Ladataan...
Juliaihminen

En tiedä elänkö kuplassa, mutta tuntu että suurin osa lähipiiristäni miettii puolivakavasti alan vaihtamista. Kun on ehtinyt olla viidestä kymmenen vuotta työelämässä, realiteetit ovat iskeneet: Tajuaa, mikä työssä on hyvää, mikä huonoa, onko etenemismahdollisuuksia, voiko odottaa palkan nousemista, saako "toteuttaa itseään" tai ylipäänsä, saako tarpeeksi vaihtelua työssään. Valitsinko alan, koska halusin olla kunnollinen vai siksi, että lukiossa minulla oli hurahtamisvaihe, joka eskaloitui opiskelupaikan valinnassa?

Oma pahin ammatillinen kriisini oli tuossa kaksi vuotta sitten, samalla kun kolmenkympin kriisi jylläsi päässä. Mietin kuumeisesti, mitä tekisin. Hakisinko opiskelemaan jotain kunnon alaa, kuten pyrkisin lääkikseen tai kauppakorkeaan? Vai pitäisikö vain tyytyä vallitsevaan olotilaan ja lopettaa jahkailu?

Tuolloin kriisi ratkesi vakituisesta työstä irtisanoutumisella ja oman yrityksen perustamisella. Itse asiassa sen jälkeen en ole enää ajatellut, että olisi edes niin elämää mullistavaa hakeutua opiskelemaan uutta alaa. Elämäni koostuu muutenkin nykyään niin pienestä eri palastesta, kun yrittäjänä asiakkaita on monia. Hyppy kasista neljään duunista opiskelijaksi olisi ollut paljon isompi valinta. Sen sijaan nyt sitä voisi tehdä vähän hommia ja vähän opintoja niin, että pysyisi leivän syrjässä kiinni, mutta pääsisi tekemään samalla jotain uutta.

Mun päähän onkin muodostunut pikkuhiljaa ajatus, että on melko selvää, että opiskelen jossain vaiheessa uutta alaa. Tällä hetkellä ajattelen, että kerrytän nyt vähän rahavarantoja tässä ja sitten jossain vaiheessa teen reilusti vähemmän töitä ja opiskelen. Tämä ajatus tuntuu jotenkin ihanan lohdulliselta: Elämä on pitkä, minä ehdin ihan hyvin vielä opiskella vaikka kokonaan uuden ammatin, en ole millään tavalla vankina tässä nykyisessä duunissani.

Hassua, miten vielä puolitoista vuotta sitten olin niin varma ajatteluni kanssa, että "nyt kun olen kerran valtiotieteen maisteriksi valmistunut, niin tässä olen ja pysyn". Tämä oli hirveän ahdistava kela, joka piti minua öisin hereillä. Nyt, kun olen viimeisen vuoden aikana kuullut niin monenlaisia uratarinoita ja täyskäännöksiä, on tullut semmonen olo, että eihän tämä elämä tai uran tekeminen nyt todella ole mitenkään vakavaa. Sitä voi vähän poukkoilla sinne tänne.

No mitäs mä sitten opiskelisin?

Ah, nyt tuo kysymys ei tunnu enää ahdistavalta, vaan sellaiselta ihanalta mahdollisuudelta, että vaikka mitä voisi opiskella! Jos mun pitäisi just nyt valita joku ala, niin hakisin luultavasti opiskelemaan taloustiedettä, tarkemmin sanoaen minua kiinnostaa erityisesti käyttäytymistaloustiede, joka on Suomessa suht uusi ala. Olen opiskellut taloustieteestä perusopinnot, ja niitä olisi kiva syventää. Ehkä ottaisin taloustieteen lisäksi psykologiaa, sillä minua kiinnostaa mekanismit, joilla ihmiset saadaan ostamaan asioita ja ne mekanismit, joilla ihmiset saataisiin olemaan ostamatta tavaroita. Älä osta mitään turhaa paskaa, tiedätte.

