Ladataan...
Juliaihminen

Kävin tuossa Alpun kanssa katsomassa Ateneumissa Fantastico-näyttelyn, joka avattiin hetki sitten. Näyttelyssä esitellään tyylisuuntausta nimeltään maaginen realismi. Se syntyi ensimmäisen maailmansodan jälkeen Italiassa, ja vaikutti 1920- ja 1930-luvulla. Maalauksia yhdistää kiehtova, salaperäinen tunnelma, todellisuuden ja unen ristiriita ja sellainen uncanny-fiilis, eli on ikään kuin tuttua, mutta kuitenkin vierasta. Myös kovasti pitämäni sana unheimlich esiintyi teosten kuvauksissa. Se tarkoittaa suurinpiirtein samaa kuin uncanny, eli omituista ja vähän pelottavaakin. Hankala suomentaa!

Näyttely oli kiehtova, ja suosittelen ehdottomasti käymään nyt kesällä Ateneumissa. Myös lapsi piti näkemästään.

Tosin aluksi hänellä oli selvästi sellainen fiilis, että mitä jos maaginen realismi onkin liikaa hänen hauraalle sielulleen. Oli heittäydyttävä maahan toviksi. 

Näyttelyyn sisään päästyämme aloin kysellä Alpulta, mitä hän näkee kuvissa. 

"Äiti."

Entä tässä?

"Äiti."

Ja arvatenkin tässä?

"Äiti."

(Kyllä, selvästi samaa näköä.)

Myös:

"Äiti."

Mitä Alppu näet tässä?

"Tyyny."

No, eipä käynyt minulle ensimmäisenä silmään, mutta hieno tyyny siinä kieltämättä on. 

Entä tässä?

"Maito."

Jep jep!

 

Mutta juu! Menkää katsomaan, suosittelen. Fantastico! on auki Ateneumissa 19.8.2018 saakka.

 

Lue myös:

Alice Neel ja rintojen anatomia

Lusitaan museoissa lapsen kanssa

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Ladataan...
Juliaihminen

Välillä vastaan tulee niin ihania pikku ravintoloita, että niille on pakko antaa vähän julkista tunnustusta. Yksi tällainen vähän salattu helmi on Kruununhaassa Maneesikadulla sijaitseva Norilla. Muutaman asiakaspaikan ravintola tarjoaa aasialaista ruokaa, kuten sushia, kesärullia ja nuudelikeittoja.

Sinne ei välttämättä eksy, jollei tiedä paikan olemassaolosta. Mutta kun siellä käy, tekee mieli tulla mahdollisimman pian uudestaan testaamaan lisää annoksia listalta. 

Mä olen tähän mennesä syönyt Norillassa nuudelikeittoa ja tuommoisen yllä kuvassa näkyvän lohiavokado-kulhon, ja molemmat olivat ihan älyttömän hyviä. Ne tekee safkat siellä alusta saakka itse, ja kaikki raaka-aineet ovat olleet tuoreita ja maistuvia. 

Niinä parina kertana, kun olen tuolla käynyt, palvelu on ollut lempeää ja rauhallista. Mä olen ehkä ollut vähän outoina aikoina palikalla (yleensä lauantailounaalla), joten tuolla ei ole ollut kauheasti asiakkaita paikalla. Toisaalta tästä syystä tekeekin mieli mainostaa ravintolaa, koska toivon, että se pysyy tuolla Krunassa vielä pitkään.

Keskinkertinen aasialainen ruoka on niin läävästä (niin kuin keskinkertainen mikä tahansa ruoka), että siksi pitää nyt vähän nostaa tätä paikkaa, josta saa oikeasti hyvää ruokaa. Tunnelma on suloinen, sisustus on veikeä ja ruoka on erinomaista.

Menkää!

 

Norilla, osoitteessa Maneesikatu 4 a 

 

Tuleeko mieleen muita pieniä ravintoloita, jotka ovat ehkä vähän salaisia helmia mutta ansaitsisivat tulla kaikkien tietoon?

