Ladataan...
Juliaihminen

Selailin vuodentakaisia merkintöjä vihostani ja muistin yhtäkkiä elävästi, miten mielettömässä paniikissa olin tulevaisuuden työasioiden suhteen tasan vuosi sitten kesälomalla. Istuskelin silloinkin täällä mökin terassilla vihko kädessä ja kirjoittelin maanisesti kaikenlaisia plus ja miinus -listoja siitä, kannattaako minun irtisanoutua vakituisesta työsuhteestani. Valvoin öisin ja murehdin.

Jälkikäteen ajateltuna murehtiminen ei mennyt yhtään hukkaan. Sitten lopulta kun oikeasti sain irtisanottua itseni kahdeksan vuotta kestäneestä työsuhteesta, olin varma ja valmis. En katunut päätöstäni hetkeäkään enkä ollut epävarma mistään. Tästä varmuudesta oli hyötyä esimerkiksi silloin, kun yhdessä seminaarissa sellainen viisikymppinen freelancer-toimittaja tuli taivastelemaan, suorastaan voivottelemaan sitä, miten älä sitten kuule luule, että elämä olisi nyt helppoa ja mistäpä nyt ajattelit leipäsi tienata ja olisit vähän miettinyt. Nyt pystyin vain mielessäni ajattelemaan, että älä sinä kuule omia pelkojasi ala vyöryttää muiden päälle. Minä en ole sinä.

Yksi näistä vuosi sitten tekemistäni listoista suorastaan naurattaa minua nyt. Olen listannut seikkaperäisesti, millaisia asioita pelkään yrittäjäksi ryhtymisessä.

 

29.7.2017 Mitä pelkään yrittäjäksi ryhtymisessä

- Että tulot putoavat mutta työmäärä kasvaa suhteettomasti

- Että stressaannun enkä saa enää unta

- Että olen kateellinen minua menestyksekkäämmille vapaille kirjoittajille

- Että tämä raivostuttava jahkailu ja pohdinta ei tulekaan tiensä päähän

- Että kipeydyn (esimerkiksi huonon työergonomian takia)

- Että työt valuvat vapaa-ajalle liikaa ja se häiritsee Alppua

- Että otan raskaasti, jos en saa jotain työkeikkaa

- Että Alppu on paljon kipeänä päiväkodista ja en saa tehtyä töitä, jolloin en saa rahaakaan

- Että vuoden päästä huomaan tehneeni vain merkityksettömiä asioita enkä koe ”toteuttaneeni itseäni”

- Että nämä kaikki jutut saavat minut katumaan päätöstäni

Ihan relevantteja pelkoja, mutta vain yksi näistä on toteutunut: On totta, että työt ovat välillä valuneet vapaa-ajalle, jolloin olen ollut poissa lapseni luota vaikkapa lauantaisin ja sunnuntaisin. Toisaalta olen ottanut perjantait vapaaksi, joten se kompensoi. Sitä paitsi silloin kun minä olen tehnyt töitä, Alppu on ollut Tikin kanssa kahdestaan, mikä on sekin oikein mukava tapa viettää aikaansa (kokemusta on!).

Sen sijaan noista muista kohdista: Työmäärä ei ole kasvanut, sen sijaan tulot ovat. Voi olla, että minulla on aika ruusuinen kuva yrittäjyydestä, koska nyt eletään jonkinlaista nousukautta, mutta kiinnostavia ja mielekkäitä töitä on riittänyt niin paljon kuin on vain jaksanut ottaa vastaan: monenlaisiin julkaisuihin kirjoittamista, kouluttamista ja puhumista, mitkä ovat kaikki olleet tosi palkitsevaa hommaa.

Mikä friikeintä: unettomuus on hävinnyt! En juurikaan enää valvo maanantain vastaisina öinä, vaikka kahdeksan aiempaa vuotta olen aina ottanut unilääkkeen maanantain vastaisena yönä ja usein kärvistellyt seuraavankin yön. Nyt en ole käyttänyt nukahtamislääkkeitä yhtään. Hulluutta!