Oikeastaan unelmani olisi kehittää jonkinlaisia säästöpelejä tai -sovelluksia, joilla säästäminen tehtäisiin oikeasti innostavaksi, ja tätä varten pitäisi pureutua syvälle ihmisen päähän. Ottaisin siis tähän palettiin varmaankin vähän myös koodaamista (sen verran että ymmärtäisin hommasta jotain) ja ehkä jotain markkinointia. 

Toisaalta mun suuri haaveeni olisi opiskella Aallossa. Tällä hetkellä kaikki Aalto-meiningit tuntuu freeseiltä, olisi mahtava voida hengailla Aallon eri kampuksilla, ja kuunnella huippuproffien luentoja.

Mutta nämä nyt on tällaisia unelmia, jotka saattavat helposti muuttua ja joita voi vähän mietiskellä. Juuri tällä hetkellä, kun minulla on tuo 2-vuotias ukkeli, en aio mennä opiskelemaan. Mutta kuten sanottua, elämä on oikeasti tosi pitkä ja uraa ehtii tehdä. Nyt nautin tosi paljon siitä, mitä teen, mutta olen varma, että jossain vaiheessa haluan jotain muuta.

Alan vaihtaminen ja etenkin se, miten uudelleen opiskelemaan menemisen voi rahoittaa, on tosi kiinnostavia aiheita. Kun perehdyin asiaan, löysin nopeasti ainakin kuusi eri tapaa, joilla Suomessa pystyy rahoittamaan uuden alan opiskelun. Eli mahdollisuuksia on!

Innostuin myös, kun kyselin ihmisiltä insta storyssä, mitä ne olivat opiskelleet kakkostutkintona. Sieltä löytyi vaikka mitä! Ruotisnope, joka opiskeli sairaanhoitajaksi, kulttuurialan tuottaja joka opiskeli koodariksi, englannin filologian maisteri, joka opiskeli kätilöksi. Näitähän löytyy. Koostin aiheesta jakson, johon haastattelin instasta bongaamaani Laura Ikosta, joka on perustanut ihanan Liia-nimisen koruliikkeen. (On muuten älyttömän kauniita koruja ja yrityksellä on mahtava filosofia.) Laura on ekalta koulutukseltaan restonomi, ja 29-vuotiaana hän päätti seurata unelmaansa ja meni opiskelemaan kultaseppä-artesaaniksi. Ihana tyyppi!

Kuuntele Melkein kaikki rahasta -podcastin uusin jakso alan vaihtamisesta aikuisiällä.*

Lue myös juttuni suurtalouskokista, joka opiskelee unelmiensa alalle eli lähihoitajaksi ja VTT:n elintarviketutkijasta, joka kävikin elokuvakoulun maisteriohjelman ja on nykyään tuotantoyhtiössä töissä. Lupaan, että tuosta jutusta tulee hyvä mieli.

Se löytyy Ylen sivuilta.

Ja tule myös illalla juttelemaan instaan kanssani:

Tänä iltana kello 21 aion myös taas tuttuun tapaan pitää Instagramissa livelähetyksen, jossa sekoilen Alpun kanssa. 

Aiheena on tällä kertaa opiskelu ja se, mitä tekisin nyt toisin ja mitä samoin, jos voisin hypätä aikakoneella vuoteen 2006. Kerron myös, mitä kaikkea opiskelin ja siitä, mistä on ollut omalla uralalni eniten hyötyä. Opiskelin nimittäin yliopistossa yhdeksän(!) vuotta, joten kerrottavaa riittää. 

 

Ja nyt kiinnostaa tietää:

Jos nyt opiskelisit toisen tutkinnon, mitä opiskelisit? Miksi?

 

*HUOM! Ystäväni Ville bongasi jaksosta nolon virheen: katsoin tuon aikuiskoulutustuen määrän väärin tästä laskurista. 3000 bruttotuloilla saisi 1600 euron tuen, ei 2800 euron tuen kuten nopeasti katsoin. Keskityin niin kovasti katkeroitumaan siitä, että yrittäjänä saisin vain tuen perusosuuden, eli reilusti alle tonnin, vaikka maksan aika isoa YEL:iä, etten sitten tsekannut tuota kunnolla. 

