Ladataan...
Juliaihminen

 

Aloin ajatella yhtä hassua hommaa, joka tuli mieleen siitä, kun matkustettiin lautalla viime viikonloppuna Tallinnasta takaisin.

Meidän laivamatka kesti puoli seiskasta ysiin, ja viimeinen tunti oli luonnollisesti aivan uskomatonta sekoilua. Alppu ja Frida kiipesivät portaita ylös ja alas, karkailivat muiden pöytiin ja muutaman kerran olivat noin puoli minuuttia eksyksissä niin, etten tiennyt, missä tyypit olivat. Monet ihmiset kommentoivat hymyillen, että siinä on pikku otuksilla paljon energiaa ja äiti saa kyllä juosta perässä. Se oli jumalan tosi.

Jälkikäteen aloin miettiä, että ennen lapsen saamista mä kuvittelin, että pikkulapsen kanssa koko elämä on tuollaista perässä juoksemista. Tämä johtui siitä, että näin lapsia enimmäkseen vain julkisissa tiloissa, kuten kaupassa tai vaikka juuri laivalla, ja etenkin väsyneenä lapset riehaantuvat, ja silloin niiden perässä juostaan. Sen sijaan mä en juokse lapsen perässä juurikaan kotona, puistossa, muiden kodeissa ja niin edelleen. Ylipäänsä silloin kun se ei ole väsynyt, se on usein aika chill (paitsi museoissa, joissa sen perässä on aina pakko juosta). Kuitenkin suurimmaksi osaksi ajasta mä en juokse lapseni perässä. Sen sijaan ennen lapsen saamista näin vain ihmisiä, jotka juoksentelivat lapsiensa perässä, koska mä en ollut näkemässä heitä kodeissaan tai leikkipuistoissaan.

Tästä syystä olin kuvitellut, ettei pikkulapsen kanssa ole ikinä hetken rauhaa, vaan koko ajan joutuu jahtaamaan sitä. Että se olisi tässä mielessä jotenkin hirveän raskasta. Ja veikkaan, että ne minua laivalla ystävällismielisesti tsempanneet ihmiset saattoivat myös ajatella, että tuollaista tuo lapsen kasvattaminen varmaan on aina. Mutta ei se ole. Silloin kun ympäristö on kontrolloitu, lapsen perässä ei tarvitse juosta, ja suurimmaksi osaksi ajasta tykkään viettää aikani näin, koska minua laiskottaa, enkä jaksa juosta.

Kerroin tästä havainnostani Raisalle, ja se sanoi, että vanhemmuudessa on paljon sellaista kamaa, minkä etukäteen oli ajatellut varmasti tapahtuvaksi ja sitten kun näin ei olekaan käynyt, se on yllättänyt. Ehkä kyse on persoonan pessimismistä, ehkä jostain muusta. 

Esimerkkejä: Ajattelin etukäteen, että lapsella on varmasti hirveä määrä korvatulehduksia, koska kaikilla niitä on. Ei ole ollut yhtäkään, ja lapsi on muutenkin tosi terve. Pelkäsin myös, että se itkee vauvavuotena kamalasti enkä saa nukuttua ikinä. Ei itkenyt, ja mä nukuin vauvavuotena paremmin kuin vuosiin. Toki heräilin öisin, mutta mun stressitasot olivat niin alhaalla, että sain unta helposti aina uudestaan. (Toisin kuin muuten elämässä, kuten olen kertonut.) Epäilin myös, että tulen hulluksi lapsen tuomasta sotkusta. Jotenkin sairaalloisesti olen kuitenkin tottunut siihen.