Totta kai joskus tulee pieniä sellaisia ”olisinpa minä tehnyt tai keksinyt tuon jutun” -ajatuksia muiden tekemisistä, mutta olen ollut huomattavasti vähemmän kateellinen kuin etukäteen pelkäsin. Tämä johtuu varmaankin siitä, että töitä on riittänyt, joten ei ole käyttää aikaa itsensä vertailemiseen muihin. (Niin toivon, ettei kateus iske jossain vaiheessa taas takaisin elämään, se on niin jäytävä tunne!)

Raivostuttava jahkailu päättyi siihen hetkeen, kun olin kertonut esinaiselleni, että irtisanoudun. Sen jälkeen en enää miettinyt aisaa. (Sen sijaan siirryin haikeilemaan, koska työ josta irtisanouduin, oli kuitenkin tärkeä, mielekäs ja mun työkaverit sekä etenkin pomoni olivat kaikki ihan älyttömän siistejä tyyppejä. Harmittaa, kun heitä ei tule nähtyä enää niin usein, koska heidän jokapäiväinen seuransa oli iso ja tärkeä osa elämääni.)

Hehhe, muistan kun pohdin Natalle huolissani, että mitä jos kädet menee paskaksi, jos minulla on huono työergonomia sitten, kun työterveyshoitaja ei ole enää tarkistamassa sitä. Vierailin äskettäin Natan yhdessä podcastissa (joka tulee julki pian), ja hän muistutteli mua siitä vähän naureskellan. Kyllä, pelkäsin ihan kaikkea mahdollista.

Mitä tulee työkeikkojen missaamiseen, niin toki jotkut tarjoukset eivät ole menneet läpi, mutta se on mielestäni vain hyvä juttu: jos kaikki menisi aina sukkana sisään, se olisi luultavasti merkki siitä, että myyn töitäni liian halvalla. Tämä ei siis ole harmittanut.

Alppu ei juurikaan ole ollut kipäe ensimmäisen päiväkotivuoden aikana, eli sekään pelko ei toteutunut. Lisäksi ne kerrat, kun se on ollut, ollaan onnistuttu Tikin kanssa diilailemaan niin, että toinen tekee päivävuoroa ja toinen iltavuoroa, joten työt eivät ole jääneet siksikäään rästiin. 

Ja mitä tulee "itsensä toteuttamiseen" (olenpa jotenkin saanut työn tekemisen kuulostamaan juhlavalta), niin sitä olen päässyt tekemään ihan tarpeeksi tuon vuoden aikana kirjoittamani kirjan ja tämän blogin kautta. Eli juu! Eipä ole juurikaan nämä pelot toteutuneet.

Mutta ihan hyvä silti, että aikanaan pohdiskelin asiaa, niin ei ollut etukäteen ainakaan liian ruusuinen kuva yrittämisestä.

(Jännä juttu, etten pelännyt ollenkaan sellaisia asioita, jotka oikeasti paljastuivat ärsyttäviksi, kuten byrokratia, laskuttaminen tai verohommat. No, niistäkin on suht koht hyvin selvitty tähän mennessä!)

 

Onko siellä ketään, joka mietiskelee yrittäjäksi ryhtymistä?
Mikä houkuttaa, mikä pelottaa?

 

Lue myös:

Irtisanouduin työstäni

Miltä tuntuu irtisanoutua

Kirjoitin tietokirjan rahasta

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

Ladataan...
Juliaihminen

Odotin kiivaasti sitä, että Tiki lähtisi Alpun kanssa käymään kaupungissa, jotta saisin olla yksin täällä mökillä. En oikeastaan tiennyt etukäteen, mihin käyttäisin yksinoloni, mutta heti kun pojat olivat kärrytelleet pihasta pois, tajusin, että käytän luultavasti tämän ajan jonkinlaiseen itkemiseen.