 

Kuvat: Vuodelta 2011 Turun yliopiston P-klubin järjestämästä Trivial Perseet -tapahtumasta, jossa suunnistetaan eri rasteilla ja juodaan aina rastin mukaan elintarvikevärillä värjättyjä shotteja. Veikkaan, että jos tekisin toisen tutkinnon, niin se menisi vähän nopeammin, kun aikaa ei ehkä menisi tällaiseen virkistystoimintaan yhtä paljon kuin ykköstutkinnossa.

 

Kuuntele Melkein kaikki rahasta -podcastin aiemmat jaksot:

Paljonko lapsi oikeasti maksaa?

Näin raha hiertää ystävyyssuhteisssa

Vastuullinen sijoittaminen trenaa nyt

Sijoittamisen ABC

Näin säästät vuodessa 3000 euroa ja 1500 kiloa kasvihuonepäästöjä

Näin et jää tappiolle parisuhteessa

Haluaisitko olla tyytyväisempi palkkaasi?

 

 

Lue myös:

Nelikenttä, jonka pohtiminen vie uralla eteenpäin

Kolmenkympin kriisi on täyttä totta

Listataan työmme plussat ja miinukset

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Ladataan...
Juliaihminen

Kävin eilen kolmessa eri julkisessa vessassa, ja jokaisessa niistä oli saastaiset shaissejäljet pitkin pöntön sisusta. 

Kysynpähän vain, että oliko kyseessä joku kansallinen "ulostelen valtoimenaan ympäriinsä like i just don't care" -päivä?!!!

(Kysyin tätä myös insta storyssäni, ja moni muu kertoi kokeneensa samanlaisia kauhuja. Kenties pikkujoulukauden avajaisten tulos? Ehkä ensi vuonna tämä voi olla kansallinen liputuspäivä?)

Millainen ihminen menee julkiseen (tai oman kotinsa) vessaan, ulostaa, eikä pyyhi vessaharjalla jarrujälkiään? Sitä sietää miettiä.

Haluankin toimittaa ihan näin kirjallisesti kaikille tämän tiedon: Jos kakkaat, niin harjaat!

Tässä kaikki tältä erää.

 

ps.  Olen ylpeä itsestäni, etten ottanut kuvaa noista performansseista. Vielä viisi vuotta sitten olisin todellakin kuvannut jokaisen roiskeen ja laittanut tämän postauksen yhteyteen kuvasarjan, mutta nyt olen aikuistunut niin, että verbaalinen kuvailu noista ruskeista pirstaloituneista kakkelihippuleista räjähtäneenä ympäri valkoista porsliinia saavat riittää. 

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Oli aika, kun oli kesä ja istuimme Vehmersalmella laiturilla ja nautimme syvästi elämästä. Samalla kertaa päätimme Tikin kanssa tehdä makutestin ja arvioida, mikä Siilinjärven marketeista (Lidl, K-market, S-market) saatava ipa-olut on paras.

Toivottavasti tästä testistä on iloa teille, jotka tykkäätte juoda pikkujouluissa ipoja!

Testin tekijöinä oli tummista oluista nauttiva Julia ja ipoista tykkäävä Tiki, joka on itsekin pannut moneen otteeseen olutta poikain kanssa (joka on ollut oikein hyvää!).

Testi tehtiin niin, että otettiin kolme ipaa kerrallaan maisteluun, ja sitten aina kolmen voittaja pääsi finaalikierrokselle. Arvoimme niin, että Karhu Ipa pääsi suoraan finaaliin, sillä oluita oli maistelussa seitsemän.

Testi aloitettiin Laitilan Kukko IPA:lla (5,5 %)

Tulos:

- vahva miellyttävä maltaan tuoksu

- täyteläinen, tasapainoinen maku

Sitten Olvin IPA (4,5 %)

- ei juuri tuoksunut miltään

- maku hieman vetinen

- huomasimme, että olut oli puoli vuotta vanhaa (ei siis vanhentunutta), mikä saattaa vaikuttaa makuun

- Olvi rupesi ensimmäisenä isoista suomalaisista panimoista tekemään ipoja, mitä arvostamme syästi. Ihmettelemme kuitenkin, miksi samassa lay outissa tuodaan myös siidereitä ja lonkeroita.