Tämä ei kuitenkaan ole julistus siitä, miten "vanhemmuudesta pitäisi puhua positiivisemmin" tai "ei saisi pelotella toisia omilla kauhutarinoillaan". Herregud, jokainen saa puhua vanhemmuudestaan miten haluaa. Ihan kaikenlainen puhe vanhemmuudesta on hyvää. Välillä voi valittaa, välillä ylistää. Ihan niin kuin mitä tahansa muutakin elämän aluetta. Ei voi olla mitään diskurssipoliisia, joka kertoo, miten vanhemmuudesta pitäisi puhua (vaikka Hesarin mielipideosastolla sekä vieras kynä -kirjoituksissa aika usein joku kertoo, miten muiden pitäisi puhua vanhemmuudesta).

Sitä paitsi mielestäni vanhemmuudesta puhutaan tosi positiivisesti vaikkapa Vauva- tai Meidän perhe -lehdissä. Myönteistä puhetta on paljon, jos jaksaa vain kuunnella.

Musta on myös kuulijan typeryyttä ja kritiikittömyyttä, jos muutaman negatiivisen tarinan jälkeen ajattelee, että "semmosta rankkaa paskaa se vanhemmuus sitten on". Siinä ikään kuin sysää vastuun omien mielikuvien muodostumisesta laiskasti muille. Kyllä ihmisten pitää saada valittaa hetkellisesti jostain mieltä painavasta asiasta ilman, että tässä nyt tuhottaisiin jonkun mielikuva vanhemmuudesta ja vaikutettaisiin hänen mielipiteeseensä siitä, hankkiiko ikinä lapsia.

(Yksi mun ystäväni Martti kysyi tässä yksi päivä, että "Julia onko se sun blogi ja ig-storyt niin kuin vanhemmuuden puolesta vai vastaan. En osaa päättää." Heheh, otin imarteluna, en mäkään osaa päättää.)

Omalla kohdallani tämän lapsen vanhemmuus on ollut tähän mennessä suhteellisen helppoa, välillä vähän raskasta, mutta vanhemmuus on myös kietoutunut niin vahvasti muuhun elämääni, että oikeastaan voin vain sanoa, että viimeiset kaksi ja puoli vuotta ovat olleet suht helppoja, välillä raskaita.

On kivaa huomata, että suurin osa ennakkoluuloistani ja peloistani ovat osoittautuneet vääriksi, tosin ihan yhtä hyvin ne olisivat voineet vastata todellisuutta. Ennen kaikkea mua ilahduttaa se, että ennakkoluuloni siitä, että minä jotenkin stressaisin tätä vanhemmuutta liikaa tai en hanskaisi sitä, osoittautui täysin vääräksi. Olen vähän yllättynytkin, miten huvittuneesti suhtaudun Alpun pikku "väritin makuuhuoneen patterin ruskealla vahaliidulla" -tempauksiin ja miten vähän jaksan kokea mitään iän ikuisia "huono äiti" -fiiliksiä juuri mistään. Ennakkoon oletin itsestäni ihan muuta. (Ehkä Tiki vain sekoittaa mun aamurahkaan valiumia, ja todellisuudessa vetelen jossain lääkepöllyissä tämän vuoden.)

Tämä on enimmäkseen aika helppoa hommaa, vaikka joskus joutuukin juoksemaan hysteerisen lapsen perässä Eckerölinen Satama-kahvilan portaita ylös alas.

 

Millaisia ennakkoluuloja teillä on tai on ollut vanhemmuudesta?

 

Kuva: Juoksin Tallinnassa lapsen perässä.

 

 

Lue myös vähän toisenlaista mielipidettä:

