Ladataan...
Juliaihminen

Kaupallinen yhteistyö: VR

Matkustaminen, kuten elämä yleensäkin, on hyvin erilaista lapsen ja aikuisen silmin. Pakattiin tuossa yksi perjantai siskoni kanssa lapset kärryihin, hypättiin junaan ja tehtiin päivämatka Hämeenlinnaan. Se oli ihanaa!

Olen huomannut, että näillä reissuilla lapsi ja aikuinen nauttivat hieman eri asioista. En tietenkään pysty lukemaan lapseni ajatuksia, mutta tällaisia se ainakin näyttää miettivän.

Kotona aamulla

Aikuisen näkökulma: "Hei, tänään voisi lähteä junalla pikku päiväretkelle Hämeenlinnaan!"

Pitääkin ottaa kamera mukaan, jotta saan valokuvia lapsesta Hämeenlinnan viheriöivillä niityillä juoksentelemassa. Näin sille piirtyy tulevaisuudessa kaunis lapsuuden muisto siitä, miten äidin kanssa aina mentiin ja tehtiin kaikkea auvoisaa. (Omahyväistä itsensä selkääntaputtelua.)

Lapsen näkökulma: "Mennään unallla! Missä on pippis?" (lippis)


Juna-asemalla

A: Mainiota, ehditään sopivasti 9.49 Pendolinoon, joka on tunnin päästä Hämeenlinnassa. Voisi suunnata heti ravintolavaunuun, en ole vielä juonut aamukahveja ja hobittien tapaan, nyt maistuisi myös toinen aamiainen. Saan rauhassa katsella maisemia, nautinnollista.

L: Mitä? Vain tunti! Tavallisesti kun matkustetaan junalla, riekkumisaikaa on ainakin kaksi tuntia. Nyt pitää siis priorisoida tekeminen. Sanoisin, että ensin pillimehu, sitten epämääräistä juoksentelua käytävällä, pieni vaellus kolmen vaunun läpi ja loppuaika ovinappuloiden painelemista. Projektit on laitetttava välittömästi toimeen, aikaa ei ole hukattavissa.

Konduktrööri tarkastaa liput

A: Missäs puhelimeni nyt olikaan... "Tässä ole hyvä."

L: Ahaa, sain taas tällaisen vihreän lastenlipun. Kiva! Kokeilen, josko se mahtuisi tuosta penkin kolosta sisään. No mahtuuhan se, oikein mainiosti, kuin kolo olisi luotu sitä varten. Mutta nyt äiti voisi ottaa lipun pois kolosta.

A: "Alppu miten sä sait tungettua lipun tuonne koloon? Mä en saa sitä sieltä pois enää."

L: "Lippu! Lippu!" (Katkeraa itkua.)

A: "Se on kuule niin, että ihmisen täytyy kantaa teoistaan seuraus. Jos tunkee oman junalippunsa syvälle koloon, niin tosiasiat on vain hyväksyttävä. Lippu on nyt siellä."

L: "Äitiiiih!" (tarkoittaen: Äitini, miten saatoit pettää minut näin.)

A: Okei, eli tämä on nyt sitten se kohta, kun tuotan lapselle hallitun pettymyksen, jotta se oppii käsittelemään elämän pieniä ja suuria vastoinkäymisiä niin, ettei se nelikymppisenä muserru paineen alla kuin kuiva keksi, kun se ei ole vielä silloinkaan oppinut hyväksymään, että elämässä ei kaikki mene aina niin kuin halunnut.

L: Äääääää!

A: Okei, mietitään niitä pettymyksiä joskus myöhemmin, harhautan tuon nyt sitten kuitenkin pillimehulla.

Kun aamupalat saapuvat pöytään

A: Ah, ihanan näköinen fetapiiras. Vihdoin voin vain istuskella, rupatella siskon kanssa ja hengähtää hetken.