Jatkoimme Mufflonin IPA:lla (4,7 %)

- katkeruus maistuu suussa vielä tovin jälkeen ("Vai onko vain tuntuma avioliitosta?" Tiki pohdiskeli.)

- voimakas maku, mikä ei Julian suosikki, joskin etiketti on hieno

- pihkamainen, maku erottuu muusta

- Tiki: "Mufflonin CCCCC oli ipojen ipa!"

Semifinaalin tulos:

Voittaja: Kukko IPA, toiseksi Muffloni IPA ja kolmanneksi Olvi IPA

Seuraava kierros lähti Insinööri IPA:sta (4,7 %)

- runko maistuu enemmän kuin muissa

- etiketti mainostaa, että mäntyistä ja sitruunaista, mutta me maistoimme vain männyn

- Ruosniemen panimon oluiden etiketit ovat hauskoja ja kekseliäitä, syy ostaa tuotetta

American Sesion IPA (4,7 %)

- ohut runko, sitruunainen

- maistuu suun etuosassa

- mainio humalointi!

California IPA (5,5 %)

- imelyys, jopa ongelmaksi saakka

- ohut runko mutta hyvin humaloitu, sitrus on kivan raikas

- ikävä kyllä etiketti ei puhuttele ainakaan Juliaa millään tavalla. Miten tuollainen sexy babe liittyy mitenkään tähän olueeseen? Okei, tällä on haluttu hakea west coast -ipafiilistä, että täällä sitä surffataan Kalifornian aalloilla, mutta pystyt boobsit ja nainen hieromassa itseään fallos-symboliin ei tee kauppoja.

Toisen semifinaalin tulos:

American Sesion Ipa ykkösenä, Californian Ipa kakkosena (vaikka moitimme etikettiä) ja Insinööri Ipa kolmosena.

Karhu ruis IPA (5,3 %)

- tumma, jonkun verran imelä

- ruis ei maistu niin paljon kuin olettaisi

- ei pärjää Kukolle tai American Sesion ipalle.

No niin, lopulta kävi niin, että oluttestissä tuli kaksi voittajaa, sillä intensiivisen maistelun jälkeen päädyimme eri ratkaisuihin:

Julian voittaja: Kukko Ipa 

"Tuoksu huumaavan maltainen. Pidän mehevyydestä ja makeudesta oluesta yleisesti, ja tässä myös alkoholin määrä antaa makuun syvyyttä. Tätä voi juoda tyytyväisenä yhden, mutta toiseen en enää lähtisi, silloin luultavasti maku alkaisi tökkiä. Tästä syystä humallun juottoloissa mieluiten laimeilla lagereilla, niin että alkuun voi ottaa yhden ipan."

Tikin voittaja: Stadion panimon Session Ipa

"Paras maku. Edustaa tyyliä, jossa ryhtiä."

Kippis! Olisipa jo kesä ja kylmä Kukko kädessä!

 

Lue myös:

Vehnäoluet testissä: Corona, Sol vai Claro, mikä voittaa?

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 
 
 

Ladataan...
Juliaihminen

Otsikon kysymys on siinä mielessä absurdi, ettei siihen mitenkään ole standardivastausta. Käytännössä kysymys on sama kuin se, että mitä elämä maksaa. Yksi ihminen elää alle tonnin kuukausibudjetilla, toinen taas hummailee kymppitonnilla kuussa.

Silti olen sitä mieltä, että lapsen kustannuksista voi hyvin keskustella, sillä ensinnäkin ihmisiä kiinnostaa kovasti vertailla itseään muihin: laitanko minä paljon vai vähän rahaa elämiseen (tai lapseen)? Toiseksi, ennen kun sain lapsen, minulla oli vain hataria käsityksiä siitä, että "lapsi on tosi kallis ja rahanmeno on eeppistä sen jälkeen, kun se tupsahtaa maailmaan".

Mutta sitten kävi ilmi, että siihen voi aika paljon vaikuttaa, paljonko lapseen laittaa rahaa – ainakin vielä nyt, kun lapsi on pieni. 