Onneksi lomatkin loppuvat

Itsetuhoisen pikkulapsen kanssa en voi olla läsnä muille

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Mun tarkoitukseni oli jatkaa vastuullisen sijoittamisen postaussarjaa rahastosijoittamisella, mutta mun on otettava tähän väliin yksi kiinnostava case-esimerkki eettisestä sijoittamisesta joukkovelkakirjan avulla. Joukkovelkakirjat ovat siis velkoja, jotka yrityksen tulee maksaa takaisin lainan antajalle. Veloille taas maksetaan korkoa. Jos laittaa joukkovelkakirjaan rahaansa, se on sidottu siellä sovitun ajan, kunnes yrityksen täytyy maksaa laina takaisin. Sen sijaan vaikka osakkeita ostaessa yhtiön ei tarvitse maksaa mitään erityistä tuottoa (eli osinkoa) osakkeen ostajalle. Yhtiö kuitenkin toki voi maksaa, ja moni maksaakin. Joukkovelkakirjoihin sijoittaessa kannattaa olla suhteellisen perillä siitä, millaiseen yhtiöön rahaansa lainaa, jotta sen saa aikanaan takaisin.

Seuraava esimerkki vaikuttaa mielestäni hyvältä joukkovelkakirjalainalta. Kyse on pienestä suomalaisesta tuulivoimayhtiöstä nimeltä Lumituuli, johon voi sijoittaa 15.5. saakka tai kunnes laina tulee täyteen. (Siksi kirjoitan tämän postauksen nyt.)

Mainitsin jo edellisessä postauksessa, että olen jutellut ja käynyt meilinvaihtoa Lumituulen toimari Sampsa Harion kanssa. Viimeistään siinä vaiheessa ymmärsin, että kyseessä on hauska tyyppi, kun se kirjoitti yhdessä meilissä, miten "tavalliset sijoittamisblogit ovat vähän kammottavaa luettavaa, kun siellä nuoret miehet pohtivat, millä keinoin rikastuisi nopeimmin. Tuli kauppisajat mieleen!"

Hahaha, jep. Muakaan ei kiinnosta, miten mä "rikastuisin nopeimmin", vaan kiinnostaa, miten voisin sijoittamalla edistää sekä omaa taloudellista hyvinvointia että planeetan hyvinvointia. 

Kuten viime postauksesa mainitsin, mielestäni kaikkein eettisintä sijoittamista on se, että edistää hyvisfirmojen toimintaa maailmassa. Lasken Lumituuli Oy:n tällaiseksi firmaksi. Se on vuonna 1998 perustettu suomalainen tuulisähköä tuottava ja myyvä yhtiö. Ensimmäinen mylly rakennettiin 1999, ja syksyllä 2014 kaksi tuulivoimalaa lisää. 

Yhtiö toimii joukkorahoituksella: sekä osakeannilla että lainoilla, joista yhtiö maksaa yksityishenkilöille korkoa noin 100 000 euroa vuodessa. Lumituuli on ensimmäinen kuluttajien omistama tuulisähköyhtiö ja sillä on yli 1200 osakasta, jotka käyttävät yhtiön tuottamaa sähköä. Lumituulelle on myönnetty Yhteiskunnallisen yrityksen merkki. Sen voi saada yritys, jonka ensisijainen tavoite on ratkoa yhteiskunnallisia tai ympäristöongelmia. Yhtiö on voitollinen, mutta yhtiöjärjestyksen mukaisesti yhtiön tuotot on käytettävä uusiin tuulivoimainvestointeihin. Jokainen yhtiölle maksettu euro on siis investointi lisätuulivoimaan.

Mä itse käytän kotonani tuulisähköä, ja pidän sitä lähtökohtaisesti järkevänä ja eettisesti kestävänä valintana. Lumituulen toinen mylly on merellä, toinen maalla. Niiden sijoittelussa on otettu ymäpristö huomioon, ja esimerkiksi Oulunsalo-Hailuoto-merituulipuiston kehittämisestä luovuttiin siksi, että se olisi häirinnyt paikallisten lintujen ruokailua. 

Miten Lumituuleen voi sitten sijoittaa? Kyse on debentuurilainasta. Se tarkoittaa joukkovelkakirjaa, joka on pankkilainoille maksujärjestyksessä toissijainen eli mahdollisissa maksuongelmissa se maksetaan takaisin vasta pankkilainojen jälkeen. Nyt yhtiö laskee liikkeelle uutta debentuurilainaa  korkeintaan miljoona euroa 5 % korolla ja kiinteällä viiden vuoden laina-ajalla, jonka jälkeen laina maksetaan takaisin. Minimisijoitus on 1000 euroa.