L: Ah, vihdoin pillimehu on juotu. Pendolino onkin sopivasti päässyt vauhtiin, joten nyt aion tasapainotella hieman vaappuvan junan käytävillä. Aloitan juoksentelun täältä ravintolavaunusta. 

A: Hmm, pitääköhän mun estellä tuon perilliseni toimintaa. Noo... Kanssamatkustajat näyttävät myhäilevän ystävävällisesti Alpulle, näyttävät pitävän tätä hyvänä viihteenä. Jatkan istuskelua. 

L: Ravintolavaunun työntekijä hymyilee minulle. Se tarkoittaa myöntymystä sille, että laitan juoksenteluun kakkosvaihteen silmään ja kiljun ilosta muutaman kerran. Uskon, että muutkin ravintolavaunun asiakkaat arvostavat.

A: Okei, kiljuminen ei paranna kenenkään matkaa, pitää keksiä uusi harhautus. Miksen taaskaan muistanut ottaa mitään lelua tuolle lapselle mukaan?

L: Kaivan äidin repusta hänen puhelimen laturin ja leikin, että se on minun lemmikkihiiri, jota talutan pitkin vaunua.

A: Voi lapsiraasua. Ennen sentään leikittiin käpylehmillä, nykyajan lapset joutuvat turvautumaan johtoihin ja latureihin. 

Juna saapuu asemalle

A: Menipä matka kevyesti, Alppukin käyttäytyi niin mukavasti.

L: En mene rattaisiin, jään tänne ikuisksi ajoiksi riehumaan.

A: Ahaa, tällainen pieni loppupaini matkalle. No, kammetaan väsynyt lapsonen rattaisiin. 

L: "Äiti, minun äitini!" (Lapsellani on nykyään tapana lisätä sanomisiinsa dramaattisuutta puhumalla aina minun äidistäni, koska se kuulostaa mahtipontisemmalta kuin pelkkä äiti.)

Vanajaveden rannalla, matkalla linnalle

A: Miten tämä paikka voi olla näin kaunis, ihan kuin jostain Disneyn sadusta. Okei, nyt haluan ottaa niitä auvoisia kuvia lapsosesta niityllä, jotta hän tulee aina muistamaan ihanan kesäretkemme.

L: Zzzzzzzz.

A: Jaahas. Lapsi nukahti. No, ei se väärin ole, juodaan siskon kanssa linnan kahvilan terassilla toiset kupposet.

Tunnin päästä Hämeen linnassa

A: Ai että, nyt lapseni pääsee tutkailemaan 700 vuotta vanhaa keskiaikaista linnaa. Hän tuntee historian havinan sielussaan, hänen sivistyksensä kasaa ja ajatukset avartuvat! (Jälleen omahyväistä hykertelyä onnistuneista vanhemmuuden valinnoista.)

L: "Ihhahhaa, ihhahhaa pepo!" (Hieman typistetty versio hepo hirnahtaa -laulusta raikaa.)

A: Sivistys imeytyy häneen puuhevosella ratsastamisen ja ritarileikkien kautta.

L: No niin, alkaa näyttää siltä, että keskiaikaisia linnoja ei rakennettu sillä ajatuksella, että 2-vuotias pysyisi täällä kovinkaan helposti hengissä. 12 metrin syvyinen kaivo, jyrkät kiviportaat ja hasardit pudotukset ovat kiinnostava lisä arkkitehtuuriin.

A: Tällaiset keskiaikaiset linnat ovat ilmeisestikin suunniteltu upeiksi seikkailuradoiksi minun kaltaisille ihmisille.

Lounasaika

A: Ihanan näköinen ravintola tämä Hämeenlinnan Piparkakkutalo,  valkoiset pöytäliinat ja lapsi sopivat varmasti yhteen.

L: Täällä on mukavan sokkeloista, erinomaista juoksentelutilaa. 

A: O ou, nyt tuo lapsi alkaa olla ylivilkas. "Ei saa mennä sorkkimaan muiden lautasia muru!" (Ei niin omahyväistä hykertelyä vanhemmuuden valinnoista.)