Isosiskoni, jonka vanhin tytär on 5-vuotias, kommentoi, että lapsen ikä ja lapsen kaveripiiri vaikuttaa myös paljon siihen, paljonko rahaa kuluu: Jokainen haluaa omalle lapselleen parasta, ja jos lapsen tuttavapiiri vaikka koostuuu lapsista, joilla on kalliit harrastukset, sitä mielellään tarjoaa samaa omalle lapselleen. Lisäksi yli 4-vuotias muuttuu kalliimmaksi, koska hänelle joutuu maksamaan junalippuja, lapsenannoksen brunssilla ja niin edelleen.

Olen myös huomannut, että lapsen kulut tulevat usein rykäyksittäin. Alpun juoksevat kulut ovat noin 380 euroa kuussa,  eli maksamme päiväkodin (240 euroa), muskarin (40 euroa) sekä ruoan ja vaatteet (noin 100 euroa). Sitten välillä tulee isompia kuluja, kuten nyt ostin talvihaalarit ja -kengät vajaalla 200 eurolla. No, nämä olisi saanut käytettynä oikeasti paljon halvemmalla, mutta en vain ehtinyt yrittää metsästää niitä, joten maksoin tällä kertaa vaatteet rahalla, en ajallani.

Listaisn noin vuosi sitten 11 tapaa, joilla olen itse selvinnyt vauva- ja taaperoajasta melko edullisesti. Tämä perustuu enimmäkseen käytettyjen vaatteiden ja tavaroiden kierrättämiseen ja siihen, että olen minimoinut lapselle hankittavan kaman määrän. Tämä on vielä helppoa, kun lapsi ei itse oikeastaan halua vielä kauheasti juttuja.

Tajusin muuten, että Alepassa on paljon helpompi käydä Alpun kanssa kuin vaikka sittarissa, sillä siellä ei ole leluosastoa. Hehe.

Ja sitten on koko joukko asioita, missä lapsi itse asiassa säästää: Ei tule ryypisteltyä enää samalla volyymillä kuin ennen (nyyh!), eikä syötyä illalla ravintolassa tai käytyä elokuvissa tai keikoilla. Eli tietyt menot (harmilisesti kyllä) karsiutuvat ainakin muutamaksi vuodeksi elämästä. Puistossa hengailu ei kauheasti maksa.

Halusin tähän asiaan perspektiiviä ihmiseltä, jolla on vanhemmat lapset. Niinpä pyysin uusimpaan podcast-jaksooni 14- ja 15-vuotiaiden lasten äidin, Elina Myllymäen, juttelemaan lasten kuluista. Tunnen Elinan parin vuoden takaa sijoituspiireistä, ja hän on aivan mahtava tyyppi. Hänellä on muun muassa viimeisen 15 vuoden ajalta koko perheeen menot ja tulot sekä tase laskettuna. (Kyllä, tunnen paljon tällaisia kiinnostavia excelöitsijöitä.) Elina näytti laskelmansa tarkalleen, paljonko heihin on mennyt rahaa ja paljonko sitä on tullut erinäisinä tukina takaisin. Todella kiinnostavaa kuunneltavaa! Elinan teesi on, että lapseen menee käytännössä sen verran rahaa kuin vanhemmat päättäävät, ja mikäli niin haluaa, niin lapsesta voi päästä suht edullisestikin. 

Kuuntele Mitä lapsi maksaa -jakso Yle Areenasta (tai Spotifystä tms).

Tämän lisäksi haastattelin Ylen sivulle Nina Nordlundia, joka on kirjoittanut Lapset ja raha -kirjan. Jutussa puhutaan siitä, miten lapselle voi opettaa ihan taaperovaiheesta lähtien hyviä rahankäyttötapoja.

Lue juttu lapsille rahasta puhumisesta.

 

Kiinnostaa keskustella aiheesta:

Paljonko teillä menee lapseen tai lapsiin rahaa kuukaudessa? Mihin menee eniten rahaa?