Toisin sanoen: jos tuonne sijoittaa nyt tonnin, saa joka vuosi tuottoa 50 euroa (miinus 30 % pääomavero, eli 35 euroa). Jos taas sijoittaa 10 000 euroa, saa vuosituottoa 500 euroa (miinus verot, eli 350 euroa). Viiden vuoden jälkeen saa lainaamansa rahat takaisin. Viiden prosentin tuotto on mielestäni oikein kelpo tuotto, kun se tulee vakiona. Mutta kuten kaikessa sijoittamisessa, niin totta kai tässäkin on riski, että menettää rahansa.

Sijoitus on myös siitä suht turvallinen, että valtio maksaa tuulivoimasta syöttötariffeja, mikä tarkoittaa suomeksi sitä, että veronmaksajat subventoivat tuulivoimaa silloin, kun sähkön hinta on matalalalla. Tämä poliittinen päätös on tehty siksi, että Suomeen halutaan lisää tuulivoimaa. Ja mielestäni tämä on ihan oikein! Valtion maksama tuki on vakaa seuraavat 12 vuotta, sen jälkeen taas katsotaan uudestaan. Eli siinä mielessä joukkovelkakirjalainaan sijoittaminen tuntuu turvalliselta.

Syy, miksi Lumituuli rahoittaa toimintaansa mieluummin debentuurilainalla kuin pankkilainalla on se, että pankkilaina on suurin piirtein saman hintaista (pienyritykset maksavat korkeampia korkoja kuin vaikka asuntosijoittajat), mutta sen korko voi seuraavan 5 vuoden aikana nousta. Nyt yritys haluaa lukita korkomenot kiinteälle tasolle. Toiseksi Lumituuli haluaa mieluummin tarjota mahdollisuuden sijoittaa tuulivoimaan sen sijaan, että jakaisi rahat pankille.


Mä tykkään kokeilla kaikenlaisia tällaisia juttuja, eli sijoitan hyvisyrityksiin rahaa, jonka menettäminen ei tunnu mun arjessani muuta kuin henkisenä tappiona. Tonnin sijoitus tietenkin iso raha, mutta ajattelin nyt laittaa ainakin sen, koska olen saanut säästettyä sijoitukseen tarkoitettavaa rahaa tuon summan, eli jonnekin se kuitenkin joutaisi tässä kuussa! Ja tosiaan, pidän tätä nimenomaan sijoituksena enkä hyväntekeväisyytenä, sillä odotettavissa on tuo viiden prosentin vuosituotto.
 
Jos innostuu, niin sijoittamisesta Lumituuleen voi lueskella lisää yhtiön nettisivulla.
 
 

Oletteko sijoittaneet joukkovelkakirjalainojen avulla johonkin?

 

 

Lue myös:

Vastuullinen sijoittaminen: tiedä ainakin tämä

 

Kuvat: Olin toivonut, että keksisin jonkun keinon käyttää näitä hauskoja Kaisaniemen puistossa otettuja kuvia, mutta mitään sopivaa aihetta ei ollut. Onneksi tuon yrityksen nimi on Lumituuli! Vähän rautalankaa!

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Ladataan...
Juliaihminen

Vietettiin Raisan, Mannen, Alpun ja Fridan kanssa viime viikonloppu Tallinnassa. Kun vielä tovi sitten mussutin siitä, miten skeidasta on, kun en saa varattua lomaa tälle keväälle, niin nyt sitten kuitenkin sain! Ja meillä oli aivan ihana loma!

Nyt seuraa rehti ja rehellinen kuvapäiväkirja lomasta, se sisältää kaksi hyvää ravintolavinkkiä ja yhden hyvän Air Bnb -vinkin!

