Ladataan...
Juliaihminen

Yrittäjyyspuhe on ollut minulle hankalaa aina siitä lähtien, kun puolitoista vuotta sitten perustin yrityksen. Se on jännä ilmiö: en tunnista palkansaajapuhetta, mutta yrittäjyyspuheen tunnistan. En tiedä johtuuko tämä siitä, että yrittäjiä on Suomessa vähemmän kuin palkansaajia, ja tästä syystä yrittäjyys on poikkeuksellisempaa kuin palkansaajana oleminen. Vertailun vuoksi: vuonna 2017 Suomessa oli 286 934 yritystä, kokoaikaisia palkansaajia taas oli yhteensä 1 344 860 ja osa-aikaiset tähän sitten vielä päälle. On muuten kiinnostavaa, että viimeisten vuosien aikana yrittäjyys ei ole tilastojen mukaan erityisemmin lisääntynyt, vaan yrittäjien määrä on pysynyt suurinpiirtein samana. Sen sijaan yrityspuhe on yleistynyt kovasti.

Oman kokemukseni mukaan, yrittäjyyspuheeseen kuuluu tietynlainen sävy, jonka voi itse valita tilanteesta riippuen. Yrittäjänä olisi mukava esiintyä samaan aikaan sekä sankarina että uhrina: Minä olen uskomattoman ahkera, raskaan työn raataja, yhteiskunnan tukipilari. Tai sitten minulla on niin rankkaa, kun on sitä epävarmuutta ja koko ajan pitää maksaa milloin mistäkin valtiolle, kunnalle ja eläkevakuutusyhtiölle. On startup-yrittäjyyspuhe, jossa yrittäjät ovat ketteriä, innovatiivisia yli-ihmisiä, joiden panos meille kaikille on täysin korvaamaton. On pakkoyrittäjiä, jotka ovat saaneet päivätyöstään potkut ja käytännössä pakotettu perustamaan oma firma, jonka kautta samaa palvelua täytyy myydä ilman mahdollisuutta sosiaaliturvaan tai sairasteluun (esim monet kääntäjät). On köyhyysrajalla sinnitteleviä yrittäjiä, jotka eivät pysty maksamaan edes omaa palkkaansa ja on menestyneitä yrittäjiä, jotka kikkailevat verotuksen kanssa.

Yrittäjiä ja yrittäjyyttä on niin paljon erilaista, ettei siitä pysty tekemään ihan kovinkaan vedenpitäviä yleistyksiä. Ihan samalla tavalla kuin palkansaajien kohdalla: joillakuilla on pieni palkka ja toisilla iso, jotkut tekevät pitkää päivää, toiset lyhyttä ja niin edelleen. 

Omalla kohdallani tämä on ollut ongelmallista siksi, että yrittäjyys oli minulle aiemmin hyvin vierasta, mutta jostain syystä kuvittelin, että on vain "yhdenlaista yrittäjyyttä". Minun suvussani ei ole juurikaan yrittäjiä, ja palkansaajan osaa on pidetty turvallisena ja hyvänä tapana tienata leipänsä. En oikein tiennyt etukäteen, minkälaiseen yrittäjyyspuheeseen voisin kiinnittyä: olenko minä se nälkäpalkkayrittäjä, kun en oikein mikään startup-yrittäjäkään ole. Onko yrittäjänä oleminen jotenkin vaikeaa tai rankkaa, kalvaako epävarmuus sisintäni öisin? Selviänkö byrokratian määrästä, sillä ainakin peloteltiin etukäteen!

Perustettuani yrityksen tuli heti koko joukko paljon taloudellista opittavaa: starttirahan hakeminen, yel-vakuutus, alvin maksaminen, ennakkovero, tmi vai oy, laskutus yrityksen kautta sekä se, mihin kaikkeen kannattaa laittaa rahaa ja mikä tehdä itse. (Itse olen päätynyt laittamaan joka kuukausi rahaa esimerkiksi työhuoneeseen, kirjanpitäjään, yritystilin ylläpitämiseen, kuitit säilyttävään e-taskuun, verkkolaskutusohjelmaan, yel-vakuutukseen, puhelimeen ja yrityksen kautta tarjottaviin lounaisiin.) 