Loppukesä (joka alkaa heinäkuun puolivälistä ja jatkuu syyskuuhun) on aina ollut minulle ihanaa ja haikeaa aikaa. Rakastan yli kaiken näitä kuumia valuvia päiviä, jolloin aika tuntuu pysähtyneeltä. Ja kun aika pysähtyy, ajatukseni valetavat helposti sekä tulevaan että menneeseen. Tänään mietin mennyttä, sitä kaikkea mitä on ollut ja mitä olen rakastanut.

Näihin kesäpäiviin liittyy valtavia tunteita ja yleensä ihminen muistaa sellaiset hetket, jolloin on tuntenut voimakkaasti. Kun saa olla hetken rauhassa yksin täällä meidän mamman ja papan huvilalla, metsän keskellä katsellen järveä, eri kesien suurien tunteiden hetket vyöryvät päälle. Koska tiedän, että seuraavat kolme tuntia saan olla aivan yksin, voin aivan vapaasti antaa kaiken vain tulla ja itkeä rauhassa kaikkea ollutta ja koettua.

Itken, koska eletyt hetket tuntuvat niin ihanilta ja arvokkailta. Tunne ei ole surua, vaan jotain muuta, samankaltaista. Tunteeseen sekottuu ajatus siitä, etten saa noita hetkiä koskaan takaisin. Toisaalta itkettää ajatus siitä, että minulle on annettu tässä elämässä niin paljon kaunista.

Tämä on helpottavaa, suloista itkua, ei sellaista paniikinomaista luopumisen tuskaa (jota sitäkin välillä koen, etenkin jos olen väsynyt ja krapulassa ja edellinen ilta on ollut elämäni paras).

Yleensä en kuitenkaan anna itselleni lupaa velloa, koska pitää selvitä arjesta ja hoitaa Alppu ja suorittaa hommat. Olen jopa ihmetellyt, miksen ole parina viime kesänä vaipunut ollenkaan tällaiseen haikeaan muisteluun, mutta nyt tajuan, että se johtuu ihan vain siitä, että ei ole ollut aikaa tai tilaisuutta.

Nyt eri kesien rakkaimmat ja onnellisimmat muistot kuitenkin vyöryvät mieleen sekalaisessa järjestyksessä, ja se tuntuu hyvältä.

17-vuotiaana olen Provinssirockissa isosiskoni Lotan, ystävämme Katan ja mun silloisen mahdollisen poikaystävän kanssa (joka paljastui ei-mahdolliseksi hyvin pian). Liekki soittaa, makoilemme nurmikolla auringossa ja Lotta juottaa mulle suoraan suuhun tonkasta valkkaria. Valkoinen on enkelten yö soi ja elämä tuntuu kaikin puolin kujeilevalta ja kevyeltä. Nykyään meillä kaikilla on lapsia (paitsi sillä potentiaalisella eksällä), mutta silloin me oltiin nuoria ja suloisia.

Olen 4-vuotias ja isä kaappaa minut ja pikkusiskoni Sofian veljemme Oton lastenvaunujen koppaan ja juoksee huvilalta puolen kilometrin päähän päätalolle metsän läpi. Isä kärrää meitä hurjaa vauhtia eteenpäin hiekkatietä. Me istutaan kopassa ja kiljutaan Sofian kanssa riemusta, kun metsä viuhuu ohi ja tuuli tarttuu meidän hiuksiin. 

23-vuotiaana vietämme Tikin, Joonaksen ja Marian kanssa viikonlopun Porissa ystävämme Joonaksen vanhempien luona. Vaellamme Kirjurinluodolla eväskori kädessämme ja nauramme sitä, miten Joonas näyttää aivan perheenisältä, joka kanniskelee turvakaukalossa olevaa vauvaa. Nykyään hän on meistä ainoa, jolla ei ole lasta.