Marianna eli Manne, tuo nainen, joka on kertonut "olevansa liian hyvä itselleen", on täydellinen vapaa-ajan suunnittelija. Niinpä hän oli sitten bongannut meille etukäteen tämän hetken it-ravintolan. (It:llä en tarkoita informaatioteknologiaa) Kun Telliskiveltä suuntaa vielä vähän eteenpäin, pääsee aivan ihanalle puutaloalueelle, jonka keskellä on sympaattinen Pizzeria Kaja

Kaja: Õle 33, Tallinn, 10319

Siellä me juotiin kevään ensimmäiset ulkovalkkarit (viiniä kaadettiin "lasissa on reunat" -mentaliteetillä) ja syötiin käsin pizzat. Ilmeisesti haarukoita ja veitsiä olisi ollut tarjolla, mutta käsin syömiseen kehotettiin. 

Tämän jälkeen teimme pienen shoppailupyräyksen Telliskiven keskuksessa, ja minä ostin itselleni täydellisen kesähameen. Paitsi että se paljastaa ehkä vähän liikaa reittä. Mutta näkyköön reisi sitten kesällä!

Mun shoppaillessa lapsoset pääsivät leikkimään Telliskiven vieressä olevassa leikkipuistossa virolaisten kollegoidensa kanssa.

Sitten käpättiin Balti Jaam Turgille, vuosi sitten rempattuun ja avattuun torin ja kauppahallin tyylikkääseen yhdistelmään. Otettiin sieltä kahvit ja minä ylipuhuin meidät myös ilakoimaan Viro Sata -teemalla ja vaadin Viron lipun värisiä macaron-leivoksia. Ne sitten nautittiin torin vieressä kauppahallin vieressä olevalla auringonottotasanteella tyytyväisyyden vallitsessa.

Tämän jälkeen oli välikuoleman paikka. Oltiin valittu vanhastakaupungista Airn bnb -asunto, jossa jokaiselle oli oma makuuhuone. Tämä Toompea Hillillä sijaitseva asunto oli älyttömän kiva. Tilava, kaunis ja todella child proof. Lapset juoksentelivat siellä ihan fiiliksissä.

Tuonne voisi mennä uudestaankin lasten kanssa. Kolme parisänkyä ja avattava sohva majoittaisivat helposti kahdeksan ihmistä, mutta me haluttiin nimenomaan oman makuuhuoneet, koska ei olisi reilua Mannea kohtaan, että hän joutuisi nukkumaan sohvalla vain siksi, että hänellä ei ole lasta mukana. (Olen tarkka tällaisissa jutuissa: lapsettomuus tai parisuhteettomuus ei tarkoita sitä, että ihmisen pitäisi uhrautua ja nukkua huonommin kuin muut mutta maksaa sama hinta majoituksesta.)

Illalliselle yritettiin klassikkorafla Rataskaevuun, mutta koska meillä ei ollut pöytävarausta, emme tietenkään mahtuneet. He kuitenkin suosittelivat meitä uuteen paikkaan. Väike oli todellakin suosituksensa arvoinen!

Väike, Rataskaevu 16

 Ruoka oli älyttömän hyvää (ja edullista, mun erinomainen lohiannos oli noin 14 euroa, Raisan kasvisannos alle kympin). Ennen kaikkea tarjoilija oli upea. Tällaista kohtelua ei vain ikävä kyllä saa Suomesta, mutta lapset otettiin aidosti iloisesti vastaan, he olivat asiakkaita eivätkä häiriötekijöitä. Alppu ja Frida saivat värikynät ja paperit sekä pieniä eläinhahmoja, joiden avulla he jaksoivat odottaa ruokaa. Lasten annokset olivat juuri sopivan kokoisia (Suomessa aina liian isoja) ja sopivan hintaisia (3,5 euroa!).