Mutta sitten kun tämän oli kerralla tsekannut kuntoon (hyvän kirjanpitäjän kanssa), niin aika nopeasti kaikki alkoikin olla aika helppoa. Tällä puolentoista vuoden kokemuksella olen tullut siihen tulokseen, ettei tämä yrittäjyys ihan kamalasti eroa omalla kohdallani palkansaajan roolista. Suurimmat erot ovat siinä, että kaikki tosiaan täytyy tehdä itse, ja mitä vain voi tehdä itse. Mutta hauskaa tämä on tähän mennessä ollut!

Kyselin insta storyssä yrittäjiltä heidän yrityksensä tuloista ja menoista sekä vinkkejä siihen, miten turvata henkilökohtainen talous. Kuten etukäteen uumoilin, vastaan tuli niin monenlaista yrittäjää, etten pystynyt kokoamaan mitään yleistettävissä olevaa yrittäjyysjakson aihetta. 

Siksi päätin tehdä Melkein kaikki rahasta -podcastin yrittäjyysjakson samassa hengessä kuin miten olen muutenkin puhunut raha-asioista: puhumalla asiasta omista kokemuksista käsin. Niitä ei voi mitenkään yleistää kaikkia yrittäjiä koskevaksi, mutta pystyn kuitenkin kiinni konkretiasta. Lisäksi omista kokemuksista kertomisella usein välttää richsplainaamisen, kun ei paasaa, miten muiden pitäisi tehdä vaan avaa vain, miten itse on tehnyt.

Mietin myös pitkään, minkälaisen yrittäjän ottaisin jaksoon juttelemaan kanssani, ja tulin siihen tulokseen, että jonkun, jolla on aika hullu tarina siihen, miten hän on päätynyt yrittäjäksi – ja mitä yritys tekee. Sillä onhan yrittäjyys myös äärimmäisen kiinnostavaa.

Tästä syystä pyysin Anni Vuohensiltaa juttelemaan yrittäjyyden raha-asioista. Tutustuin Anniin alun perin Rahkamuijana, eli muun muassa urheilusta ja pyöräilystä blogia pitävänä hauskana tamperelaismimminä. Myöhemmin kävi ilmi, että hänellä ja hänen aviomiehellään Laurilla on hauska YouTube-kanava nimeltään Hydraulic Press Channel, ja sitten kävi ilmi että "ai sää oot niitä paperinmurskaajia" ja sitten kävi ilmi, että Annin ja Laurin kanavalla on yli 2,1 miljoonaa tilaajaa. Kun perus Suomi-tubettaja pelaa SM-liigaa, niin Anni ja Lauri pelaavat NHL:ää.

Mutta vaikka Annin ja Laurin HPC Entertainment tekee maailmanluokan hommia kansainvälisten firmojen kanssa, pärssää, räjäyttää, sulattaa ja poraa milloin mitäkin, niin loppujen lopuksi hekin ovat siinä mielessä samanlaisia yrittäjiä kuin me kaikki muutkin: rahahommat on hoidettava kunnolla, alvit on maksettava ja tarjouksia on tehtävä. 

Olen sitä mieltä, että tästä tuli aika hauska jakso. Ainakin Annin tamperelaismurretta on miellyttävä kuunnella. Ja tarinaa siitä, miten hän päätyi Ikean palkkatöistä yrittäjäksi. Ja Annia ylipäänsä. Jos on ikinä mitään ajatuksia siitä, että menestyneet yrittäjät tai tubettajat olisivat jotenkin leuhottelijoita, niin Annin kanssa juttelemalla tämä ajatus häviää aika nopeasti.

Mutta hei, kuunnelkaa jakso!

Viime podcastin promopostauksessa kävi ilmi, että ainakin 49 ihmisen silmät vuotavat verta ja sielu huutaa tuskasta mun "sadan eri fonttikoon ja rivivälin takia" (what, musta tässä oli aivan selvä logiikka!), joten kokeillaan nyt tällä kertaa mainostaa sekä podcast-jaksoa että siihen liittyvää Ylen juttua ihan tavallisella fonttikoolla. Tiedän, että jakso saa ainakin yhden kuulijan, nyt kun fontit on kunnossa. Otin nimittäin tämän kommentoijan sanat lupauksena. Ja näin yrittäjänä on pakko ottaa palautetta vastaan, muuten menee bisnes alta, niin se kuulkaa on!

