Ladataan...
Juliaihminen

Otsikon kysymys on siinä mielessä absurdi, ettei siihen mitenkään ole standardivastausta. Käytännössä kysymys on sama kuin se, että mitä elämä maksaa. Yksi ihminen elää alle tonnin kuukausibudjetilla, toinen taas hummailee kymppitonnilla kuussa.

Silti olen sitä mieltä, että lapsen kustannuksista voi hyvin keskustella, sillä ensinnäkin ihmisiä kiinnostaa kovasti vertailla itseään muihin: laitanko minä paljon vai vähän rahaa elämiseen (tai lapseen)? Toiseksi, ennen kun sain lapsen, minulla oli vain hataria käsityksiä siitä, että "lapsi on tosi kallis ja rahanmeno on eeppistä sen jälkeen, kun se tupsahtaa maailmaan".

Mutta sitten kävi ilmi, että siihen voi aika paljon vaikuttaa, paljonko lapseen laittaa rahaa – ainakin vielä nyt, kun lapsi on pieni. 

Isosiskoni, jonka vanhin tytär on 5-vuotias, kommentoi, että lapsen ikä ja lapsen kaveripiiri vaikuttaa myös paljon siihen, paljonko rahaa kuluu: Jokainen haluaa omalle lapselleen parasta, ja jos lapsen tuttavapiiri vaikka koostuuu lapsista, joilla on kalliit harrastukset, sitä mielellään tarjoaa samaa omalle lapselleen. Lisäksi yli 4-vuotias muuttuu kalliimmaksi, koska hänelle joutuu maksamaan junalippuja, lapsenannoksen brunssilla ja niin edelleen.

Olen myös huomannut, että lapsen kulut tulevat usein rykäyksittäin. Alpun juoksevat kulut ovat noin 380 euroa kuussa,  eli maksamme päiväkodin (240 euroa), muskarin (40 euroa) sekä ruoan ja vaatteet (noin 100 euroa). Sitten välillä tulee isompia kuluja, kuten nyt ostin talvihaalarit ja -kengät vajaalla 200 eurolla. No, nämä olisi saanut käytettynä oikeasti paljon halvemmalla, mutta en vain ehtinyt yrittää metsästää niitä, joten maksoin tällä kertaa vaatteet rahalla, en ajallani.

Listaisn noin vuosi sitten 11 tapaa, joilla olen itse selvinnyt vauva- ja taaperoajasta melko edullisesti. Tämä perustuu enimmäkseen käytettyjen vaatteiden ja tavaroiden kierrättämiseen ja siihen, että olen minimoinut lapselle hankittavan kaman määrän. Tämä on vielä helppoa, kun lapsi ei itse oikeastaan halua vielä kauheasti juttuja.

Tajusin muuten, että Alepassa on paljon helpompi käydä Alpun kanssa kuin vaikka sittarissa, sillä siellä ei ole leluosastoa. Hehe.

Ja sitten on koko joukko asioita, missä lapsi itse asiassa säästää: Ei tule ryypisteltyä enää samalla volyymillä kuin ennen (nyyh!), eikä syötyä illalla ravintolassa tai käytyä elokuvissa tai keikoilla. Eli tietyt menot (harmilisesti kyllä) karsiutuvat ainakin muutamaksi vuodeksi elämästä. Puistossa hengailu ei kauheasti maksa.

Halusin tähän asiaan perspektiiviä ihmiseltä, jolla on vanhemmat lapset. Niinpä pyysin uusimpaan podcast-jaksooni 14- ja 15-vuotiaiden lasten äidin, Elina Myllymäen, juttelemaan lasten kuluista. Tunnen Elinan parin vuoden takaa sijoituspiireistä, ja hän on aivan mahtava tyyppi. Hänellä on muun muassa viimeisen 15 vuoden ajalta koko perheeen menot ja tulot sekä tase laskettuna. (Kyllä, tunnen paljon tällaisia kiinnostavia excelöitsijöitä.) Elina näytti laskelmansa tarkalleen, paljonko heihin on mennyt rahaa ja paljonko sitä on tullut erinäisinä tukina takaisin. Todella kiinnostavaa kuunneltavaa! Elinan teesi on, että lapseen menee käytännössä sen verran rahaa kuin vanhemmat päättäävät, ja mikäli niin haluaa, niin lapsesta voi päästä suht edullisestikin. 

Kuuntele Mitä lapsi maksaa -jakso Yle Areenasta (tai Spotifystä tms).