Lapset kuitenkin olivat siinä vaiheessa iltaa jo aika väsyneitä, niin ne karkailivat pöydästä koko ajan ja niiden perässä sai juosta. Kun tarjoilija tuli kaatamaan viiniä, pulloon jäi kaadon jälkeen vielä vähäsen. "Tasaan nämä loputkin teille, te tarvitsette tätä!" hän vitsaili, ja kaatoi menemään.

Tällaisesta palvelusta jopa "en tippaa Julia" tippasi tyytyvisenä.

Illalla oli tarkoitus juoda pullo skumppaa lasten nukkumaan menon jälkeen, mutta ei me sitten jaksettukaan. Oli vain mukaa jutustella. Tragedia oli kuitenkin siinä, että ajatus oli ottaa pullo mukaan ja vaikka juoda se seuraavana päivänä jossain - mutta me unohdettiin se jääkaappiin!

Onneksi oltiin ostettu mansikoita, suklaata ja muita herkkuja illaksi, ja niitä me ei unohdettu.

Seuraavana päivänä käveltiin aamupalalle Nopiin, jossa oli ihana leikkipaikka ja hyvää puuroa. Se oli matkan varrella Kumuun, jonne jatkettiin aamiaisen jälkeen.

Kuten olen kertonut, 2-vuotiaan kanssa taidenäyttelyssä käyminen on aika hermoja raastavaa. Mutta se hyvä puoli siinä on, että aina onnistuneen näyttelykerran jälkeen voi palkita itseään museokahveilla, sillä on juuri säästänyt luultavasti 20 000 - 100 000 euroa, kun lapsi ei sittenkään tuhonnut sitä taideteosta.

 

Kumun jälkeen lounastettiin vielä Pegasuksessa (jossa saatiin odottaa ruokaa jumalattoman pitkään, joskin ruoka oli erinomaista kun sen sitten sai). Sitten muutaman putiikin, jäätelöannoksen ja käppäilyn jälkeen suunnattiin Eckerön terminaaliin ja lähdettiin puoli seitsemän lautalla kohti Helsinkiä.

Satama oli Alpulle ja Fridalle upea kokemus: Sai katsoa, kun ensin "REKKA-AUTO!" tuli laivasta ulos, ja sitten taas "REKKA-AUTO" meni laivaan sisälle. Siinä vasta elämys!

Upea reissu, kaiken kaikkiaan! Ja mikä parasta, olen varannut jo toukokuulle uuden matkan, tällä kertaa vain naikkosten kesken. Parasta on, kun voi saada kaiken. Sekä matkan avec bebe ja sans bebe!

 

Otan teiltä kernaasti ravintola / kauppa / mitä vain suosituksia seuraavaa Tallinnan-matkaa varten!

 

 

Lue myös:

E-Estonia teki ison vaikutuksen

Tukholman-risteilyllä vauvan kanssa

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Ladataan...
Juliaihminen

Olen aina ollut kirkon jäsen, ja tyytyväinen sellainen. Kirkossa tehdään älyttömän tärkeää työtä, ja tuntuu, että aina muutama spedeilijä julkisuudessa lokaa kirkon mainetta ja sitten kaikki hyvä ruohonjuuritason toiminta unohtuu.

Etenkin nykyinen kotiseurakuntani, Paavalin seurakunta, on aivan huippu. Voisi sanoa, että paras minkä jäsen olen koskaan ollut. Toisaalta on paha vertailla, koska riparin jälkeen en ole ollut megana kirkon toiminnassa mukana. Sen sijaan lapsen saatuani kirkko on tullut hyvinkin tutuksi.

Kävin nimittäin koko vauvavuoden aina tiistaisin ihanassa sylivauvakerhossa, joka oli yksi mun viikon kohokohdista: Sai mennä seurakuntasaliin juomaan kahvia, syömään keksejä, juttelemaan vanhemmuudesta humoristisella twistillä (oli siellä surullisiakin juttuja, kaikki luottamuksellisia) ja antamaan lapsen ryömiä villisti ympäriinsä muiden toukkien joukossa. Tutustuin siellä moniin tämän alueen äiteihin, mikä tekee elämästä edelleen helpompaa: On todennäköistä, että jos menen puistoon, löydän sieltä juttuseuraa itselleni. 