15-vuotiaana olen viikon mittaisella rippileirillä, jota vihaan yli kaiken alusta loppuun. Vierailupäivänä sekä vanhempani että pappani tulevat käymään saarella. Juttelen hetken aikaa pappani kanssa kahden ja valitan hänelle kaikesta kokemastani. Yllättäen hän ei sanokaan, miten nyt kannattaa vain piristyä ja ottaa ilo irti tästä tärkeästä viikosta, vaan toteaa lakonisesti: ”No, eihän tämä ole mistään kotoisin.” Pappa ei tajua, miten paljon tämä helpottaa oloani.

27-vuotiaana vietän omia häitäni ja koko päivä puheineen ja tansseineen on ollut yhtä valtavaa kohokohtaa. Jossain vaiheessa ohjelmasta on taukoa ja juhlavieraat nousevat ulos Upseerikerhon kellarista paistattelemaan päivää Kaivokadulle. Katselen ystäviäni rauhassa ja miten, he kaikki ovat järjestäen niin kauniita.

Matkustan 18-vuotiaana bussilla aamulla juhlista kotia kohti. Pidättelen oksennusta ja lopulta joudun jäämään pois monen kilometrin päästä kotoa. Soitan äidin hakemaan minut. Saarnaamisen sijaan hän on ottanut mukaan paloiteltuja banaaneja ja suhtautuu minuun empaattisesti. Olo on helpottunut, ymmärretty ja onnellinen.

29-vuotiaana olen ystävieni Niinan, Ainon ja Sinin sekä meidän vauvojen kanssa Siltasen terassilla syömässä. Jätän lapsen ystävilleni ja menen sisälle hakemaan kahvia. Takaisin tullessa pysähdyn hetkeksi ovelle ja viileä tuulenpuuska tuntuu yllättäen iholla. Katselen kaukaa ystäviäni ilman, että he näkevät minua ja mietin, että juuri nyt ja tässä minulla on kaikki, mistä olen haaveillut.

Näitä hetkiä on tietenkin lukemattomia, ja on hauska vain makoilla ja antaa muistojen vaeltaa hetkestä toiseen niin kuin 1990-luvun tarinallistetuissa musiikkivideoissa.

Jännä miten etukäteen ei voi koskaan tietää, mistä hetkistä tulee niitä tärkeimpiä. Mitään näitä hetkiä kokiessani en silloin ajatellut, että tämän muistan ikuisesti.

Jotkut hetket vain ovat sellaisia, jotka jäävät mieleen ja nousevat ajan tasaisesta kulusta kohokohtina myöhemmin. Usein niitä ei voi tarkoituksella järjestää tai päättää etukäteen, vaan aivot tekevät valinnat puolestani. Nämä hetket kasaantuvat mieleen ja tekevät minusta sen, mitä olen.

Vielä en tiedä, mitkä tämän kesän hetkistä jäävät vahvoina muistikuvina kertomaan tästä ajasta, mutta on minulla aavistukseni.

 

Lue myös:

Tulit vuosien takaa mieleeni, kun näin invataksin

Mikä on sinun kotinimesi?

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Kaupallinen yhteistyö: BookBeat

Tänä kesänä olen päässyt sellaiseen moodiin, että olen sarjojen sijaan ryhtynyt ahmimaan kirjoja. Olen lukenut ja kuunnellut kirjoja enemmän kuin moneen vuoteen (kiitos lapsen, joka nykyään viihtyy itsekseen pärskytellen terassilla kylpyammeessaan tovin jos toisenkin).

Toinen syy kirjojen ahmimiseen on se, että ne ovat nykyään niin kätevästi saatavilla: Ääni- ja e-kirjapalvelu BookBeatista löytää koko ajan uutta kiinnostavaa kuunneltavaa tai luettavaa, joten minun ei ole tänä kesänä tarvinnut turvautua mökin hyllystä löytyviin Kerro minulle Zorbas -tyyppisiin opuksiin. (En vieläkään tiedä, mitä Zorbaksen pitäisi kertoa, mutta olen katsellut sitä kirjan kantta lapsuudesta saakka.