Kuuntele Melkein kaikki rahasta -podcastin yrittäjyys-jakso Yle Areenasta ja lue juttu siitä, minkälaista YEL-vakuutusta yrittäjän kannattaa maksaa Ylen sivulta.  Lisäksi suosittelen siirtymään tänään kello 21 Instagrammin ihanaan sovellukseen ja katsomaan sieltä Juliaihminen-käyttäjätilin Insta Live -lähetyksen, jossa minä vastailen kaikkiin mahdollisiin yrittäjyysasioihin, joita te kysytte minulta pitkin päivää täällä blogissa sekä instan kysymys-tarraominaisuuden avulla. Pyysin myös Annia eli Rahkamuijaa eli toista HPC-kanavan pitäjää osallistumaan liveen, mikäli hän vain prässäilyltään ehtii. Veikkaan että tästä illasta tulee hauska. 

Ja jos tänne tulee hyviä kysymyksiä, lupaan tehdä niistä jatkossa myös blogipostauksia. Yrittäjyys kiinnostaa itseäni tosi paljon, mutta ymmärrän, että ihan kaikkia se ei kiinnosta, joten otan mielelläni kyymyksiä ja postausehdotuksia vastaan, enkä ala vain tuutata tänne kaikkea mietiskelemääni.

 

Kysy ja kommentoi mitä vain yrittäjyydestä tai yrityksenpidon raha-asioista!

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Ladataan...
Juliaihminen

Sain noin viikko joulun jälkeen ehkä tämän vuoden kivoimman joululahjan: Ystäväni Maria oli ommellut johdoilleni pienen ja sievän pussukan. Se on hyvin yksinkertainen. Suuaukossa on kuminauha, jonka läpi tietokoneen ja puhelimen laturi mahtuvat erinomaisesti.

En todellakaan ollut tiennyt tarvitsevani tällaista johtoupussukkaa, mutta nyt siitä on tullut hetkessä yksi rakkaimmista esineistäni. Eikä pelkästään siksi, etten todellakaan jaksa solmia latureiden johtoja siistiksi paketiksi, mikä tekee niiden repusta kaivamisen kirjojen, papereiden ja läppärin seasta infernaaliseksi. 

Suurin syy, miksi tämä johtopussukka aiheuttaa edelleen niin paljon iloa, kun nappaan sen repunpohjalta käteeni on se, että silloin ajattelen joka kerta Mariaa. Tällaisia parhaat lahjat ovat: Niiden antaja on todella ajatellut saajaa, ne tulevat oikeastaan yllätyksenä (minä en todellakaan antanut Marialle mitään joululahjaa) ja niistä on aito käytännön hyöty. Myös se, että lahja on tehty itse, tekee siitä lahjojen aatelia. (Itse en ole sitten yläasteen käsityötuntien jälkeen tehnyt yhtäkään lahjaa käsin kenellekään, mutta ehkä vielä joskus!)

Niin että kiitos johtopussista Maria, se on aivan ihana!

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Homma lähti käyntiin vitsistä. Olimme joulukuun alussa Hangossa viettämässä viikonloppua, ja jostain syystä illallisella puhe kääntyi niin sanottuihin gender release partyihin, eli amerikkalaisten pitämiin täysin käsittämättömiin juhliin, joissa lasta odottavat vanhemmat paljastavat läheisilleen jollain mahdollisimman äitelällä tavalla tulevan lapsen sukupuolen. 

Jos skene ei ole teille tuttu, niin voin kertoa, että Pinterest on täynnä näitä "hauska tapa paljastaa lapsen sukupuoli" -kuvia. Niiden avainsanat ovat: vaaleanpunainen ja vaaleansininen. Pumpataan ilmapalloihin vaalenpunaista savua ja kun vieraat saapuvat, poksautetaan pallot ja he näkevät, että IT'S A GIRL! Hakataan pinjataa, jonka sisältä paljastuu vaaleansinisiä konfetteja, IT'S A BOY! Leivotaan jommankumman värisiä muffinsseja.

