Ladataan...
Juliaihminen

Seurasin tuossa yhtenä päivänä kamera kädessä Alpun leikkejä, enkä oikein osaa sanoa, pitäisikö olla huolissaan vai ylpeä siitä, että lapseni kykenee tällaiseen hienoon yhteiskuntakriittiseen performanssiin. Paha sanoa. Mutta pahalta se myös näytti.

Olipa kerran joukko tipuja, jotka olivat muun muassa käyneet kylvyssä 2-vuotiaan lapsen kanssa. Ne olivat melko kauhuissaan kokemastaan ja kokoontuivat katsomaan, kun eräs heistä oli saanut tarpeekseen kylvystä. Pahempaa oli kuitenkin luvassa.

Kapitalismin näkymätön koura lähestyi niitä.

Ja iski ne roska-autoon (?!!!).

Sitten roska-auto ajoi pois.

Sen pituinen se.

 

Piinallista pitkäperjantaita kaikille!

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Kyllä!

Nyt on käsillä aivan nerokas kansalaisaloite: Sauli Niinistölle pitäisi saada oikeus jäädä isyysvapaalle.

"Elämme perheiden ja työelämän tasa-arvon kannalta synkkiä aikoja. Kauan odotettu perhevapaauudistus kaatui ja moni tuore isä empii heille jo tälläkin hetkellä kiintiöityjen isyysvapaiden käyttöä. Moni nuori epäröi ylipäätään lasten hankkimista ja syntyvyys onkin ollut laskussa vuodesta 2010.

Meillä on kuitenkin toivoa. Kansakuntamme isähahmo, tasavallan presidentti Sauli Niinistö on juuri tullut kolmannen kerran isäksi. Saulilla on nyt erinomainen tilaisuus toimia roolimallina kaikille Suomen isille ja muille vanhemmille, ja jäädä presidenttikautensa aikana kotiin hoitamaan lastaan kahdeksi kuukaudeksi. Hyödyntämällä perhevapaita Sauli osoittaisi käytännön arvojohtajuutta näyttämällä, että mikään työ ei ole liian tärkeä etteikö siitä voisi jäädä perhevapaalle. Tämä olisi vahva viesti muillekin perhevapaita pohtiville tahoille."

Kokemuksesta voin sanoa, että jokaisen isäksi tulleen pitäisi viettää lapsensa kanssa kahdestaan aikaa tämän vauva- tai taaperoiässä. Myös presidentin. Tämä on hyväksi paitsi lapselle, isälle, mahdolliselle vanhempien väliselle suhteelle ja yhteiskunnalle. Presidentti kotiin!

Aloitteen ovat panneet alulle yhdet suosikkibloggaajistani, Lean life -blogin Sonja ja Tommi.

Kävin allekirjoittamassa, se onnistuu täällä.

 

Lue myös:

Tietenkin isä jää hoitovapaalle

 

Kuva: Screenshot aloitteesta

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Terveisiä Pohjois-Pohjanmaalta ja Lapista, eli Rukalta ja Sallasta. Olen täällä työmatkalla, ja meno on niin lungia, ettei täällä paljoa ehditä mitään blogeja päivitellä.

Semmonen pikainen asia tuli kuitenkin mieleen kertoa teille, että elämässäni suurta vaikeutta ja harmia aiheuttavat han- ja hän-päätteet. Mielestäni ne ovat passiivisaggressiivisuuden huipentumia, joista tulee sellainen olo, että tuo yrittää manipuloida minua tekemään jotain, mitä en todellakaan halua tehdä. Johan on markkinat!

Mieli tutisee ja järkkyy, kun minulle sanotaan:

Seuraathan jo somessa!

Tulethan toisetkin?

Asiahan on näin.

Minähän sanoin.

Ymmärräthän että...

Ollaan kilttejä toisiamme, joohan?

En ymmärrä, mitä noilla päätteillä tuossa halutaan hakea! Tai ymmärrän. Näennäsitä rentoutta ja kohtelisuutta, mutta pinnan alle piilotettua, vapaaksi rautakahleistaan havittelevaa aggressiota ja pakottamista. Joskus han/hän on myös pätemistä tai lässyttämistä, mitkä nekin ovat täyttä kielen ja mielen saastuttamista.