L: Minä vain vähän maistan, kokeilen ja testailen! 

A: Kiitos ja ylistys tarjoilijoille, jotka tuovat oma-aloitteisesti lelukorin lapselle. 

Iltapäivällä

A: Täällä Hämeenlinnassa viihtyisi paljon pidempäänkin, mutta jotain pitää säästää seuraavaan kertaan (kuten omia hermoja, jotka saattavat hieman kulua energisen 2-vuotiaan perässä juostessa). Milloin lähtee seuraava juna Helsinkiin?

L: Aseman portaissa on pitkä vaunuliuska, täydellistä, minäpä käytän tätä liukumäkenäni!

Lähijunamatka Helsinkiin

A: Jep jep. Valittiin sitten neljän ruuhkajuna, joka on ihan täynnä ihmisiä. No, kyllä tänne pyörät ja lastenvaunut mahtuvat sulassa sovussa rinnakkain. Onpa oikeastaan hauskan näköistä, kun tuo yksi nuori jäbä kuuntelee selvästi hyvää biisiä ja jammailee elämäniloisesti sen mukana. 

L: Ihanaa, että äiti valitsi meille tällaisen junan, jossa on paljon menoa ja meininkiä. Parasta on tämä temppurata, jossa voi ryömiä pyörien ali ja sukkuloida ihmisten kassien ja laukkujen seassa. Täytyy myös käydä silittämässä tuota koiraa, tutustumassa tuohon kanssariehujaan ja kiipeillä penkillä!

Kotona

L (spontaanisti, kerrankin heruttelematta lapselta): "Oli kiva päivä!"

A: "En kestä! Senkin ihana kulta, niin olikin!"

Päiväretkelle lähteminen kaksivuotiaan melko vilkkaan pikku ukkelin kanssa on vauhdikasta ja intensiivistä, mutta olen huomannut, että tällaisia reissuja ei ikinä kadu jälkikäteen, päinvastoin. Lapsen loputonta tutkimisenhalua ja heittäytymistä uusiin tilanteisiin on niin hauska seurata. Tämä kuulostaa nyt joltain megakliseeltä, mutta lapsi tuntuu olevan aina perillä. Sille koko maailma on leikkipaikka, oltiin sitten junassa, keskiaikaisessa linnassa tai valkoisten pöytäliinojen ravintolassa. Reissuilla on suorastaan pakko olla hetkessä läsnä (muun muassa siksi, että jos syventyy liikaa omiin ajatuksiin, lapsi saattaa eksyä keskiakaisen kivilinnan vankityrmään) ja samalla näkee paikat uusin silmin, ikään kuin elää paitsi itsensä, myös lapsensa kautta.

Lisäksi on itsekin kiva tehdä tutustumisretkiä oman kaupungin ulkopuolelle. Yleensä valitsen tällaisessa kohteessa aina yhden varsinaisen nähtävyyden, näyttelyn tai museon, kuten Hämeen linnan, yhden lounaspaikan ja yhden kakkukahvipaikan, ja siinä päivä onkin jo täynnä. Suomessa reissaaminen on tarpeeksi tuttua, jottei tarvitse stressata, mutta kuitenkin eksoottista, koska ei olla kotikulmilla.

Olen huomannut, että tunnin junamatkan voi tehdä hyvin spontaanisti ja pienillä varusteilla (tyyliin pari vaippaa ja vesipullo). Tästä syystä esimerkiksi äitiyslomalla reissasin Alpun kanssa usein lähikohteisiin, kuten Hämeenlinnaan tai Lahteen. (Lähimatkat löytyvät myös mun äitiysloman to do -listalta.) Junia kulkee niin usein, ainakin tunnin välein, ettei aikataulua tarvitse katsella etukäteen, voi vain mennä asemalle ja nousta seuraavaan junaan. 