 

 

Muita kivoja ja suositeltavia juttuja Helsingissä:

Kaupungin paras vegebrunssi Kolossa

Helsingin paras joogakoulu: Ilma

Taapero nauttii Linnanmäestä ilmaiseksi 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Ladataan...
Juliaihminen

Lukion ensimmäisellä luokalla jollain yhteiskuntaopin tunnilla eräs (naispuolinen) ystäväni viittasi ja sanoi, että hänen mielestään naiset eivät sovi johtajiksi esimerkiksi politiikassa. "Naiset alkavat itkeä pahan paikan tulleen. Jos pitää vaikka tehdä jotain hankalia päätöksiä", hän perusteli.

Tuolloin mua kiukutti. "Eivätkä ala itkeä!" väitin.

Nykyään, reilu kymmenen vuotta myöhemmin, vastaisin, että mitäpä sitten. Mitä niin hirveää siinä on, että ihminen näyttää ihmisyyteensä kuuluvia tunteita? Jos on joku tiukka ja vaikea päätös, niin eikö ahdistusta ja stressiä saa näyttää, vaikka sitten itkemällä. Miksi itkeminen olisi niin noloa tai vaivaannuttavaa?

Mietin, että itkeminen otetaan usein vähän liian vakavasti. Joskus itkeminen on vain itkemistä, ei sen kummempaa.

Itkemistä ei pidä käyttää keinona manipuloida toista osapuolta - tai ainakaan toisen osapuolen ei tarvitse myöntyä itkevän ihmisen tahtoon vain siksi, että tämä itkee. Kerran kun olin mokannut töissä tosi pahasti (kyse oli ihmisten palkkioiden maksusta), mun pomo halusi selvittää, mitä hommassa oli käynyt. Koska tiesin feilanneeni tehtävänantoni täysin ja tiesin myös sen, että siitä aiheutuisi monelle ihmiselle hankaluuksia, mua alkoi itkettää. Pomo ei kuitenkaan reagoinut mun nyyhkytykseen niin, että "oi voi sua itkettää noin, no annetaan tämän olla", vaan ihan pokkana kävi sen asian läpi. Niin sen kuuluikin mennä. 

Vain se, että minulle tulee ikävä tunne ja näytän sen, ei tarkoita sitä, että hommat pitäisi keskeyttää siihen. Sama pätee vaikka ihmissuhteissa. Jos alan riitatilanteessa itkeä, se ei tarkoita sitä, että nyt riidan pitäisi päättyä mun hyväkseni ja toisen pitäisi automaattisesti alkaa hyvitellä. Joskus olen lukenut jostain parisuhdejutuista, että itkeminen on taantumusta lapsuuteen ja pyrkimystä käyttää samoja keinoja kuin mitä lapsena on käyttänyt saadakseen tahtonsa läpi. Voi olla, mutta ei se mun mielestä pelkästään sitä ole. Minulle se on ihan vain pahan mielen ilmaisemista. 

Toisaalta vaikka itkevän ihmisen tahtoon ei tarvitse automaattisesti myöntyä, niin kyllä itkevälle ihmiselle voi osoittaa empatiaa. Se on kuitenkin merkki siitä, että toisella on paha mieli, ja silloin voi lohduttaa.

Eräs ystäväni kertoi, että hän oli ollut masentunut ja vain kävellyt kaupungin kaduilla ja itkenyt. Käynyt kaupassa ja itkenyt. Hän oli miettinyt, että onko hän maailman ainoa ihminen, jolla on paha mieli. Miksei kukaan muu itke julkisesti? Toisaalta häntä vähän ihmetytti  myös se, että kukaan ei missään vaiheessa kysynyt, että onko kaikki hyvin. "Toisaalta. En mä ehkä sellaista olisi kaivannutkaan", hän myönsi. 

Mä varmaankin haluaisin, että joku kysyisi, onko kaikki hyvin silloin, kun itkettää. Vaikka sitten tuntematon ratikassa. Olisi kiva voida kertoa jollekulle syy omalle itkulle, että mä en ole ihan hullu, kun tässä itkeskelen yksin, vaan mulla on syyni. Usein ne syyt ovat vaikkapa väsymys, pieni vitutus ja nälkä. Vähän aikaa sitten itketti, kun postin asikaspalvelija oli niin uskomaton mulkvisti. Suurin itkun aiheeni on yleensä se, jos tietokone ei jostain syystä toimi.