Paljon mieluummin otan asian suoraan ja rehellisesti imperatiivi- tai indikatiivimuodossa ilman han/hännää. "Seuraa somessa" ja "Asia on näin". Tällainen puhuttelu tuntuu paljon selkeämmältä, mukavammalta, vähemmän hyökkäävältä. 

Han/hän-pääte saa mut joka kerta ahdistumaan. Mutta minähän en taivu. En koskaan. En seuraa, en tule, asia ei ole niin, minua ei kiinnosta mitä sanoit, en ymmärrä ja ei olla kilttejä, ollaan mulkkuja!

 

 

Olettehan samaa miletä!

 

 

Tiedä myös muut minun melko käsittämättömät ja kohtuuttomat mikrokaggression kohteeni.

Turha sanaväli on rienausta

Millainen sairas ihminen jättää veitsen näin?

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Ladataan...
Juliaihminen

Jos viimeisestä vuodesta pitäisi sanoa yksi yksittäinen asia, joka on nostanut mun elämänlaatuni, niin se olisi siskon muuttaminen samaan rakennukseen. Viime keväänä, ennen kuin Sofian vauva syntyi, Soffu saattoi soittaa mulle iltayhdeksältä ja pyytää pikakävelylle, joka venyi kahden tunnin lenkiksi keväisessä illassa, koska puhuttavaa riitti. Syksyllä ja nyt alkuvuodesta taas ollaan hengailtu lasten kanssa, meillä on muun muassa yhteinen saunavuoro torstaisin. Mitä enemmän nähdään, sitä enemmän tekee mieli jutella, ja sitä enemmän tekee mieli nähdä. 

(Mulla on täällä blogissa täginä ”Jullun oivallus”, oikeasti sen kuuluisi olla ”Jullun ja Soffun oivallus”, koska käytännössä katsoen nämä ajatukset ovat vain referaattia meidän käymistä keskusteluista. Sitten aina pyytelen siltä anteeksi jälkikäteen, kun taas omin sen ajatukset itselleni.)

Yksi juttu, mistä ollaan viime aikoina puhuttu, on se, miten omat arvot ja omat teot ovat usein ristiriidassa keskenään. 

Ollaan ihmetelty Sofian kanssa sitä, miten hassua on, että me ollaan lapsuudesta saakka unelmoitu lähekkäin asumisesta. Silti me asuttiin vuosikausia kaukana toisistamme, ja nyt tuntuu pelkästään ”uskomattoman hyvältä tuurilta”, että päädyttiin asumaan samaan taloon. Ikään kuin sellaiset isot asiat, niin kuin vaikka missä asuu, olisivat vain korkeammassa kädessä ja silkkaa tuuria, ja itse ei voisi tavoitella määrätietoisesti sitä, että asuu ystäviensä tai läheistensä vieressä. Sitä osaa tavoitella opiskelupaikkaa tai tiettyä työtä, mutta ei sitä, missä asuu ja kenen kanssa hengailee. Ne mukamas tulevat annettuna.

Mä olen aina ajatellut, että mulle yksi isoimmista arvoista ja nautinnon tuojista elämässä on perhe (sekä lapsuuden perhe että tämä nykyinen) ja ystävät. Silti mulla on mennyt vuosia niin, että olen mieluummin töissä kuin lähtenyt kavereiden kanssa ulos. Olen aika usein priorisoinut työhommat ystävien edelle.

Äitiysloman aikana tajusin, että elämässä pitää ihan toden teolla miettiä, millaiset asiat ovat mulle kaikkein suurimpia arvoja ja mistä tulen eniten onnelliseksi - ja sitten toteuttaa niitä ihan käytännön päivittäisellä tasolla, ei vain ylevissä puheissa.

Haluaisitko hengailla enemmän siskon kanssa? Muuta sen naapuriin. Haluaisitko, että sinulla olisi laajempi elokuvasivistys? Hanki Elokuva-arkiston sarjakortti. Unelmoitko bändissä soittamisesta? Kerää määrätietoisesti ympärillesi innostuvia ystäviä ja etsi treenikämppä. Asioita voi itse päättää tehdä, ei tarvitse vain venailla, että jotain tapahtuisi.