Mirja oli lukenut Atlanticista jonkun jutun, jossa Kaliforniaan oli syttynyt metsäpalo, koska jotkut urpot olivat ampuneet GRP-juhlissaan tietynväristä savua metsään, ja samalla kipinät olivat sytyttäneet kuivan maan.

Meillä oli parin viikon päästä tulossa kakkosultra, ja olimme Tikin kanssa pohdiskelleet, että kysytäänkö tällä kertaa sukupuolta ennakkoon. Viime kerralla emme kysyneet, joten Alpun sukupuoli tuli täytenä yllätyksenä. (Osasyy tämän blogin nimellekin johtuu tästä: kun aloitin blogin kirjoittamisen, mukana matkassa olivat Julia + ihminen, emme tienneet, tuleeko meille tyttö vai poika. No, suurempi syy tosin on se, että lapsuuden lempinimeni oli Juliaihminen.)

Tällä kertaa minä olin taipuvainen kysymään, ja lopulta Tiki suostui tähän. Halusin molemmat kokemukset: odottaa lasta niin, ettemme tiedä sukupuolta ja odottaa niin, että tiedämme oletetun sukupuolen. (Koska kuten tiedämme, ulkoiset sukuelimet eivät vielä todellisuudessa kerro muuta kuin sen, minkälaiset ulkoiset sukuelimet lapsella on.)

Hangossa vitsi jotenkin karkasi käsistä, ja päädyimme siihen, että järjestän tuolloin 17.12. maanantaina, jolloin meillä tuo kakkosultra oli, illalla ironiset gender release partyt ystävilleni. Visioimme kovasti: Jos poika, tarjotaan nakkipiiloja, jos tyttö, tarjotaan karjalanpiirakoita. Pojan kohdalla tarjotaan pähkinöitä, tytön kohdalla kuivattuja hedelmiä. Ja niin edelleen ja niin edelleen. Skumppaa tarjotaan joka tapauksessa.

Sovimme, että jotta nämä olisivat oikeasti ironiset juhlat, kukaan ei saa tuoda mitään vauvalahjoja, koska lahjat olisivat tehneet hommasta paljon totisempaa. 

Sitten koitti toisen lapsemme rakenneultran aika. Odotimme jännityksen vallassa Tikin kanssa Bulevardilla (jonne Kättärin kiinni mentyä nuo kunnalliset ultrat on nyt siirretty). Kätilö oli puoli tuntia myöhässä, ja olin jo aivan hiilenä. Sitten pääsimme vihdoin ultraan.

Oli niiiin ihanaa nähdä pieni otus siellä temmeltämässä! Se oli kasvanut hyvin ja vilkutteli ja imi nyrkkiänsä. Ensin ultrattiin reidet ja sääret - hyvin kasvaneet. Sitten sydän (tätä jännitin erityisen paljon sekä Alpun ultrassa että tässä, johtuen pikkusiskoni sydänviasta). Sitten aivot, sisäelimet ja muut tärkeät jutut. Kaikki näytti siltä, että lapsi on terve ja kehittynyt. Ihanaa! Mikä helpotus!

Lopuksi kätilö kysyi, haluaisimmeko vielä kysyä jotain. Nolotti jotenkin sanoa, että noooh, olisiko mahdollista saada tietää sukupuolta. Ikään kuin sillä olisi jotain merkitystä tämän kaiken oikeasti tärkeän tiedon jälkeen. Kysyimme silti. Ja kätilö alkoi ultrata. Ja ultrata ja ultrata ja ultrata.

Se pieni pirulainen!!! Tyyppi oli asemoitunut kohtuun jalat aivan kiinni toisissaan ja kietonut napanuoran kriittisten osiensa eteen! Kätilöllä ei ollut mitään saumaa nähdä, millaista materiaalia kriittisiin osiin oli muodostunut.