Tämän lisäksi haastattelin Ylen sivulle Nina Nordlundia, joka on kirjoittanut Lapset ja raha -kirjan. Jutussa puhutaan siitä, miten lapselle voi opettaa ihan taaperovaiheesta lähtien hyviä rahankäyttötapoja.

Lue juttu lapsille rahasta puhumisesta.

 

Kiinnostaa keskustella aiheesta:

Paljonko teillä menee lapseen tai lapsiin rahaa kuukaudessa? Mihin menee eniten rahaa?

 

 

Kuuntele Melkein kaikki rahasta -podcastin aiemmat jaksot:

Näin raha hiertää ystävyyssuhteisssa

Vastuullinen sijoittaminen trenaa nyt

Sijoittamisen ABC

Näin säästät vuodessa 3000 euroa ja 1500 kiloa kasvihuonepäästöjä

Näin et jää tappiolle parisuhteessa

Haluaisitko olla tyytyväisempi palkkaasi?

 

 

Lue myös:

11 keinoa, joilla lapsesta selviää halvalla

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

Ladataan...
Juliaihminen

Minulla on ollut tänä syksynä töissä kaksi pääprojektia: Melkein kaikki rahasta -podcast ja Noin viikon studio -televisio-ohjelma. Teen molempia Ylelle, joten olen hengaillut Pasilassa kolmesta neljään päivään joka viikko. 

Tuo Noin viikon studion duuni ikään kuin putosi syliini. Ohjelman tuottaja, Elsa Tolonen, oli kysynyt eräältä ystävältään, Gloria toimituspäällikkö Annaleena Jalavalta, suositusta tällaiseen hommaan, ja Annaleena oli maininnut minut. (Annaleena on aikoinaan tilannut minulta juttuja erinäisiin lehtiin.) Tämä oli minulle aivan lottovoitto. Laitoin tietenkin Annaleenalle ylistyskiitokset, johon hän vastasi: "Oon ottanut periaatteekseni suositella hyviä aina kun on mahdollisuus." Tämä on tietenkin täyttä neroutta, ja nykyään minäkin olen ottanut kyseisen periaatteen vahvasti käyttöön. 

Elsa laittoi minulle kasuaalisti instassa viestiä, että kiinnostaisiko työ Noin viikon studion taustatoimittajana. Ensimmäinen reaktioni olo, että ei missään nimessä, koska minä en ole politiikan toimittaja enkä todellakaan tarpeeksi sivistynyt, jotta hanskaisin tuollaisen työn.

Sitten menin kotiin ja Tiki sanoi, että on päivänselvää, että minun kannattaa ottaa duuni vastaan. 

Lyhyen työhaastattelun jälkeen tosiaan sain sitten tuon pestin. Luvassa olisi 11 jaksoa, johon jokaiseen pitäisi keksiä pääaihe ja siitä jotain tietävä vieras.

Viikkorutiini menisi näin: Maanantaina pitkä suunnittelupalaveri, jossa käydään läpi pinnalla olevat uutisaiheet pääpainona kotimaan ja ulkomaan politiikka. Näistä keksittäisiin kolme aihetta, joista saa väännettyä hyvää vistisä ja yksi aiheista olisi niin sanottu viikon aihe. Sitten pitäisi miettiä muutama ihminen, jotka tietäisivät asiasta ja soitella näille ja kysellä, että onko sinulla kommentoitavaa ja jos, niin pääsetkö saman viikon torstaina lähetykseen.

Kun haastateltava olisi löydetty, tekisin taustahaastattelun, käsikirjoittaisin ohjelman haastattelun ja kävisin ne keskiviikon palaverissa vielä juontajien Anders Heleniuksen ja Eeva Vekin sekä sarjan toimittajien, Jenni Porasen ja Janne Zareffin kanssa läpi. Torstaina sitten olisi kuvaukset, joissa tehtäväni olisi vielä lämmitellä ja sparrata haastateltavaa. Sitten ohjelma leikattaisiin ja näytettäisiin samana iltana klo 22 kakkosella.

On myönnettävä, että ensimmäisen viikon jälkeen olin aivan hajalla. Muistan kun sanoin Sofialle, että en oikeastaan yhtään tykkää televisotyöstä, ehkä tämä ei todellakaan ole minun juttuni, parempi olisi pitäytyä vain kirjoittavana toimittajana. Liikaa paineita, liian kiire, liikaa asioita haltuun otettavaksi, liikaa mokia.