Mä itse tykkään matkustaa noilla kaukojunilla, koska ne ovat nopeita, niissä on ravintolavaunu ja IC-junissa leikkivaunu. Toisaalta myös lähijunilla pääsee melkein yhtä nopeasti perille, ja ne ovat yleensä edullisempia kuin kaukojunat. Tänä kesänä VR:llä on esimerkiksi myynnissä Kimppalippu, jossa 1 - 5 henkilö voi matkustaa yhden päivän aikana VR:n lähiliikenteessä niin paljon kuin haluaa. Arkisin lippu toimii klo 09 - 06 välillä, viikonloppuisin tässä ei ole aikarajoitetta. Toisaalta äitiyslomalaisille sellainen vinkki, että lähijunissa voi nykyään kulkea vaunujen kanssa ilmaiseksi jopa Tampereelle saakka (!!). Lisätietoa perheiden junapalveluista on tällä VR:n sivulla.

Niille, kutka suunnittelevat päiväretkeä Hämeenlinnaan, täältä löytyy minun suosituslistani. Raisa on myös luvannut viedä meidät kesälomalla Lahteen päiväretkelle (hän on sieltä kotoisin) ja näyttää Lahden parhaat paikat. Lupaan tehdä myös niistä oman listauksen.

Reissaan muuten tänään taas junalla Alpun ja kumppaneiden kanssa Turkuun, luvassa jälleen ig-story-raporttia!

Suosittelen pieniä päiväretkiä ihan kaikille, ne tekevät elämästä hetkessä hauskempaa!

 

Mihin päin sinä olet tenyt lähimatkoja kotikaupungistasi?

 

Lue myös:

Täydellisen junamatkan anatomia

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Ladataan...
Juliaihminen

En muista oikeastaan miten päädyin Naisten Pankin vuosipäiväiltaan 2011, mutta muistan sen, että olin illan jälkeen täynnä sellaista käsittämätöntä tarmoa. Silloinen Naisten Pankin johtaja, Ritva Ohmeroluoma, aloitti illan astumalla lavalle tyylikkäässä mustassa mekossa.

”Tämän mekon isoäitini löysi Amerikasta saapuneesta avustuspakkauksesta kuusikymmentä vuotta sitten”, hän kertoi.

Tämä konkreettinen esimerkki avasi silmäni: Kun vuonna 1947 Kirkon Ulkomaanapu perustettiin Suomeen, pointtina ei ollut auttaa ulkomaita, vaan tuoda apua nälästä ja köyhyydestä kärsivälle sodanjälkeiselle Suomelle. Ohmeroluoma kertoi, että Suomi sai esimerkiksi Namibiasta sadekangasta ja Yhdysvalloista ruoka- ja vaatepakkauksia. Hänen isoäitinsä saamassa pakkauksessa oli pelkästään juhlavaatteita, joita suomalainen maalaisemäntä ei voinut käyttää missään. Tarvittiinkin 60 vuotta, ennen kuin mekko sai käyttötarkoituksen Suomessa.

Tuolloin tajusin, että hittolainen! Siitä ei todellakaan ole kauaa, kun Suomessa on oltu köyhyysrajan alapuolella ja kärsitty nälkää. Ja nyt me olemme näin hyvinvoivia! 

Tämä tarkoittaa kahta asiaa: 1. Köyhyydestä on mahdollisuus nousta. 2. Meitä on autettu.

On ilmiselvää, että nyt on meidän vuoro auttaa.

Klikkasin tuon illan jälkeen itseni verkkopankkiin, ja liityin Naisten Pankin kuukausilahjoittajaksi. Järjestö tukee naisten yrittäjyyttä ja toimentulon kehittämistä viidessä eri maassa. Se toimii Kirkon Ulkomaan avun alla, muttei tee minkäänlaista käännytystyötä. Minulle KUA on hyvä signaali, koska se on yksi niistä lafkoista, joissa raha menee varmimmin oikeaan kohteeseen. Esimerkiksi NP lähettää keskimäärin 84 prosenttia lahjoitetuista rahoista suoraan kohteeseen. Se on paljon.