Syyt eivät siis hirveän vakavia. Mutta olisi kiva kuitenkin voida sanoa siitä ääneen ja saada joku random ihminen puolelleen, niin ei olisi niin taukki fiilis. Itse asiassa kun tuossa pari viikkoa purskahdin itkuun päiväkodin pihalla, kun lapseni oli jäänyt sinne itkemään, oli tosi kiva että siinä sattui olemaan yhden toisen lapsen äiti, jolle saatoin purkaa tilanteen. (Hetken lohdutettuaan minua hän kertoi, että oli menossa iltapäivällä naimisiin! Kelatkaa miten hauskaa! Kannattaa alkaa itkeskellä useamminkin julkisesti, niin silloin ihmiset avautuvat ja kertovat omia henkilökohtaisia juttujaan.)

Välillä kun meinaa alkaa itkettää, pitää vain ajatella arkisia asioita, koska meidän kulttuuri on sellainen, ettei itkeminen oikein sovi. (Ja joo, olisihan se raskasta jos nyt joka tilanteen keskeyttäisi itkullaan.) Mutta on kyllä karmea ajatus, että miehiltä itkeminen olisi vähemmän hyväksyttävää kuin naisilta. Miehet tuntevat ihan samalla tavalla kuin naisetkin, eli yksilöllisesti, toiset enemmän toiset vähemmän. Käsittääkseni sukupuolella ei ole hirveästi tekemistä sen kanssa.

Itkun aiheita ja tasoja on siis monia. Jos on tällainen tunteellinen tyyppi kuin minä, sitä voi itkeä vähän mistä sattuu, eikä sitä tarvitsekaan ottaa niin vakavasti, kunhan sanoo pari kivaa sanaa. Sitten on sellaista lohdutonta itkua, jossa suru on pohjaton, se on sitten ihan oma juttunsa. Mutta mun mielestä itkemistä ei ole varattu vain näihin "kaikki on mennyt" -tilanteisiin, vaan kyllä sitä voi vähäpätöisemmistäkin asioista tirauttaa. 

Ja toisaalta, on paljon ihmisiä, joita ei itketä juuri mikään, vaikka sisällä kuohuisi. Olisi typerää ajatella, että vaikka joku ei itke, hän ei olisi surullinen tai harmissaan koskaan, tai tuntisi noin yleisesti mitään. 

 

Millaiset jutut saavat sinut itkemään, jos saavat?

 

 

Kuvat: Ei ole tullut kauheasti otettua itkukuvia, mutta tässä kuvia minusta Tallinnan-reissulta!

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 
 
 

Ladataan...
Juliaihminen

maanantai:

Odotan jo kovasti aamua, kun saan droppaa lapsen päiväkotiin ja mennä juomaan rauhassa kahvit työhuoneelle. (On ollut vähän rankka sunnuntai!) Puolilta päivin käyn yhdessä viestintätoimistossa kääntymässä ja iltapäivällä menen Ylelle nauhoittamaan yhtä podcast-demoa. Illalla ystäväni Kaisa tulee meille. Kaisa tekee työkseen vastuullisuusraportteja erilaisille yrityksille, ja hänen kanssaan on aina hauska jutustella yritysten vastuusta ja siitä, mihin seuraavaksi sijoittaisi.

Tästä tulikin mieleen, että ajattelin myös ostella vähän osakkeita, kun Nordnetissä on nyt kamppis, että alle 200 euron ostokset maksaa vain 99 senttiä. Heheh, voi kerätä salkkuun kaikkea kivaa. Olen tässä miettnyt Loudspringin ja Vaisalan hankkimista, mutta tämä ei ole sijoitussuositus kenellekään!

tiistai: 

Maalari tulee maalaamaan Alpun huoneen. Näytän sitten lopputuloksen teille, toivottavasti siitä tulee kiva. En sitten kuitenkaan ollut tyytyväinen tähän tauluseinään, se vähän riistäytyi käsistä ja tauluja tuli liikaa.