Todellisuudessa epäonnistuminen pelotti vain niin paljon, että oli helppo suojella itseään marmattamalla, miten tää ei vaan siis oo mun juttu. Mutta koska hommaan oli ryhdytty, se oli hoidettava loppuun. 

Aluksi en kehdannut sanoa palavereissa hirveästi mitään, sillä pelkäsin, että idiotismini ja tietämättömyyteni paljastuu. Pikkuhiljaa kuitenkin aloin päästä tilanteesta perille, ja kun kauden puoliväli oli ylitetty, aloin jo oikeastaan nauttia aamupalavereista. Nuo käsikirjoittajat ovat niin hullun hauskoja ja teräviä, että käytännössä maanantait tarkoittavat kahden tunnin naurumaratonia. Suurin osa vitseistä ei koskaan päädy tuotantoon, koska ne ovat liian hävyttömiä. Ja siis aika hävyttömät jutut menevät läpi.

Olen toki lukenut Hesaria viimeiset 15 vuotta joka aamu ja opiskellut esimerkiksi valtio-oppia yliopistolla, eli en minä mikään täysi taukkelo ole. Mutta kyllä se vaati hieman uutta orientoitumista, että on perillä politiikasta sillä tasolla, että siitä voi puhua ammatikseen. 

Tästä syystä syksy on ollut aikamoinen voimanponnistus, samalla yleissivistys on kasvanut valtavasti. Mitä enemmän aiheesta lukee ja keskustelee, sitä enemmän sote, sotu, Brexit, ay-liikkeen toiminta, vaalitaistelut ja puolueiden sisäinen politiikka avautuvat. (Ja sitä enemmän tulee sellainen olo, että hitto suomalainenkin politiikka on välillä aikamoista amatöörimaisuutta ja tuuripeliä. Ihmisiä ne kansanedustajat ja ministeritkin todella ovat, niin hyvässä kuin pahassakin.)

Ohjelmaa tehdessä olen päässyt tutustumaan tosi kiinnostaviin politiikan tutkijoihin (Anu Koivunen, Johanna Vuorelma), toimittajiin (Lauri Nurmi, Eeva Lehtimäki, Jari Hanska, Marko Junkkari, Jarno Hartikainen, joka tosin on vanha kaveri) ja kommentoijiin (Heikki Pursiainen, Kaarina Hazard) sekä valkoiseen heteromieheen (Jone Nikula). 

Jokaistan vierasta varten on yleensä täytynyt soittaa vähintään muutamalle ihmiselle, jotka eivät ole ehtineet tai halunneet tulla. 

Olen eniten nauttinut torstaipäivistä, sillä tv-kuvauksissa on taikaa. Paikalla on liveyleisö, jota ennen showta lämmittää naurukuntoon stand up -koomikko. Ohjelman kuvaaminen on jännittävää ja ennen kaikkea viihdyttävää. Torstaina minä saan käytännössä vain jutustella vieraan kanssa ja sitten istua ja nauttia huumorskasta.

Kaikkein kivointa koko kaudessa on ollut se, miten älyttömän lämpimästi koko Noin viikon studion tiimi on ottanut minut mukaan, ihan alkumetreiltä. Pikkujouluissa oli mahtava tunnelma, ja ilahduin erityisesti siitä, että vaikken olekaan enää missään vakitöissä, pääsen silti nauttimaan klassisista työpaikan pikkujouluista karaokeineen päivineen.

Elsa kysyi, voinko jatkaa ensi keväänä, ja vastasin, että todellakin voin. Niin ihanaa, että tämä jatkuu!

On myönnettävä, että välillä työ on edelleen vähän stressaavaa ja olen hieman epämukavuusalueella (kyllä, nyt olen juuri tämä mulkku, joka puhuu epämukavuusalueesta) mutta tuntuu, että plussan puolelle jään vahvasti. 

Noin viikon studio jatkuu 24.1.2019 ja objektiivisesti voin sanoa, että se on tämän hetken parasta poliittista satiiria, mitä Suomessa tehdään. Sitä katsoessa pysyy kärryillä siitä, mitä Suomessa ja maailmalla tapahtuu, mutta samalla saa nauraa. Suosittelen katsomaan Areenasta tuon viimeisimmän jakson, siinä vieraana on Kaarina Hazard, joka on aivan hiton karismaattinen ja fiksu ihminen.