Mun uusin ihastuksen kohde on Paavalin seurakunnan järjestämät keskiviikkoiset iltaruuat. Maailman nerokkain keksintö! Yhdellä eurolla saa jumalaisen hyvää vegaanista keittoa, leipää ja kahvia päälle. Niin hyvää, että jopa Alppu vetää sitä koko lautasellisen. Kun bongasin tuon Facebookista alkukeväästä ajattelin, että pitää mennä. Sitten se jotenkin jäi, mutta pari viikkoa sitten vihdoin intouduin.

Jäin täysin koukkuun. Seuraavaksi kerraksi rekrytoin jo Raisan sekä meidän alakerran naapurit. Arvostin erityisesti naapurin Teemun panosta iltaruokailun kulkuun, häneltä tuli useita hienoja raamattuaiheisia vitsejä. "Jos keitto loppuu, niin toivon mukaan keittiössä on vielä viisi leipää ja kaksi kalaa."

Tänään iltaruoka järjestetään harmi kyllä kevään viimeisen kerran, ja minä aion todellakin mennä! Jos iltaruokailua jatketaan ensi syksynä, tästä tulee jokaviikkoinen tapa mulle. 

Kirkolta on niin hyvä veto tarjota ihmisille tällainen mahdollisuus skipata kerran viikossa ruoan laittaminen kotona ja päästä valmiiseen pöytään. Hinta on niin nimellinen, että tuolla voi kuka tahansa käydä syömässä "ulkona". Paikalla näkee sekä lapsiperheitä, vanhuksia ja opiskelijoita. Sekä porukoita että yksin syöviä ihmisiä.

Mä olen nyt parina viikkona hakenut Alpun suoraan päiväkodista ja suunnannut tuonne. Aina sen jälkeen, kun lapsi on syönyt, se menee leikkimään muiden lasten kanssa, ja minä saan lööbata hetken muiden aikuisten kesken. 

Tällainen matalan kynnyksen tekeminen ja ihmisten auttaminen on mielestäni juuri sellaista toimintaa, mitä kirkolta toivon ja minkälaisena instituutiona kirkon noin yleisesti ottaen näen. Fiilistelen myös meidän omaa kirkkoherraa, Kari Kanalaa, joka on tv:stä tuttu, eli se Ensitreffit alttarilla -pappi. Olin iloinen, kun hänet valittiin, kun olin ollut vähän kateellinen Kallion seurakunnalle heidän omasta julkkiskirkkoherrastaan, nimittäin Yle Leaksissa järjettömän hauskaksi paljastuneesta Teemu Laajasalosta.

 

Onko teillä tällaista käytännöllistä suhdetta kotiseurakuntaanne?

 

Lue myös:

Äitiyslomalla saa ystäviä mom dateilla

Vuosi, jolloin en kysynyt kenenkään ammattia

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Haastattelin kulutustutkija Taru Lindblomia Trendiin (3/2018) siitä, miten instagram vaikuttaa meidän ruokailutottumuksiimme. Lindblomilla oli freesejä ja uusia näkemyksiä aiheesta, ja ne voi lukea nyt kaupassa olevasta Trendistä.

Itse jäin kuitenkin pyörittelemään Lindblomin kiinnostavaa huomiota siitä, miten eliitin kulttuurin kuluttaminen on muuttunut: Yleisesti on totuttu puhumaan korkeakulttuurista, jota eliitti kuluttaa ja rahvaan kulttuurista, jota muut kuluttaa. Korkeakulttuuriin on kuulunut esimerksikisi hieno kaunokirjallisuus, baletti, teatteri, klassinen musiiki, mitä näitä nyt on. Hienot ja ehkä vähän vaikeasti avautuvat kulttuurin tuotteet. Rahvaat taas ovat lukeneet chick littiä, katsoneet saippuaoopperoita ja käyneet katsomassa elokuvateattereissa romcomeja ja actioneja.