Niinpä tietenkin. Nykyajan nuoret. Paljon avarakatseisempia ja modernimpeja kuin me milleniaalit, jotka vielä uskomme johonkin keinotekoiseen binääriseen sukupuoleen.

Meidän vauvelsson ei yksinkertaisesti suostunut paljastamaan tätä tietoa meille. Hän ilmeisesti koki fyysiset sukuelimensä joko yksityisasiana tai sitten täysin merkityksettömänä.

"Jos olisi aivan pakko sanoa, niin sanoisin, että 60 prosentin todennäköisyydellä näyttää siltä, ettei siellä ole mitään ylimääräistä. Mutta ei tästä kyllä mitenkään pysty sanomaan mitään selvää", kätilö sanoi lopulta. Jep, eli kun vielä edellisenä päivänä meille oli tulossa 50 prosentin todennäköisyydellä tyttö, niin tänään todennäköisyys olisi sitten 10 prosenttia enemmän. Ei vakuuttanut.

Olin pienen hetken vähän häkellyksissäni, että näinkin voi sitten käydä mutta jo astuessamme ulos Bulevardille nauroimme aika lailla. Ihan oikein meille, jotka yritimme lähteä utelemaan tilannetta.

Illalla sitten tarjosimme sekä patonkia että karjalanpiirakkaa, sekä sinistä Jackyä että punaista jogurttia (koska yllätys yllätys, punaiset Jacky makupalat olivat taas loppu kaupasta). Pidin aluksi ystävilleni pienen puheen: "Tervetuloa maailman paskimpiin gender release partyihin. Meillä ei nimittäin ole teille mitään kerrottavaa."

Mutta ei se haittaa. Näin on juuri hyvä. Ihana ihminen sieltä joka tapauksessa on tulossa.

 
 
Lue myös:
 
Ensimmäisen lapsemme rakenneultra

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Ladataan...
Juliaihminen

Minun ja Tikin Helsingin hotellikiertue jatkui viime viikonloppuna. Varasin minulle ja Tikille joululahjaksi yön sekä illallispöydän Kalastajantorpalta. Suunnitelma oli jo Hanasaaressa hyväksi havaittu: Löllyä hotellihuoneessa, katsoa jotain hyvää sarjaa tai leffaa, käydä syömässä hotellin ravintolassa ja nukkua hyvin. Alppu oli jälleen hoidossa vaarin ja mummin (eli isäni ja hänen vaimonsa) luona.

Tällä kertaa emme ennakkotiedoista poiketen katsoneet Die Hard II:sta vaan Florencen. Huomasimme muuten erinomaisen jipon: jos ottaa oman läppärin ja hdmi-piuhan mukaan, voi katsoa hotellin isosta televisiosta HBO:ta ja Netflixiä.

Ja eipä tässä muuta voi sanoa kuin että tämä on täydellinen tapa viettää parisuhdeaikaa. Ilman mitään sen suurempia paineita siitä, että jotain pitäisi saada aikaiseksi, agendalla olisi mitään sen suurempia keskusteluja tai sopimuksen aiheita.

Valitsin juuri Kalastajatorpan (viralliselta nimeltään Hilton Helsinki Kalastajantorppa) siksi, että Tiki fiilistelee kaikenlaista tällaista vanhanajan menomeininkiä. Ja kuten huomaatte kuvasta, hän innostui heti, kun meidän huoneen näkymät olivat samat kuin Vodkaa, komisario Palmu -elokuvan (1969) eräässä kohtauksessa. 

Kalastajantorpalla on vieraillut monenmoisia kunniakkaita ihmisiä vuosien varrella, esimerkiksi Urho Kekkonen isännöi isellä ETYK-kokousta vuonn 1975. Ja näitä kuvia on sitten ripoteltu ympäri hotellia, mikä oli tietenkin hauskaa.

Kalastajantorpan ravintolan illallinen oli mitä mainioin, palvelu toimi ja näkymä jäiselle merelle oli kaunis, joskin pimeä tähän aikaan vuodesta. Kannattaa muuten varata pöytä ennakkoon, niin saa näköalapaikan. Päädyimme Tikin kanssa käymään antoisaa keskustelua muun muassa Helsingin kaavoituksesta sekä siitä, miten helvetillistä on yrittää miettiä nimeä toiselle lapselle. (Emme edes aloittaneet.)