Aamulla käyn Fiskarsin aamupalalla ja myöhemmin haastattelen yhtä juristia avioeron talouskiemuroista. (En ajatellut itse tällä hetkellä kyllä erota.) 

keskiviikko:

Meidän sijoituskämppä on ollut helmikuusta saakka putkiremontin koureissa. Nyt remontti alkaa olla loppusuoralla ja keittiön kalusteiden pitäisi saapua keskiviikkona. Olen tietenkin saanut nyt viestejä, joissa kerrotaan, milloin mikäkin kaluste myöhästyy. Lisäksi kun kävin tänään tarkastamassa paikan, niin lupauksista huolimatta remonttifirma ei ole toimittanut pois purkamiaan keittiön kalusteita, eli ne pitää saada jonnekin pikavauhtia. (Onneksi kierrätyskeskus on tässä ihan lähellä!) Tämä on vähän ärsyttävää hommaa ja loputonta säätämistä, mutta kun en itse ole muuttamassa tuohon asuntoon, niin ei sillä lailla stressaa.

Illalla käyn Valion ja Grönin illallisella. Tavallisesti en ehdi käydä tällaisissa blogijutuissa niin kovasti (koska lapsi ja työt vie aika paljon aikaa), mutta tällä viikolla nämä olivat niin kiinnostavia, että päätin ilmota. 

torstai:

Käyn Setlementtiliitolla tekemässä yhden haastattelun nuorten rahan käytöstä Improbatur-lehteen. Tiki lähtee työmatkalle Tanskaan, joten illalla pitää keksiä jotain hauskuutteluja kavereiden ja lasten kanssa.

perjantai:

Olen menossa puhumaan Upea ura -festareille Korjaamolle. Se on Ompeluseurasta lähtenyt työn tulevaisuuteen keskittyvä tapahtuma. Mulla on vielä hienoinen logistinen ongelma, kun Alppu on perjantaisin vapaalla päikystä ja Tiki onkin yllättäen siellä työmatkalla, niin minne mä tumppaan lapsen puheeni ajaksi. No, näillä on tapana järjestyä aina jotenkin. Kattellaan!

lauantai:

Puhuttiin Tikin kanssa, että lähdettäisiin koko perheen voimin pyöräretkelle, kun meillä on semmonen hauska takavaunu pyörään. Pitää vain päättää joku kiva luontokohde.

sunnuntai:

Lööbausta!

 

Kuva: Hellemekko on ollut jo monta viikkoa käytössä, ihanaa!

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Meidän kaveripiirissä on alettu oikein odottaa nelikymppisyyttä. "Sitten viimeisetkin mietinnät siitä, mitä muut ajattelee, katoaa varmasti. Voi tehdä vapautuneesti juuri siten kuin haluaa", on meidän yleinen ajatus ja toivo.

Mutta on sitä aiemminkin eletty niin kuin huvittaa. Ajatukseni elämän lineaarisesta kulusta ovat alkaneet kariutua pois. Yhteiskunnassa on eletty pitkään vähän sellaisella ideaalilla, että yksi asia seuraa toista. Ensin opiskellaan, sitten hankitaan hyvä ammatti, sitten edetään siinä kunnianhimoisesti eteenpäin. Tai parisuhteessa: ensin aletaan seurustella, sitten muutetaan yhteen, sitten mennään naimisiin ja hankitaan lapsi (näiden kahden järjestys sentään vaihtelevat), ja sitten mietitään uudestaan.

Ensin multa karisi ajatus siitä, miten hyvässä parisuhteessa asioiden pitäisi edetä.

Kerroin taannoin, että muutin Tikin kanssa yhteen jo viiden kuukauden seurustelun jälkeen. Syy oli taloudellinen: koska molemmat olivat juuri muuttaneet Helsinkiin eri kaupungeista, tuntui luontevalta muuttaa yhteen, kun kerran ikään kuin toisiamme varten Helsinkiin alun perin muutettiinkin. Meillä oli Punavuoressa kiva vuokrakaksio, jossa asuttiin puolitoista vuotta. Yhdessä asuminen tuntui ensimmäisestä päivästä lähtien luontevalta tavalta olla.