 

 

Kuuntele Melkein kaikki rahasta -podcastin aiemmat jaksot:

Näin raha hiertää ystävyyssuhteisssa

Vastuullinen sijoittaminen trenaa nyt

Sijoittamisen ABC

Näin säästät vuodessa 3000 euroa ja 1500 kiloa kasvihuonepäästöjä

Näin et jää tappiolle parisuhteessa

Haluaisitko olla tyytyväisempi palkkaasi?

 

 

Lue myös:

11 keinoa, joilla lapsesta selviää halvalla

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

Ladataan...
Juliaihminen

Minulla on ollut tänä syksynä töissä kaksi pääprojektia: Melkein kaikki rahasta -podcast ja Noin viikon studio -televisio-ohjelma. Teen molempia Ylelle, joten olen hengaillut Pasilassa kolmesta neljään päivään joka viikko. 

Tuo Noin viikon studion duuni ikään kuin putosi syliini. Ohjelman tuottaja, Elsa Tolonen, oli kysynyt eräältä ystävältään, Gloria toimituspäällikkö Annaleena Jalavalta, suositusta tällaiseen hommaan, ja Annaleena oli maininnut minut. (Annaleena on aikoinaan tilannut minulta juttuja erinäisiin lehtiin.) Tämä oli minulle aivan lottovoitto. Laitoin tietenkin Annaleenalle ylistyskiitokset, johon hän vastasi: "Oon ottanut periaatteekseni suositella hyviä aina kun on mahdollisuus." Tämä on tietenkin täyttä neroutta, ja nykyään minäkin olen ottanut kyseisen periaatteen vahvasti käyttöön. 

Elsa laittoi minulle kasuaalisti instassa viestiä, että kiinnostaisiko työ Noin viikon studion taustatoimittajana. Ensimmäinen reaktioni olo, että ei missään nimessä, koska minä en ole politiikan toimittaja enkä todellakaan tarpeeksi sivistynyt, jotta hanskaisin tuollaisen työn.

Sitten menin kotiin ja Tiki sanoi, että on päivänselvää, että minun kannattaa ottaa duuni vastaan. 

Lyhyen työhaastattelun jälkeen tosiaan sain sitten tuon pestin. Luvassa olisi 11 jaksoa, johon jokaiseen pitäisi keksiä pääaihe ja siitä jotain tietävä vieras.

Viikkorutiini menisi näin: Maanantaina pitkä suunnittelupalaveri, jossa käydään läpi pinnalla olevat uutisaiheet pääpainona kotimaan ja ulkomaan politiikka. Näistä keksittäisiin kolme aihetta, joista saa väännettyä hyvää vistisä ja yksi aiheista olisi niin sanottu viikon aihe. Sitten pitäisi miettiä muutama ihminen, jotka tietäisivät asiasta ja soitella näille ja kysellä, että onko sinulla kommentoitavaa ja jos, niin pääsetkö saman viikon torstaina lähetykseen.

Kun haastateltava olisi löydetty, tekisin taustahaastattelun, käsikirjoittaisin ohjelman haastattelun ja kävisin ne keskiviikon palaverissa vielä juontajien Anders Heleniuksen ja Eeva Vekin sekä sarjan toimittajien, Jenni Porasen ja Janne Zareffin kanssa läpi. Torstaina sitten olisi kuvaukset, joissa tehtäväni olisi vielä lämmitellä ja sparrata haastateltavaa. Sitten ohjelma leikattaisiin ja näytettäisiin samana iltana klo 22 kakkosella.

On myönnettävä, että ensimmäisen viikon jälkeen olin aivan hajalla. Muistan kun sanoin Sofialle, että en oikeastaan yhtään tykkää televisotyöstä, ehkä tämä ei todellakaan ole minun juttuni, parempi olisi pitäytyä vain kirjoittavana toimittajana. Liikaa paineita, liian kiire, liikaa asioita haltuun otettavaksi, liikaa mokia.

Todellisuudessa epäonnistuminen pelotti vain niin paljon, että oli helppo suojella itseään marmattamalla, miten tää ei vaan siis oo mun juttu. Mutta koska hommaan oli ryhdytty, se oli hoidettava loppuun. 