Vanhana taloustieteilijänä (lol) tykkään NP:n toimintalogiikasta, koska se ei passivoi ihmistä (okei, älkää luulko, että minä olisin aktiivimallin kannattaja!). Pointtina on lahjoittaa rahat 15 - 30 hengen yhteisöille, joihin kuuluu keskenään tuttuja naisia. Nämä yhteisöt toimivat kyläpankkeina ja päättävät itse säännöistään. Idea on kuitenkin se, että paikalliset naiset saavat lainaa tällaisesta pankista esimerkiksi ammatin hankkimiseen, ja valmistuttuaan ja alettuaan tienata elantoaan he maksavat lainan pienellä korolla takaisin. Takaisinmaksun jälkeen koko pääoma jaetaan jälleen lainoina eteenpäin. Ulkopuoliset tahot eivät siis tee voittoa kyläpankkitoiminnalla. 

No, tuolloin 2011 vuoden jälkeen minulle kävi sitten vähän ajan päästä niin, että asuntolainaa ottaessa vaihdoin pankkia, ja osa kuukausilahjoituksistani tipahtivat siinä samassa pois, NP mukaan lukien. Joskus minun laiskuuteni ja hajamielisyyteni on käsittämätöntä, enkä saanut aloitettua kuukausilahjoitusta uudesta pankista. Kunnes tänä keväänä, kun ystäväni Sara mainitsi Naisten Pankista, muistin taas koko homman.

Olen vähän sitä mieltä, että jos minulla on varaa laittaa 200 euroa joka kuukausi etf- ja indeksirahastoihin kerryttämään minun omaa varallisuuttani, niin minulla on myös varaa laittaa 30 euroa hyväntekeväisyyteen joka kuukausi.

Kaikille niille, joita kiinnostaa köyhyyden poistaminen, naisten oikeudet ja helppo tapa tehdä hyvää, niin suosittelen joko laittamaan tuonne jonkun könttäsumman (30 eurolla nainen saa jo ammatin!) tai liittymään kuukausilahjoittajaksi. Se onnistuu nopeasti Naisten Pankin verkkosivuilta, josta löytyy muutenkin enemmän tietoa aiheesta.

 

Oletteko kuulleet aikaisemmin Naisten Pankista?

 

Kuvat: Suosikkigraafikkoni, Saara Helkalan, käsialaa

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Olin toukokuussa aivan järjettömän hauskalla Tallinnan-matkalla kolmen ystäväni kanssa. Koska seura koostui häpeilemättömistä ja kommentointivalmiista smuiduista, päädyttiin yllättäen tekemään matkasta myös video, jolla jaamme ehdottomasti tärkeimmät ja syvällisimmät elämänohjeemme, eli asiat, jotka kannattaa tehdä tai oivaltaa ennen kuin täyttää 40. Ja tämä tuli siksikin sopivaan aikaan, että minä täytän sunnuntaina 31, joten neljääkymppiä kohti ollaan menossa!

Mukana siis Tiia ja Anna, jotka tekevät muun muassa hillitöntä Kaverin puolesta kyselen -podcastia (jota minä olen ollut aikoinaan konseptoimassa, joten suosittelen kuuntelemaan!) ja Saara, joka kirjoittaa maailman kivointa blogia

Videolta löytyy siis tällaisia helmiä:

Kysy aina deittailukumppaniltasi, mitä mieltä hän on naisten oikeuksista. (!)

Ennusta matkasi kulku shamaanikorteista. (?)

Kun tulet baarista kotiin, juo vettä niin pitkään, että oksettaa. (?!!)

Älä anna pojallesi nimeksi Lasse. (?!!!)

Katsokaa ja nauttikaa:

 

 

Oletteko kaikesta samaa mieltä?