Mua oli kuitenkin jäänyt kaihertamaan kaksi asiaa: Halusin Erasmus-vaihtoon ja halusin asua elämäni aikana kommuunissa. Muhun iski jonkinlainen pelko, että jos mä en nyt elä elämääni niin kuin haluan, niin hommat jäävät kaduttamaan. Niinpä lähdin Belgiaan Erasmus-vaihtoon, kun oltiin seurusteltu noin kaksi vuotta. Tiki muutti pienempään ja halvempaan kaksioon Meilahteen. Kun mä palasin vaihdosta, oli vielä tämä toinen toive täyttämättä. Belgiassa asuin kyllä soluasunnossa, mutta sitä niiden kahden keskenkasvuisen tomppelin kanssa asumista ei voi kutsua miksikään auvoisaksi kommuunielämäksi. (Terkkuja vaan äänekkäälle suihkuseksin harrastajalle sinne Belgian syövereihin.)

Koska olin elämäni aikana käynyt monissa ihanissa kommuunijuhlissa ja lukenut kasan Tiitu Takalon tunnelmallisia sarjakuvia, muhun oli iskostunut pakkomielle, että kommuuniin on päästävä. Ja niin minä sitten muutin Suomeen palattuani Kruununhakaan kommuuniin Vironkadulle. Siellä asui viisi mimmiä ja yksi miekkonen. Asunto oli maagisen upea. Mun huone oli 25 neliötä, siellä oli iso ikkunalauta jolla istua ja kakluuni, jossa poltin talvella kynttilöitä. Siellä oli myös upea parveke, jolla tuolloin vielä bloggaava kämppikseni Jenna otti asukuviaan. Välillä istuskeltiin keittiössä iltaisin juomassa teetä, kerran pidettiin valtavat Flow-etkot. Se oli mahtava vuosi!

Samaan aikaan jokainen ystävä ja tuttava kysyi, että nytkö te sitten Tikin kanssa eroatte. Ihmisten oli vaika ymmärtää mun päätöstäni siitä, että kaiken ei tarvitse mennä aina eteenpäin tietyn kaavan mukaan. Voi olla, että tuo vuosi antoi mulle hyvää mietintäaikaa siitä, onko Tiki elämäni mies. Voi olla, että mä ihan vain halusin elää vielä hetken sellaista huoletonta opiskelijakommuunielämää. Joka tapauksessa, se toimi ihan täydellisesti minulle.

Vuoden päästä sitten ostettiin ensiasuntomme Tikin kanssa, kaksio Hermannista. Tuntuu, että kaikki meni juuri niin kuin pitikin.

Viimeisen vuoden aikana olen myös tajunnut, ettei elämä ylipäänsä ole mikään lineaarisesti ylöspäin nouseva käyrä. Mun ura ei selvästikään ole sellainen, ja se on vain hyvä niin. Mulla kesti tosi pitkään hyväksyä, ettei mun kannata tavoitella sellaisia asioita työssäni, joita pidetään "yleisesti järkevinä tavoitteina", vaan ihan vain mennä kohti sellaista elämää, joissa työpäivät ovat lähtökohtaisesti palkitsevia.

Mutta juu. Kyllä mä odotan sitä nelikymppisyyttä. Silloin viimeisetkin "mitä muut ajattelevat" -kelat poistuvat, näin olen antanut itseni ymmärtää!

 

Oletteko tehneet elämässä jotain "väärässä järjestyksessä"?

 

Kuvassa: Oltiin Tikin kanssa yhtenä päivänä treffeillä. Tiki ei oikein tuosta valokuvissa esiintymisestä niin välitä.

 

Lue myös:

Teen sellaisia juttuja, jotka ovat kivoimpia

Älä tee sitä vielä

Asiat, joiden häpeämisen lopetin

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Pages