Tietyllä tavalla tämä tuntuu täysin itsestään selvältä. Toteuta unelmasi ja jaada-jaa. Mutta mulle tämä on oivallus: elämässä voi ihan tietoisesti tavoitella muitakin asioita kuin uraan liittyviä juttuja (toki niitäkin voi tavoitella). Tässä kohdassa arvot astuvat kehiin. Omaa aikaansa joutuu nimittäin priorisoimaan vahvasti: Laitanko sen ylitöihin vai bänditreeneihin? Opiskelenko toisen tutkinnon vai nautinko telkkarin katselusta iltaisin? (Itse tykkään tosi paljon katsoa telkkaria iltaisin!)

Meidän yhteiskunnassa arvostetaan valtavasti ihmisiä, jotka menestyvät urallaan. Heitä ylistetään jatkuvasti. Kunnianhimoiselle ihmiselle on miltei absurdi ajatus, että rakentaisikin elämänsä sen perusteella, että kaverit asuvat samassa kaupungissa tai lähellä. Ennemminkin sellainen on "kiva bonus", jos niin sattuu käymään. Mieluummin ajatellaan, että elämä pitäisi rakentaa hienojen uramahdollisuuksien mukaan. Lähteä sinne, missä on hieno työ, uusiin ystäviin sitten tutustutaan, jos tutustutaan.

Nyt olen kuitenkin miettinyt, että jos perheen tai ystävien lähellä oleminen tuo oikeasti elämään niin paljon onnea, niin sitten täytyy yrittää järjestää elämä sillä lailla, että asuu niiden lähellä. Voi olla, että siinä sitten menettää jonkun hienon työtilaisuuden, mutta kun se on oma valinta, asia ei enää kirpaise niin paljon. Elämä on sarja vaihtoehtoiskustannuksia, jotain pitää kuitenkin valita.

Etenkin jokainen, joka hankkii lapsia, joutuu pakostakin kelaamaan vähän arvojaan: Ruokinko kunnianhimoani ja otan ylimääräisiä työprojekteja? Pyhitänkö kaiken vapaa-aikani lapsen kanssa hengailuun? Ihan kaikkea ei nimittäin enää saa. Aika on kaikkein niukin suure tällä hetkellä mun elämässäni. Jos tulee siihen tulokseen, että uralla etenemin on sillä hetkellä kaikkein tärkein juttu itselleen, niin sitten ei kannata tuntea huonoa omaatuntoa pitkistä päivistä, vaan toteuttaa itseään antaumuksellisesti. Kukaan muu ei voi näitä arvoja päättää kenenkään toisen puolesta, koska kukaan muu ei voi sanoa, mistä ihminen tulee onnelliseksi. Eikä yksi asia ole mitenkään parempi tai arvokkaampi kuin toinen.

Nopeasti ajateltuna tämä kuulostaa epäfeministiseltä: nainen ei syki urallaan eteenpäin niin paljon kuin pystyisi, vaan lässyttää täällä jostain perhejutuista. Mutta loppujen lopuksi ajattelen tämän nimenomaan feminisminä: voi tehdä mitä haluaa miettimättä ulkoisia vaatimuksia. Kuka on ylipäänsä määrännyt, että työssä tehdyt saavutukset ovat ne kaikkein arvokkaimmat elämässä? 

Tietenkään asiat eivät ole joko tai. Totta kai mulle työ ja ura ovat tärkeitä, ja siksi olen ottanut itselleni isoja ja aikaavieviä projekteja. Sen kustannuksella, että mun pitää välillä iltaisin ja viikonloppuisin tehdä töitä eikä olla lapsen kanssa. Mutta en mä niistä koskaan huonoa omaatuntoa koe, kun olen päättänyt niin, se on selkeä homma. Toisaalta, raha ei ole mulle tällä hetkellä niin iso arvo. Kuten olen kertonut, teen neljäpäiväistä viikkoa, jotta saan viettää aina perjantait kahdestaan Alpun kanssa rauhassa.

En nyt tarkoittanut tällä tekstillä mitään oikeistoilaista ”jokainen on oman onnensa seppä” -horinaa tai sitä, että kaikki olisi kaikille mahdollista. Ei tietenkään ole. Ennemminkin vain muistutan itselleni, että joihinkin asioihin voi ihan oikeasti vaikuttaa: kuten siihen, kenen kanssa käy pitkillä iltakävelyillä.

