjoituksellasi jaamme vihannesten, hedelmien ja viljan siemeniä perheille, joissa on vähintään yksi alle viisivuotias aliravittu lapsi tai raskaana oleva tai imettävä äiti. Valitsemme siemenlajit siten, että ne kestävät mahdollisimman hyvin kuivuutta. Jaamme myös tietoa viljelystä ja sadonhoidosta."

Omat oikeuteni oppitunti 50 e

"Lahjoituksellasi järjestämme koulutuksia, joilla lisäämme tyttöjen ja poikien tietoa omista oikeuksistaan ja haitallisista perinteistä kuten lapsiavioliitoista, sukuelinten silpomisesta sekä lapsiin kohdistuvasta väkivallasta."

Kestositeet tytöille 12 e

"Tytöt joutuvat usein keskeyttämään koulunsa kuukautisten ajaksi, koska heillä ei ole siteitä, eivätkä koulun hygienia ja wc-tilat ole riittäviä siteiden vaihtoa varten. Lahjoituksellasi tuemme kestositeiden valmistusta ja autamme tyttöjä saamaan kestositeitä edullisesti."

 

Näille lahjoille voi valita sähköpostitse lähetettävän kortin (johon voi kirjoittaa itse mielensä mukaan jotain) tai tilata sen itselleen ja tulostaa sen lahjan saajalle, jos haluaa antaa lahjan henkilökohtaisesti. 

 

Okei okei, jottei menisi ihan hurskasteluksi niin toivelistallani on myös pari ei niin hyväntekeväisyydellistä lahjaa. Toivon lapsenhoitoa. Sain esimerkiksi  äbältä synttärilahjaksi Alpun hoidon + illallislahjakortin ravintola Kuoreen Turussa, ja tämä oli aivan täydellinen lahja. Myös joku kulttuurielämys olisi kiva. Kerran Tiki hankki liput Musiikkitaloon Chaplin-elokuvakimaraan, jossa orkesteri soitti livenä elokuvan musat. Ja yhtä aineellistakin juttua toivon: pussilakanoita. Meillä on tasan yhdet parilliset pussilakanat (siis niin että mulla ja Tikillä on samanlaiset). Olisi siistiä, että olisi toisetkin. Mutta tämä on ollut vuosikausien projekti.

 

 

Ajattelin itse ostella tänä jouluna melkein pelkästään aineettomia lahjoja. Ehkä kummitytöilleni hankin myös jotain pientä pakettia (ja isovanhemmille hankin valokuvakalenterit), mutta sisarukset ja vanhemmat ajattelin hoitaa tänä vuonna vierailemalla Planin lahjakaupassa.

Jos kiinnostus heräsi, Planin lahjakaupasta voi käydä selailemassa eri hintaisia ja eri tarkoituksiin meneviä aineettomia lahjoja. 

 

Mitä teidän joululahjatoivelistalla on?

 

Lue myös:

Tyttöjen kouluttaminen on ympäristöteko

Kun kuukautiset estävät kouluun pääsyn

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Ladataan...
Juliaihminen

En muista koska olisin odottanut jotain näin paljon kuin tätä marraskuista perjantaita. Annoin Tikille synttärilahjaksi staycationin (tai love vacationin, kuten itse tykkään sitä kutsua, mutta jostain syystä Tiki ei lämpene tälle) Hanasaaren hotellissa. Alppu meni hoitoon isäni ja hänen vaimonsa luo.

Hekumoitiin viikkoja etukäteen tällä: saadaan makoilla hotellissa ilman lasta, syödä ja juoda mitä huvittaa, käydä ilalllisella, nukkua keskeytyksettä niin pitkään kuin halutaan ja katsella aamulla merimaisemaa ja vain olla.

Mietittiin, miten tämän ajan voisi käyttää nautinnollisimmalla mahdollisella tavalla, ja tultiin tulokseen: Katsotaan putkeen joku sarja läpi. Muistellaan toisinaan vieläkin erästä ristelyä (ennen Alpun syntymää), jolloin löllyttiin Tikin kanssa luksushytissä Viking Linellä ja vain katsottiin peräjälkeen Mad Men -jaksoja. Alpun jälkeen ei ole ollut mahdollista suorittaa tällaisia hedonistisia sarjamaratoneja. 

Tehtiin pitkään taustatyötä siitä, mikä voisi olla sopiva sarja, ja lopulta päädyttiin Netflixin suht uuteen poliittiseen trilleriin, Bodyguardiin. Kaudessa on kuusi jaksoa. Ja se oli aivan nappi valinta. Tempasi heti mukaansa ja sitä pystyi helposti katsomaan monta jaksoa putkeen.