 

Muista tilata mun YouTube-kanava ja katso myös nämä videot:

3 megamokaani

2 bloggaajaa puhuu bloggaamisesta

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Sain vasta nyt käsiini Yuval Noah Hararin Sapiens Ihmisen lyhyt historia -teoksen (jonka on suomentanut Jaana Iso-Markku, huomaatteko, muistin mainita!). Teos on puhdasta kultaa, jokainen sivu tarjoaa oivalluksia ihmisen historiasta, ja veikkaan, että palaan tähän tietokirjaan blogissa vielä uudestaankin. 

Näin Pride-viikon kunniaksi nostan yhden erinomaisen ihmisyyttä koskevan nyrkkisäännön kirjasta:

"Biologia tarjoaa tilaisuuden, kulttuuri kieltää."

Harari puhuu siitä, mikä on luonnollista ja epäluonnollista, ja tulee siihen tulokseen, että biologisesta näkökulmasta katsoen mikään ei ole epäluonnollista. Eli se mikä on mahdollista, on myös luonnollista. Aidosti epäluonnollista käyttäytymistä, eli sellaista, joka uhmaisi luonnonlakeja, ei ylipäänsä voi olla olemassa, joten sitä ei tarvitse erikseen kieltää. Voisi olla epäluonnollista, jos minä juoksisin valoa nopeammin tai joku toinen ihminen yhteyttäisi, mutta näin ei vain tapahdu, koska luonnonlait ohjaavat meitä niin. 

Kulttuureilla on usein tapana väittää, että ne kieltävät epäluonnollisia asioita. Tyyliin "homoseksuaalisuus on epänormaalia, koska samaa sukupuolta olevien ihmisten suhteista ei synny lapsia, joten sen täytyy olla luonnotonta eli se pitää kieltää". Oikeasti tällaiset käsitykset eivät tule millään lailla biologiasta, vaan täysin teologiasta, kuten kristinuskosta tai islamista. 

Harari selittää, miten kristityssä teologiassa ajatellaan, että Jumala on luonut ihmiskehon ja suunnitellut, että jokaisella ruumiinjäsenellä ja elimellä on tietty tarkoitus. Jos me käytämme ruumiinosiamme ja elimiämme Jumala aikomaan tarkoitukseen, kyse on luonnollisesta toiminnasta. Jos taas käytämme niitä muuhun, se on epäluonnollista.

Harari jatkaa, että evoluutiolla ei kuitenkaan ole tarkoitusta. Elimet eivät ole kehittyneet tiettyyn tarkoitukseen, ja tavat, joilla niitä käytetään, ovat jatkuvassa muutostilassa. Ihmiskehossa ei ole yhtäkään elintä, joka tekisi vain sitä, mitä sen prototyyppi teki saadessaan alkunsa satoja miljoonia vuosia sitten. Otetaan esimerkiksi suu. Se sai alkunsa, koska ensimmäiset monisoluiset eliöt tarvitsivat keinon saada ravintoa. Nykyään sillä edelleen lapotaan ruokaa sisään, mutta suutä käytetään myös puhumiseen ja suutelemiseen.

Harari ottaa toisenkin esimerkin: Erään teorian mukaan siivet kehittyivät lentokyvyttömien hyönteisten ulkonemista. Ulkonevat kasvoivat, koska näin hyönteinen pystyi imemään enemmän auringonvaloa sisään ja pysymään lämpimänä. Ja sitten yhtäkkiä niillä pystyikin myös lentämään. 

Sitten tullaankin seksiin. Myös sukupuolielimemme ja -käytöksemme ovat monitehtäväisiä. Seksi kehittyi kyllä suvun jatkamista varten, mutta monet eläimet käyttävät sitä myös muihin tarkoituksiin kuin pienten kopioiden tuottamiseen itsestään. Esimerkiksi simpanssit käyttävät seksiä poliittisten liittoutumien lujittamiseen, läheisyyden luomiseen ja jännityksen laukaisemiseen. Miksi se ei olisi luonnollista?