Enemmän tietoa BookBeatista löytyy vaikkapa mun vuoden takaisesta postauksesta, mutta pieni kertaus: Palvelu on kuin kirjojen Netflix, eli puhelinsovelluksen kautta voi kuunnella tai lukea sadoittain kirjoja, kiinnostavimpia uutuuksia (esimerkiksi paljon kehuttu Maria Veitolan elämäkerta!) ja ikiklassikoita (mun elämäni rakkaus, Sinuhe egyptiläinen). 

Kirjoja löytyy suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Kuukausimaksu on 16,90 euroa kuussa, ja kivana uutuutena nyt on lanseerattu perhetili, jossa voi lisätä toisen käyttäjän hintaan 4,90 euroa kuussa (perhetilissä voi olla max viisi käyttäjää). 

Huom! Tämän postauksen lopussa on alekoodi, jolla saa palvelun testikäyttöön maksutta kuukaudeksi.

Kesällä tykkään erityisesti lukea kirjasarjoja, koska kun johonkin ihanaan hahmoon tai tarinaan kiintyy, tekee mieli imeä sitä itseensä lisää. Nyt poimin teille seitsemän sarjaa, jotka olen nimenomaan ahminut valtavalla nälällä.

Aloitetaan tämän hetken kirjatapauksesta (tai siis onhan tämä ollut tapaus jo pari vuotta, mutta hype jatkuu):

Elena Ferranten Napoli-sarja

Niin hienoa kerrontaa, niin tarkkaa kuvausta siitä, miten ihmisen mieli toimii ja oivalluksia, joita tekee mieli jäädä makustelemaan. Rakastan kuvauksia tytöistä ja naisista. BookBeatista nämä voi joko lukea tai kuunnella, suosisttelen kuuntelemista, sillä Erja Manto on todella taidokas ja miellyttävän kuuloinen ääneen lukija. Onnekseni en ole vielä kuunnellut tuota kolmatta osaa, Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät, olen säästellyt tätä herkkupalaa loppukesän kuumiin päiviin (joihin tuo Napoli-sarja erityisen hyvin istuu).

Suzanne Collins: Nälkäpeli

Hehe, Nälkäpelit eivät ehkä ansaitse sivistyksen kultaista kruunua (toisin kuin nuo Ferranten kirjat), mutta aivan jäätävän koukuttavia ne silti ovat. On ihanaa, kun pääosassa oleva Katniss on kompleksinen, omatoiminen ja kuitenkin omalla tavallaan epävarma nainen (tai aluksi vielä tyttö), ja dystopiakuvauksen ovat aina kiehtoneet mieltäni. Suosittelen kaikille, myös pojille ja miehille!

Stieg Larsson: Millenium

Niistä kompleksista naisista. Millenium-trilogian suurimmasta hypestä on jo aikaa, mutta voin sanoa, että siinä on heittämällä kolme parasta dekkaria, jotka olen koskaan lukenut. Muistan kun ahmin niitä Kuubassa niin että silmissä vilisi.

Nyt kun selailin BookBeatia, huomasin, että siellä on kaksi David Lagercrantzin kirjoittamaa jatko-osaa (Larsson kuoli miljoonien fanien epäonneksi kolmannen kirjan jälkeen). Ne eivät ole saaneet käsittääkseni hirveän hyviä kritiikkejä, mutta taidan kuitenkin lukea tai kuunnella ainakin ensimmäisen, koska minulla on niin kova ikävä Lisbeth Salanderia.

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla

Alussa olivat suo, kuokka ja Jussi. Ja ai että tämä kirjasarja meni ihon alle. Olen itkenyt vuolaasti ja tuntenut pyhää raivoa lukiessani siitä, miten epäreilusti torpparia kohdeltiin vielä sata vuotta sitten. Itse asiassa suosittelen Täällä Pohjantähden alla -trilogiaa erityisen vahvasti nyt, kun sisällissodasta on sata vuotta. Tämä avaa erinomaisesti sitä, miksi siihen ryhdyttiin ja mitä siitä seurasi.