(Fiktiosarja kertoo brittien sisäministerin henkivartijasta, ja siinä on paljon poliittista suhmurointia, intiimejä seksikohtauksia ja erityisen ihania  ja korkealla vallan kahvassa olevia naishahmoja. Suosittelen ehdottomasti.)

Myös Hanasaari oli erinomainen valinta: Mirja oli suositellut sitä etukäteen, mutten silti tiennyt mitä odottaa. Paikka on upea. Sinne pääsee metrolla niin, että jää Lauttasaaressa Koivukylän asemalla ja käppäilee loppumatkan. Hotelli on 1970-luvulla rakennettu ja nyt rempattu alkuperäistä kunnioittaen - todella tyylikkäästi. Etenkin uima-allas näkymineen oli mieletön. Hotellissa toimii ruotsalais-suomalainen kulttuurikeskus, mikä tarkoittaa sitä, että kaikkialla on taidetta ja paikassa on myös hieno galleria.

Ravontola oli niin ikään ihanan tunnelmallinen, syötiin siellä pitkään ja katseltiin takkatulen loistetta. Menee jo vähän yltiöromanttiseksi, mutta me todella tarvittiin tätä. Koko syksy on ollut sellaista taistelua tuon uhmaikäisen kanssa, ettei parisuhdekaan nyt suoranaisesti ole kukoistanut. Kun pinna on kireällä, on niin paljon helpompi purkaa kiukku puolisoon kuin muistaa, että järkevämpää liittoutua kahdestaan sitä pientä mulkvistia vastaan!

Tuon miniloman jälkeen ollaan taas onnistuttu tiimiytymään huomattavasti paremmin, ja molemmat kiinnittävät huomiota oman jaksamisen lisäksi myös toisen jaksamiseen. Tämä on ollut mieletön parannus siihen, millainen tunnelma kotona vallitsee ja millainen olo itselläni on.

Jotta elämä tuntuisi näin mukavalta, meidän on ihan pakko yrittää varata lisää tällaisia lapsesta erossa olemisen rentoja hetkiä elämään. Satsaus tulee kymmenkertaisena takaisin, kun jaksaa järjestää asian. Harmillisesti meillä on Helsingissä vain minun isä ja hänen vaimonsa, jotka voivat ottaa Alpun yöksi. Turussa on äiti ja hänen miehensä, ja ajattelin kysyä, jos joululomalla uudenvuoden jälkeen he voisivat ottaa yhdeksi yöksi Alpun hoitoonsa.

Uhmaikäisen lapsosen hoitaminen yön yli ei ole mitään herkkua, ja siksi läheisiä ei viitsi kuormittaa kauhean usein. Mutta jos vaikka neljä kertaa vuodessa, eli kerran kvartaalissa saisi tällaisen luksussetin, niin veikkaan että oma arki olisi helpompaa.

Olen onneksi varannut joulukuulle Hangon kylpylähotelli Regattaan hemmotteluvuorokauden, joskin silloin mennään vain naisporukalla. Tällaisia on helpompi järjestää kuin parisuhdelomia, kun lapsi on niin vaivatonta jättää toisen vanhemman kanssa. Mutta molempia tarvitaan, sekä parisuhde- että kaverilomia: odotan nimittäin älyttömän paljon tuota Hanko-viikonloppua myös.

Ylipäänsä tällaiset pienet lomat joko omassa kotikaupungissa tai lyhyen junamatkan päässä korvaavat tosi hyvin sellaisia pitkiä massiivisia lomia. Niiden suunnittelu ja odottaminen nostavat fiilistä jo etukäteen ja useimmiten ne ovat juuri toiveiden täyttymyksiä. 

Suosittelen!

 

Missä olette olleet viimeksi minilomalla? Suosituksia!

 

 

Lue myös:

Matkoilla ei riidellä

Onko hytti hotellihuone?

Tätä puolison ei tarvitse tietää

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

 

Joku kysyi minulta täällä blogissa kerran, miten voi kasvattaa lapsestaan kulttuurikodin kasvatin, jos on tosi vähän rahaa käytössä. Sydämeni särkyi vähän, kun luin tämän kommentin, ja minun on ollut tarkoitus palata siihen monesti. Ja nyt palaan!

Minähän aina vitsailen tuolla kulttuurikodin kasvatti -nimityksellä. Se on enimmäkseen itseironiaa, kun oikeasti oma kulttuurielämä on suureksi osaksi Netflixin tuijottamista, enkä ole käynyt teatterissa varmaan vuoteen. Koko termi on jäänyt sanavarastooni tästä kertomastani Jörn Donnerin ja Max Jakobsonin tapaamisesta, joka naurattaa minua yhä.