Erityisen kiitoksen annan hotellin aamupalasta, jossa esimekriksi tultiin erikseen tarjoamaan kahvia. Vaihtoehtona olisi ollut cappuchino tai lattekin, mutta minä olen ymmärtänyt, että pidän kaikkein eniten tavan kahvista.

Olen ymmärtänyt itsestäni muitakin asioita, mitä tulee hotellien aamiaisiin. Kuten: En ikinä syö mitään lihaan viittaavaa aamuisin. Vaikka tekisi mieli napostaa vähän pekonia, niin se ei kannata! Tämä nimittäin aiheuttaa koko loppupäiväksi pekonin koston, kun se pyrkii tulemaan ylös. Jos tiedätte, mitä tarkoitan.

Muita aamiaissääntöjä: Ensin tehdään tarkastelukierros ja otetaan pieniä määriä asioita, mitään ei tietenkään heitetä hukkaan, ja siksi vain pienet määrät. Sitten santsataan sitä, mikä on ollut parasta. Yleensä se on minun kohdallani cocopops-murot. Nimittäin yksi säännöistä kuuluu: syön enimmäkseen sellaista, mitä en koskaan ostaisi tai valmistaisi kotona. Jos on jotain törkeän hyvin haudutettua puuroa, niin sitten sitä. (Brunsseilla minulla on eri säännöt. Jos esimerkiksi brunssi on maksanut 30 euroa, niin sitten pitää optimoida ja syödä kalleimpia ainesosia, kuten lohta. Missään nimessä ei saa täyttää leivällä, perunalla tai muulla halvalla materialla vatsaansa!)

Hotelliaamiaisen dont'seihin kuuluu myös se, että käytännössä ei kannata juoda ollenkaan mehua, mutta jos nyt erehtyy juomaan, niin sitten maksimissaan yksi lasi. Mehusta tulee jotenkin helposti läävänen fiilis. En osaa selittää miksi.

Hyvän hotelliaamiaisen muuten tunnistaa myös siitä, että siellä on ainakin Hesari ja Höplä tarjolla, vielä paremmilla joku ulkomainen julkaisu, kuten nyyyjooorktaims! Siitä tulee sellainen olo, että tässä sitä ollaan vähän parempia ihmisiä.

 

Kalastajantorppa on myös siitä ihana kohde, että ympärillä levittäytyvä Munkkiniemi on niin kaunista aluetta. Nyt me emme kyllä ehtineet siellä juuri käpystää, mutta tällaisia taloja siellä on. Hulluutta!

 

Kiinnostelee muuten tietää:

Onko kellään muulla laskelmoivalla neurootikolla mitään omia hyväksi havaittuja hotelliaamiaissääntöjä?

 

Aiemmat suositukseni lähilomille:

Hanasaaren hotellissa on vanhan ajan charmia

Kylpyläloma Hangossa oli luksusta

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Ladataan...
Juliaihminen

Minut tunnetaan naisena, jonka paras (rahan, luonnon ja oman mielenterveyden) säästövinkki on yksinkertaisesti:

Älä osta mitään turhaa paskaa.

On helppo sanoa, että älä tee sitä ja älä tee tätä, mutta ei elämä ei voi tietenkään olla pelkkää kieltäymystä. Tai voi se olla, mutta ehkä siitä tulee vähän ankeaa siten.

Me elämme maailmanaikaa, jolloin asioiden ostamiseen liittyy suuria ristiriitoja. Meistä suuri osa pohtii näitä suurinpiirtein joka päivä jollain tasolla. Kaikenlainen kuluttaminen on kasvanut meidän elinikänämme valtavasti. (Joskus hurvittelen vertailemalla Tilastokeskuksen tietokannasta sitä, kuinka paljon kotitaoudet laittoivat vaikkapa sipseihin keskimäärin rahaa vuodessa: vuonna 1985 neljä euroa, vuonna 2016 kaksikymmentä euroa).