Ja on välillä aivan järjettömän sydäntä särkevä. Jos et ole vielä lukenut, niin tartu tähän nyt! Tai sen voi myös kuunnella, sillä Veikko Sinisalo on hyvä lukija.

Yuval Noah Harari: Sapiens ja Homo Deus

Tämä ei ole suoranainen kirjasarja, ja olen itse asiassa vasta juuri saamassa päätökseen tuota ensimmäistä osaa (luen aina iltaisin ennen nukkumaan menoa tietokirjoja, pari sivua kerrallaan kunnes nukahdan, siksi luen näitä melko hitaasti). Kuitenkin Hararin ensimmäinen teos avasi niin paljon ihmisen historiasta ja nosti niin kiinnostavia ajatuskulkuja, että on päivänselvää, että luen myös hänen seuraavan kirjansa.

Tove Jansson: Muumit

Olen lukenut Muumi-kirjat lukuisia kertoja, sillä niissä on aina jotain suloista ja lohdullista, sellaista tunnelmaa, jota haluan omaan elämääni. Alkukesäksi suosittelen Vaarallista juhannusta tai Taikurin hattua, loppukesäksi Muumipappa ja meri -kirjaa. Syksyllä olen usein lukenut Muumilaakson marraskuun (vaikka siinä onkin niin valtavaa surumielisyyttä) ja talvisin Taikatalven. Kaikki voi kuunnella tai lukea tuolta palvelusta.

Että odotan sitä, että Alpulle voi lukea näitä Herra Panda leipoo -kirjan sijaan. 

BookBeatista löytyy myös monia muita erinomaisia kirjasarjoja (erityisesti hyviä dekkareita) ja sitäkin enemmän yksittäisiä kirjoja. Kannattaa tutkailla.

Jos et ole lukenut (tai kuunnellut) jotain näistä kirjasarjoista vielä, niin suosittelen lämpimästi ottamaan BookBeatin yhden kuukauden ilmaiseen koekäyttöön ja nautiskelemaan.

Se onnistuu koodilla Juliaihminen klikkaamalla tästä BookBeatin linkistä

Koodi on voimassa 31.10.2018 saakka.

 

Mitä kirjasarjoja olet ahminut?

 

Lue myös:

15 kirjasuositusta Bookbeatista

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Ihan näin äkkiseltään, nämä asiat tuntuvat nyt erityisen hyviltä ja kiitollisuutta herättäviltä juuri nyt:

 

Tämä hetki: Kuuma kahvi, Alppu joka höpäjää omiaan tuossa vieressä istuessaan kylvyssä. Tiki joka grillasi meille äsken lounaan.

Purjehtiminen

Kutkuttava tunne ensi syksystä

Viikonlopun rapujuhlat (ja ravut puhtaasta Kakskerran järvestä)

Lämmin tuuli kasvoilla

Vuosi sitten tehdyt päätökset

Raisa ja ajatus Raisasta 

Äidin miehen Juhan synttärit, joilla oli taivaallisia kalahampurilaisia ja ihanaa seuraa

Nämä päivät, jolloin lapsi ei meinaa tulla järvestä ylös ollenkaan

Lomaa on vielä reilusti jäljellä

Pauliina Vanhatalon Toinen elämä -kirja

Tunne siitä, että elämä paranee koko ajan, vuosi vuodelta

Se, että tunsin mammani ja elin hänen kanssaan yhtä aikaa 27 vuotta (mamma on aina mielessä, kun elokuun alku lähestyy)

Alppu on alkanut sanoa usein: "Kiitottia." (Olen aina haaveillut kohteliaasta lapsesta, mutten ole ollut varma, voiko mun taidoilla kasvattaa sellaista. Tosin tuo on kyllä Tikiltä opittua, sillä mä sanon vain kiitos, kun taas Tiki sanoo kiitoksia)

Tiki tyhjensi huussin sangon tänään (se on niin sanotusti pahinta paskaa mitä on!)

 

Ihanaa ja lämmintä torstaita - ja kerro ihmeessä, mistä sinä olet juuri nyt iloinen?