 

Millaisina hetkinä olet kaikkein tyytyväisin elämääsi?

 

 

Kuvat: Käveltiin eräänä pakkassunnuntaina Alpun kanssa Tokoin rannassa

 

Lue myös:

Nelilapsisessa perheessä oli mahtavaa kasvaa

Kaikkea ei kannata tehdä heti

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Olen rakastunut leipomoon! Okei, tämä kuulostaa siltä kuin jäljittelisin sitä naista, joka meni Eiffel-tornin kanssa naimisiin, mutta lähellä sitä pistettä ollaan. Turussa sijaitseva Leipomo Manna on nimittäin vienyt mun syömeni. Siitä on tullut mun uusi kantapaikka Turussa.

Kyseessä on juurileipään erikoistunut pieni leipomo, joka toimii myös kahvilana ja myy leivän lisäksi leivoksia lähialueiden luomutilojen viljasta. 

Olin odottanut Mannaan pääsyä pitkään, koska olen seurannut leipomon instatiliä tovin. Sekä heidän ig-storyssä että kuvien puolella on uskomatonta taikinan, juuri uunista tulleen leivän ja erilaisten leivosten antaumuksellista fiilistelyä. Mä aina liikutun, kun näen jonkun suhtautuvan syvällä intohimolla mihin tahansa asiaan. Ja kun se asia vieläpä sattuu olemaan erinomaisesti kohonnut taikina, en voi muuta kuin rakastua konseptiin.

Petteri, joka omistaa Mannan, on mun lapsuudenystäväni Karlin poikaystävä. (Karli on tuo ilahduttava näky postauksen ylimmässä kuvassa.) Petteri todella suhtautuu juurileipään intohimolla: Hän opiskeli Turun yliopistossa kulttuurihistoriaa, mutta keskeytti opintonsa, koska hänen oli vain seurattava syöntään ja lähdettävä Raumalle oppimaan, miten leivotaan kunnollista juurileipää. Kun sitten Turun legendaarinen Taikinajuuri-leipomo ilmoitti lopettavansa, Petteri osti yrityksen ja perusti Leipomo Mannan sen tiloihin.

Hyppäys kultsasta leipuriksi kannatti, koska hänen leipomansa leipä on jumalaista. (Erityissuositus myös mustikkaamacaronssille, tajunta miltei lähti, kun tämä leipomusten kruununjalokivi kosketti tomumajaani.)

Erinomaisten leipomusten lisäksi Mannassa on älyttömän kiva tunnelma. Tommoset lippispäiset tarjoilijat siellä hääräävät ja hymyilevät asiakkaalle. Ovat hipstereitä, mutta sillä lailla turkulaisia, ettei ole ylimielisyydestä tietoakaan. Maakuntien hipsterit ovat tietyllä tapaa sympaattisempia kuin Helsingin hipsterit, ymmärrätte varmasti. 

Okei okei, mä olen pitkään vastustanut sitä, että Turusta puhuttaisiin maakuntana, koska se on kuitenkin Suomen vanhin kaupunki. (Olen itse siis Turusta kotoisin.)

Manna sijaitsee Turun Vähä-Heikkilässä, eli ei ihan keskustassa. Sinne pääsee kuitenkin tosi nopeasti bussilla Kauppatorilta, ja toisaalta sinne on myös tosi kiva kävelymatka. (Huom! Lastenvaunuilla pääsee Turussa ilmatteeks bussissa.) Kun Turun keskusta on koluttu läpi, kannattaa tutustua muun muassa kauniiseen Marttiin, joka on tuossa ympärillä.

Kävin pari viikkoa sitten ensimmäistä kertaa Mannassa äitini, Alpun ja lapsuudenystäväni Kapun kanssa, mutta kuten ymmärrätte, tämä ei jäänyt viimeiseksi kerraksi.

Joko olette täysin Mannan pauloissa? Syytä olisi olla!

 

Leipomo Manna sijaitsee osoitteessa Uittamontie 12, ja on auki tiistaista perjantaihin 10-18.30 ja lauantaisin 10-16.

 

Katso myös:

Tein videon Turun parhaista lapsiperhekohteista

VG Wok, parasta kasvispikaruokaa Turusta

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Pages