 

Ihanaa ja luonnollista pride-viikkoa kaikille!

 

 

Kuvat: Otettiin juhannuksena yhden mun vanhimman ystävän, Katarinan eli Kapukapun kanssa potretteja

 

Lue myös:

Lapsen voi hyvin hankkia yksin

Tyttövauva ei flirttaile

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Ladataan...
Juliaihminen

 

Käytettiin sunnuntain hellepäivä parhaalla mahdollisella tavalla: merellä. Purjehdittiin isän perheen kanssa Helsingin edustalla, kierrettiin Suomenlinnaa ja lähimaisemia. Meitä oli veneessä yhteensä yksitoista ihmistä, nuorin alle vuoden.

Koko päivä oli niin tulvillaan onnenhyrskäyksiä, että on vaikea eritellä, mikä oli hienoin hetki. Auringonläikät meressä liikkuivat meidän mukana, purjevene lipui eteenpäin sulavasti. Makasin kannella ja katselin ison purjeen huippua miettien, että voisin katsoa tätä näkymää vaikka elämäni loppuun asti. 

Myös mun pieni kaksivuotiaani innostui purjehtimisesta. Se tasapainotteli jo kannella ihan ammattilaisen elkein, ihmetteli suurta merta ja hengitti meri-ilmaa. Sisätilaa veneessä on kahden kajuutan verran, joten Alppunen pystyi juoksentelemaan ja ilakoimaan tilavasti. Oikeastaan tuollainen vene on juuri sopiva kaksivuotiaalle, ei ollenkaan ahdas, vaan kompakti.

Autossa pahoinvoiva lapseni pärjäsi hyvin keinuvassa veneessä. Merenkäynti ei toki käynyt kovinkaan villiksi missään vaiheessa, mutta tämä oli hyvä todiste siitä, että voimme purjehtia jatkossakin. 

En osaa sanoa, mikä meressä tekee minut niin onnelliseksi. Siellä on jotenkin vain tilaa ajatella. Kun katselee taivasta mereltä käsin, on suoranainen velvollisuus ajatella jotain muuta kuin seuraavan viikon to do -listaa. 

Purjehtimiseen kuuluu jotenkin sellainen herttainen hyväntuulisuus, kaikki ovat kirjaimellisesti samassa veneessä. Meidän veneilyyn kuuluu ylipäänsä sellainen leppoisuus, kaikki tehdään verkkaisesti. Juodaan sumppia, rupatellaan, otetaan päiväunet, käännetään ruoria.

Isän perheen vene on huomattavasti isompi ja tasaisempi kuin mun ja Oton H-vene. Sen kanssa purjehtiminen on tosi erilaista, ehkä vähemmän fyysistä ja rauhallisempaa. Mutta kyllä mä ajattelin nyt kokeilla ottaa Turussa Alpun meidän H-veneeseen, ainakin jollekin lyhyelle purjehdukselle. Se nautti tuolla olostaan niin paljon, jaksoi yllättävän rauhallisena istuskella siinä ruorin vieressä, niin ehkä sitä voisi kokeilla.

Pientä skabailua oli siitä, että aina kajuutan ulkopuolella täytyy olla pelastusliivi, mutta kun olen muuten melko löperö äiti, niin sitten Alppu kyllä tottelee, kun sanon painokkaasti, että tämä homma menee nyt näin ja asiasta ei keskustella.

Ennen kaikkea toivon, että Alpun keho ja mieli tottuvat veneessä olemiseen. Se on omanlaista elämää, ja on hauska, jos Alppu nyt pikkuhiljaa kasvaa siihen kiinni. 

Nyt on sellainen olo, että pitäisi päästä heti uudestaan merelle. Nostaa se ankkuri ja ne purjeet. Antaa mennä vain. 

 

Kenen muun kesään kuuluu merellä olemista?

 

 
Katso myös:
 
Veli ja minä hankimme purjeveneen
 
 
FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN
 
 

Pages