Mutta mitä kulttuurikoti sitten on? Se on mielestäni sellainen ajatus, että arvostetaan tiettyjä henkisiä arvoja enemmän kuin materiaa. Käydään välillä ottamassa uusia vaikutteita kulttuurin parista, oli kyse sitten taidenäyttelyistä, vauvojen värikylvystä tai vaikka elokuvasta. Luetaan paljon, jutellaan lukemastaan. Analysoidaan kuulemaansa ja näkemäänsä. Sellaista kamaa, mitä nyt kuka vain voi tehdä.

Se on sellaista tietynlaista omanarvontuntoa: minä voin olla tämä tyyppi, joka on kiinnostunut kulttuurista ja jolla on siitä mielipiteitä ja jonka mielipiteet ovat arvokkaita siinä missä kenen tahansa muunkin. Tällaista ei sanota lapselle suoraan, vaan sitä vain eletään ja katsotaan, imeekö lapsi vaikutteita. 

Meillä lapsuudenkodissa oli todella vähän rahaa, kuten olen monesti sanonutkin. Taloudellinen pääoma oli pientä, mutta kulttuurinen pääoma sitäkin suurempaa. Vanhemmat vitsailivat ruokapöydässä latinan verbeillä (molemmat ovat valmistuneet klassillisista kielistä maisteriksi) ja Turun Taiteiden yössä käytiin 30 pennin nukketeatteriesityksissä.

Ja vaikkei omat vanhemmat olisi lukeneet ääneen niitä Muumi-kirjoja silloin pienenä, niin oman elämän voi ottaa tässä mielessä haltuun: lukee sitten niille omille lapsille niitä Muumi-kirjoja. Kasvaa omakin yleissivistys samalla. Jotenkin hommasta pitää (kapulakielisesti sanottuna) ottaa omistajuus. Ajatella, että tämä on minun kulttuuripiiriäni, minulla on yhtälainen oikeus tehdä tällaista kuin muilla. 

Tietenkin asia on helpommin sanottu kuin tehty: itselleen vieraaseen kulttuuriympäristöön (vaikka kyse olisi oman maan kulttuurista) voi olla vaikeaa sukeltaa. Mietin tätä viime keväänä, kun olin käymässä Rukalla ja katselin lasketteluperheitä. Siis sellaisia tyyppejä, jotka tulevat talvi toisensa jälkeen laskemaan viikoksi keskukseen ja joiden lapset osaavat lautailla 2-vuotiaana. Periaatteessa voisin yrittää ottaa sen laskettelukulttuuriskenen haltuun ja minulla on ihan resurssien puolesta (aika ja raha) pääsy sinne, mutta koska minulla ei ole kokemusta laskettelukulttuurista, sinne on vaikea noin vain noviisina suunnistaa. Raha ei siis ole aina kynnyskysmys, vaan oma itsevarmuus tilanteessa.

Onneksi kulttuurikotoiluun ei välttämättä tarvitse juurikaan rahaa. Suomessa on onneksi valtavasti asioita, joita voi tehdä ilmaiseksi tai tosi pienellä budjetilla. Monet kulttuuriharrastukset ovat suht edullisia, kuten näytelmäkerho tai vaikka kuoro. Toki jotkut harrastukset ovat myös kalliita, kuten soittimen soittaminen tai vaikka kuvataidekerho. Meillä lapsi käy muskarissa ja se maksaa 40 euroa kuussa.

Totta kai Helsingissä on helpompi päästä kiinni edulliseen tai ilmaiseen kulttuuriin kuin jollain pikkupaikkakunnalla. Jos kulttuuria on vähän tarjolla, pitää käyttää enemmän mielikuvitusta. Kirjasto sentään on miltei joka kunnassa ja vesivärit voi ostaa melkein mistä marketista tahansa. 

Mutta juu, meni vähän yleväksi tämä. Edelleen painotan, että suhtaudun huumorilla koko kulttuurikodin kasvatti -termin viljelemiseen, joten suhtautukaa tekin!

 

Millaisia kulttuurikodin tekoja siellä on viime aikoina tehty?

 

Kuvat: Mirjan, Mannen, Raisan ja lasten kanssa Regatassa terassikahveilla viime sunnuntaina. Tämän jälkeen mentiin riekkumaan Kansallismuseon vintille (Museokortilla ilmainen sisäänpääsy).

 

Lue myös:

Tämähän on kulttuurikoti!

Kulttuurikodin joulukalenteri on ilmainen

Lusitaan lapsen kanssa museoissa

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Pages