Nyt hommat ovat kuitenkin muuttuneet.

Nykyajan eliittiin kuuluu se, että pitää olla kiinnostunut oikeastaan ihan kaikesta vähäsen. Pitää tietää, mitä Syyrian sodassa tapahtuu ja mitä huumetta Jari Sillanpää on vetänyt. On coolia käydä nyökyttelemässä päätään kokeellisella jazz-keikalla mutta toisaalta myös osata laulaa karaokessa Anita Hirvosen De Va Kukku De -kappale. Olisi suotavaa innostua sekä horoskooppien lukemisesta että Higgsin hiukkasesta. Tosi-hipsteri on todellakin kärryillä tosi-tv-sarjan käänteistä.

"Valta tuntuu olevan niillä, jotka puuhaavat vähän joka tontilla. Mistään ei tarvitse tietää kauheasti mutta kaikesta vähän, tai vähintäänkin esittää kiinnostunutta", Lindblom sanoo. 

Mä tunnistan tämän täysin. Kaikesta pitää pitää. Jos ei pidä, on joko vain juntti tai sitten kyse on "rohkeasta ulostulosta". Sitten blogeissa kiertää tällaisia epäsuositut mielipiteeni -haasteita, joissa ihmiset paljastavat rohkeasti, että "minä en pidä teestä". Koska kyllähän nyt elämän menossa kiinni oleva ihminen pitää teestä, ja kaikesta muustakin nesteestä, mitä ikinä nyt voi suuhunsa kaataa.

Ongelma vain on se, että kaikki eivät pidä teestä, tai ole millään lailla kiinnostunut teestä. Eikä se ole mikään steitmentti. Se on ihan normaalia, koska ihmiset nyt pitävät ja ovat pitämättä tai kiinnostuvat tai ovat kiinnostumatta eri asioista. Mulle tulee vähintään kerran päivässä riittämätön tunne siitä, että olisi pitänyt olla kiinnostunut jostain kulttuuriknopista, mutta en kyennyt siihen. Mua harmittaa, etten ole ehtinyt katsoa Suomen Temppareita tai kykene oikeastaan tunnistamaan yhtäkään ensi kesän Flow-artistia. Mulla on semmonen olo, että olen täysin has been, kun ei vain ole aikaa, eikä suoraan sanottuna pienintäkään kiinnostusta johonkin Sammy Dee B2B Zip -nimiseen yhtyeeseen. (Okei, kun katsoin Flow'n artisteja, niin kyllähän mä niistä nyt tiesin aika monta, ja itse asiassa alkoi Vestan ja Paperi T:n takia kiinnostella koko festifaali.) 

Musta tuntuu, että mun ikään kuin pitäisi joko tietää tosi paljon vaikka musaskenestä tai sitten toinen vaihtoehto on sanoutua kokonaan musiikista irti  ja identifioitua joksikin "emmie enää pysy nuorten kotkotuksissa kiinni" -muijaksi, joka huutelee musadiggareille, että pitäkää kurja tunkkinne. En kuitenkaan halua tehdä kumpaakaan. Haluan olla kiinni ajassa, mutta en pysty olemaan niin kiinni ajassa, että olisin cool

No, tämä nyt ei ole mikään ongelma elämässäni, mutta mun mielestäni tämä ajatus siitä, että uusi eliitti on kaikkiruokaista, oli aivan sairaan hyvä huomio, ja auttaa mua asemoimaan itseäni tässä ajassa.

 

Resonoiko tämä yhtään?

 

Lue myös:

Epäsuositut mielipiteeni: en pidä muraaleista

Saippuaooppera pelastaa tyttövauvat

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Pages