Me kulutamme koko ajan enemmän, mutta olemmeko koko ajan onnellisempia, siitä en niinkään ole varma. 

Minä en ole ehdotonta tyyppiä, ja harva asia on minulle joko tai. Arvostan ihmisiä, jotka ovat ehdottomia päätöksissään, mutta uskon, että kysymys on paljon luonteesta, ja suurin osa jengistä on minun kaltaisia: mukavuudenhaluisia, tottumuksensa orjia, jotka syyllistyvät helposti mutta eivät silti muuta käytöstään. Minun on vaikea sitoutua johonkin uuteen juttuun sataprosenttisesti.

Jos joku sanoo, että lopeta kaikki mitä olet tekemässä, niin ärsyynnyn tai ahdistun ja ajattelen, etten kuuntele tällaista moskaa. Mutta jos joku ehdottaa järjellä perustellen, että vähennä tätä ja tuota ja harkitse sen vaihtamista tuohon, niin voin jo harkita. 

Uskon siihen, että jos puhumme yksilötason kuluttamisesta, niin isot muutokset tapahtuvat massojen kautta. On hyödyllisempää, että suurin osa kansasta päättää alkaa syödä arjessaan kasvispainotteisemmin kuin että muutama ihminen ryhtyy täysin vegaaniksi. Kokonaiskuvan kannalta merkitsee enemmän, jos kymmenet tuhannet ihmiset päättävät lomailla tänä talvena mieluummin Espanjassa kuin Thaimaassa kuin että pari ihmistä lopettaa lentämisen kokonaan.

Tämä ei kuitenkaan millään tavalla poista sitä hyvää, mitä täysvegaanit tai lentolakkoon ryhtyneet ihmiset pienentyneellä hiilijalanjäljellään tekevät tälle maapallolle. Ja parhaimmillaan he toimivat inspiroivana esimerkkinä, jotka tekevät pienemmällä hiilijalanjäljellä elämisestä enemmän normia, johon sitten pikkuhiljaa massatkin mukautuvat.

Olen alkanut ennen kaikkea uskoa tietoiseen kuluttamiseen. Se nimitäin on vähentänyt automaattisesti omaa kuluttamistani. Minä mietin aina, mitä ostan ja kannattaako sitä ostaa. Minusta hyvän elämän merkki ei ole se, että on mahdollisuus tilata netistä ihan mitä huvittaa tai ostella koska tahansa lennot mihin tahansa. Sen sijaan olen alkanut ajatella, että perustarpeiden tyydyttämisen jälkeen saan enemmän nautintoa sellaisten asioiden ostamisesta, joita harkitsen pitkään ja joihin päätän satsata.

Ajattelen ylipäänsä, että minun pitää priorisoida asioita ja miettiä, minkä juttujen ostaminen ihan oikeasti lisää onnea arjessani. Ja sitten taas on koko joukko asioita, joiden kuluttaminen ei tee minua sen tyytyväisemmäksi, mutta olen ostellut niitä, koska olen kuvitellut näin olevan. Tällaisten asioiden ostamisen olen lopettanut tai vähentänyt minimiin, esimerkkinä nyt vaikka uudet vaatteet

Kun kysyin tätä instassa, sain taas varmaan parisataa vastausta. Yllättävää oli, että aika monet jutut olivat aineettomia: potkunyrkkeilytunnit, hieronta, siivooja, teatterissa käyminen. Toki osa kertoi myös aineellisista jutuista (kuten hyvät alusvaatteet!). On totta, että myös palveluilla on oma hiilijalanjälkensä, eli niihin rahansa laittamista ei voi yksiselitteisesti julistaa ratkaisuksi ilamstonmuutokseen. Tajusin kuitenkin sen, että me edelleen usein ajattelemme, että tavaraan voi satsata ja siitä voi maksaa, koska se on jollain lailla pysyvää. Sen sijaan vaikka kotisiivoojan tilaaminen tai 50 euron teatteriliput ovat liian kalliita, koska "ne katoavat vain jonnekin". Tästä ajattelutavasta olen pyrkinyt nyt itse eroon.