Aluksi en kehdannut sanoa palavereissa hirveästi mitään, sillä pelkäsin, että idiotismini ja tietämättömyyteni paljastuu. Pikkuhiljaa kuitenkin aloin päästä tilanteesta perille, ja kun kauden puoliväli oli ylitetty, aloin jo oikeastaan nauttia aamupalavereista. Nuo käsikirjoittajat ovat niin hullun hauskoja ja teräviä, että käytännössä maanantait tarkoittavat kahden tunnin naurumaratonia. Suurin osa vitseistä ei koskaan päädy tuotantoon, koska ne ovat liian hävyttömiä. Ja siis aika hävyttömät jutut menevät läpi.

Olen toki lukenut Hesaria viimeiset 15 vuotta joka aamu ja opiskellut esimerkiksi valtio-oppia yliopistolla, eli en minä mikään täysi taukkelo ole. Mutta kyllä se vaati hieman uutta orientoitumista, että on perillä politiikasta sillä tasolla, että siitä voi puhua ammatikseen. 

Tästä syystä syksy on ollut aikamoinen voimanponnistus, samalla yleissivistys on kasvanut valtavasti. Mitä enemmän aiheesta lukee ja keskustelee, sitä enemmän sote, sotu, Brexit, ay-liikkeen toiminta, vaalitaistelut ja puolueiden sisäinen politiikka avautuvat. (Ja sitä enemmän tulee sellainen olo, että hitto suomalainenkin politiikka on välillä aikamoista amatöörimaisuutta ja tuuripeliä. Ihmisiä ne kansanedustajat ja ministeritkin todella ovat, niin hyvässä kuin pahassakin.)

Ohjelmaa tehdessä olen päässyt tutustumaan tosi kiinnostaviin politiikan tutkijoihin (Anu Koivunen, Johanna Vuorelma), toimittajiin (Lauri Nurmi, Eeva Lehtimäki, Jari Hanska, Marko Junkkari, Jarno Hartikainen, joka tosin on vanha kaveri) ja kommentoijiin (Heikki Pursiainen, Kaarina Hazard) sekä valkoiseen heteromieheen (Jone Nikula). 

Jokaistan vierasta varten on yleensä täytynyt soittaa vähintään muutamalle ihmiselle, jotka eivät ole ehtineet tai halunneet tulla. 

Olen eniten nauttinut torstaipäivistä, sillä tv-kuvauksissa on taikaa. Paikalla on liveyleisö, jota ennen showta lämmittää naurukuntoon stand up -koomikko. Ohjelman kuvaaminen on jännittävää ja ennen kaikkea viihdyttävää. Torstaina minä saan käytännössä vain jutustella vieraan kanssa ja sitten istua ja nauttia huumorskasta.

Kaikkein kivointa koko kaudessa on ollut se, miten älyttömän lämpimästi koko Noin viikon studion tiimi on ottanut minut mukaan, ihan alkumetreiltä. Pikkujouluissa oli mahtava tunnelma, ja ilahduin erityisesti siitä, että vaikken olekaan enää missään vakitöissä, pääsen silti nauttimaan klassisista työpaikan pikkujouluista karaokeineen päivineen.

Elsa kysyi, voinko jatkaa ensi keväänä, ja vastasin, että todellakin voin. Niin ihanaa, että tämä jatkuu!

On myönnettävä, että välillä työ on edelleen vähän stressaavaa ja olen hieman epämukavuusalueella (kyllä, nyt olen juuri tämä mulkku, joka puhuu epämukavuusalueesta) mutta tuntuu, että plussan puolelle jään vahvasti. 

Noin viikon studio jatkuu 24.1.2019 ja objektiivisesti voin sanoa, että se on tämän hetken parasta poliittista satiiria, mitä Suomessa tehdään. Sitä katsoessa pysyy kärryillä siitä, mitä Suomessa ja maailmalla tapahtuu, mutta samalla saa nauraa. Suosittelen katsomaan Areenasta tuon viimeisimmän jakson, siinä vieraana on Kaarina Hazard, joka on aivan hiton karismaattinen ja fiksu ihminen.

 

 

Lue myös:

Syksyn työkuulumisia

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

Pages