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Ladataan...
Juliaihminen

Olen sattuneesta syystä miettinyt viime aikoina paljon tunteita ja niiden tunnistamista. On nimittäin tullut hieman sanoitettua erään ukkelin tuntemuksia. Ystäväni, joka on kahden lapsen isä, sanoi yksi päivä lounaalla, että on se hassua, miten lapselle joutuu kertomaan, että "nyt sinua harmittaa, koska kaaduit". Naurettiin yhdessä, että eikö se muka tiedä sitä muuten, että siksi sitä harmittaa. Mutta ei se välttämättä tiedä! Syy-seuraussuhteet on monimutkaisia juttuja, ja kun olen joutunut sanoittamaan tässä toisen tunteita noin sata kertaa päivässä, olen alkanut siinä samassa sanoittaa myös omia tunteitani. Se on hassua, ja se on kiinnostavaa.

Ennen kaikkea se on opettavaista. Etenkin silloin, kun on määrittelemätöntä ahdistusta, pahaa mieltä tai levottomuutta, omien tunteiden sanottaminen on erityisen tärkeää. Ne eivät nimittäin ole ihan yhtä yksiulotteisia kuin 2-vuotiaan ihmisen murheet. 

"Nyt mieleeni nousi epämiellyttävän ahdistava tunne siitä, että eilen kun oltiin ystävien kanssa viinillä, puhuin liikaa muiden ihmisten asioista, sellaisista, joita minun ei olisi pitänyt kertoa."

"Nyt tiuskin Tikille, vaikka jos tarkkoja ollaan, olen oikeastaan vihainen itselleni, koska en pakannut näitä tavaroita jo eilen ja nyt meille kaikille tuli kiire sen takia."

Ikääntymisessä on hienoa se, että itsensä oppii koko ajan tuntemaan paremmin. Omia tunteitaan oppii tunnistamaan paremmin, ja niitä pystyy suorastaan ennakoimaan etukäteen, jolloin niille voi yrittää tehdä jotain:

"Meillä on ollut hirveän kiva viikonloppu, ja nyt kun viimeiset vieraat lähtevät, minulle saattaa jäädä tyhjä ja surullinen olo, joten on parempi järjestää itselleen jotain kivaa tekemistä kuten elokuvan katsomista."

"Nyt minulla on pissahätä, ja pian tämä fyysinen epämukava tunne muuttuu henkisesti epämukavaksi tunteeksi, joten on parempi etsiä se vessa ja pian."

Äitini antoi joskus sellaisen ohjeen, että hankalissa tilanteissa itsestään voi puhua kolmannessa persoonassa. Näin saa etäännytettyä itsensä tilanteesta, jolloin on mahdollista tarkastella tapahtunutta analyyttisemmin. Parhaimmillaan silloin näkee omassa toiminnassaan jopa koomisia piirteitä.

"Nyt Julia riehuu mielivaltaisesti, koska puhelimen netti ei toimi ja hän ei saa ladattua instagram-kuvaa."

Ystäväni Ida oli myös bongannut sellaisen termin kuin aleksitymia. Se tarkoittaa persoonallisuuden piirteistöä, jossa ihmisellä on vaikeuksia tunnistaa tai kuvata omia tuntemuksiaan tai erottaa niitä ruumiillisista tuntemuksista. Minä en missään nimessä kärsi tuosta, päinvastoin, mutta on kiinnostava tietää, että tunteiden tunnistamattomuus on ihan olemassaoleva ilmiö, ja se voi aiheuttaa ihmiselle paljon hankaluutta.

Niin että ei se lapsen tai omien tunteiden sanoittaminen ole yhtään sen hullumpaa toimintaa, suosittelen välillä kokeilemaan.

 

Kuinka taitavia olette tunnistamaan ja sanoittamaan omia tunteitanne?

 

Kuvat: Saara Helkala eli Ässä

Lue myös:

Tunteiden näyttämistä voi opetella

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

Pages