 

No mitä tulee sitten tähän keskusteluun, että pitäisikö yksilön vai rakenteiden muuttua? Hesarissa on käyty siitä viime päivinä kiinnostavaa keskustelua. Esimerkiksi psykologit Sanna Hyyhön ja Soili Laukkasen pointti oli mielestäni erinomainen, ja tunnistin siitä välittömästi oman ajatteluni:

"Yksilö altistaa itsensä sosiaaliselle paheksunnalle, jos vaatii ilmastotoimia mutta ei onnistu omassa elämässään toteuttamaan ekologisuutta. Kun ilmastovaatimuksia on sosiaalisesti suotavaa esittää vasta, kun itse elää ilmastovastuullisesti, toimia vaativien kansalaisten lukumäärä jää pieneksi. Tämä jarruttaa ilmastotavoitteiden toteutumista."

Toisaalta tutkija Sami Keto vastasi tähän niin ikään hyvin:

"Lainsäädäntö ja taloudelliset ohjauskeinot ovat siihen oleellisia välineitä, mutta ne menettävät tehonsa, jos sosiaaliset normit ovat ristiriidassa haetun muutoksen kanssa. Sosiaalisiin normeihin taas vaikuttaa ennen kaikkea se, mitä näemme tai uskomme muiden tekevän."

Tästä aiheesta keskustelimmekin uusia näkökulmia herättävällä tavalla viime viikolla, kun puhumme ilmastosheimauksesta. Viime viikon keskustelun ja kommenttien perusteella tulin muuten siihen lopputulokseen, että yksilön sheimaus ja syyllistäminen ei ole ratkaisu ilmastohommiin. Tarvitaan enemmän kannustamista ja toiveikkuutta kuin syyllistystä ja ahdistusta. Tarvitaan vaihtoehtoja.

Nämä aiheet ovat pyörineet viime aikoina niin paljon päässä, että halusin purkaa niitä johonkin. Lisäksi tämä on monen toiveaihe podcastille: Raha, kuluttaminen ja ilmastonmuutos liittyvät paljon yhteen, ja siksi on vain asiallista käsitellä aihetta vähintään yhden jakson verran.

Niinpä kutsuin valtioneuvoston kanslian kestävän kehityksen projektisuunnittelija Riina Pursiaisen (kuvassa kanssani) purkamaan tätä. 

 

Kuuntele Melkein kaikki rahasta -podin uusi jakso: Kuluttaminen tekee onnelliseksi

Ja kyllä vain, aion tänäkin iltana pitää aiheesta insta liven. Voimme jatkaa siellä keskustelua:

Juliaihminen Insta Live kello 21

 

 

Ja sitten kiinnostaa tietää: 

Millaisten asioiden kuluttaminen tuo elämääsi eniten onnellisuutta?

 

ps. Suosittelen myös tekemään tämän Sitoumus 2050-testin, joka mittaa hiilijalanjälkeä. Minulle tuli siitä toiveikas olo, pienillä teoilla voi oikeasti saada aikaan kaikenlaista.

 

 

Kuuntele Melkein kaikki rahasta -podcastin aiemmat jaksot:

Tunnistatko taloudellisen väkivallan?

Kun rahasta tulee pakkomielle

Sijoitin häihin 13 000 euroa enkä kadu (paitsi vähän)

Lopeta jo se richsplainaus!

Neljän päivän työviikko tuo elämään luksusta

Kannattaako asunnon ostaminen?

Haluatko lisää rahaa? Hanki sivutyö!

Miten fiksu ihminen päätyy ottamaan pikavippejä?

Kääk, olen väärällä alalla!

Näin kasvatamme lapset halvalla

Kun raha hiertää ystävyyssuhteisssa

Vastuullinen sijoittaminen trendaa nyt

Sijoittamisen ABC

Näin säästät vuodessa 3000 euroa ja 1500 kiloa kasvihuonepäästöjä

Älä jää taloudelliselle tappiolle parisuhteessa

Haluaisitko olla tyytyväisempi palkkaasi?

 

 

Lue myös:

9 säästövinkkiä, jotka toimivat omalla kohdallani

Yksi oudoimmista säästövinkeistä

Näin säästin 10 000 euroa vuodessa

 







FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Pages