 

 

Lue myös:

Syksyn työkuulumisia

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

Ladataan...
Juliaihminen

Toisinaan sitä oikein yllättyy: Totta tosiaan, tuolla laillakin voi tehdä. Eipä ollut tullut mieleen.

Voi esimerkiksi kaataa jokaisesta vitamiinipurkista tabletit suolapurkkiin. Tai imeskellä kaksi viikkoa sitten vaihdettua tiskirättiä ja kikattaa ihastuksissaan. Tai laittaa pienen punaisen auton kahvinkeittimeen. 

Maailma on täynnä mahdollisuuksia, joista hyvin monet jättää käyttämättä. Onneksi taloudessa asuu ihminen, joka kyllä käyttää nämä mahdollisuuksien horisontissa olevat tilaisuudet.

Onhan elämä toisinaan vähän tylsää. Sitä unohtaa, että maailmaan mahtuu kaikenlaista, vaikkei se olisi juolahtanut juuri minun mieleeni.

Kuten vaikka nyt homoseksuaalinen nekrofilia sinisorsien parissa. Siis ihan kaikkea löytyy.

Tästä syystä on ihan virkistävää poimia D-vitamiininsa aamuisin suolan seasta. Tuleepaahan aamurutiiniin hieman lisämaustetta.

 

Millaisia havaintoja siellä on tehty viime aikoina?

 
 
Lue myös:
 
Kuusi merkkiä siitä, että asuu kaksivuotiaan kanssa
 
Homoseksuaalinen nekrofilia sinisorsien parissa
 
Uhmaikä, täysin sekopäinen konstruktio
 
 
FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN
 
 

Ladataan...
Juliaihminen

Hesarissa on vietetty yksinäisyysviikkoa, ja olen lukenut suurella kiinnostuksella lasten, nuorten, sinkkujen ja vanhuuden yksinäisyydestä. Tänään lehdessä puhuttiin niin sanotusta miesansasta. Kyse on ruotsalaisesta termista mansfälla, johon kulttuurissamme parisuhteessa ja perheessä elävät miehet tipahtavat helposti: Ihminen ei jaksa pitää perheen ja työn lisäksi enää muita sosiaalisia kontkateja, jolloin ystävät häviävät pikkuhiljaa. Sitten jos tulee ero, ihminen jää yhtäkkiä täysin yksin. 

Kyse ei tietenkään ole vain miehiä koskevasta tilanteesta, juuri aiemmin viikolla Hesari kertoi viisikymppisestä naisesta, joka oli niin ikään pudonnut pitkien parisuhteiden aikana ystäväpiireistä ja nyt sinkkuna eli melko yksinäistä elämää. 

Tunnistan kuitenkin tuon, että tämän tyyppinen yksinäisyys on yleisempää miesten keskuudessa kuin naisten. Homma alkaa jo vauva- ja taaperovuodesta. Minulla oli paljon enemmän seuraa vanhempainvapaalla kuin Tikillä. Tilanne heijastuu edelleen: Minun on suht helppo koska vain soittaa jollekin kaverille ja pyytää häntä lähtemään lasten kanssa puistoon. Tikillä on kyllä muutama tällainen lapsen kanssa puistossa hengaus -kaveri, mutta sen verran vähemmän kuin minulla, että jos yksi tai toinen ei pääse lähtemään spontaanisiti, niin sitten Tiki on yksin. Tämä taas vaikuttaa minun arkeeni siten, että saan paljon vähemmän kotona vietettyä satunnaista omaa aikaa, koska Tikin ei tee mieli lähteä Alpun kanssa ulos samalla tavalla kuin minun. Molemmat häviävät.

Tätä kirjoittaessani istuskelen ruokapöydän ääressä yksin ja kuuntelen Nationalia. Olo on aika raukea, joskin tätä se ei ole ollut koko viikonlopun. Tiki on nimittäin ystäväporukkansa kanssa Joensuussa viettämässä pikkujouluja. Teemana on ollut maailmanloppu, ja olen seurannut tapahtumien kulkua pikkujoulujen järjestäjän Insta Storystä  – on ollut vähän kateellinen fiilis, koska niillä on näyttänyt olevan niin törkeän hauskaa siellä.

Viimeksi Tiki oli samalla porukalla marraskuun alussa viikonlopun Oulussa harrastamassa kulttuuria. Arvostan sitä, että tuo yliopistosta lähtöisin oleva kaveriporukka järjestää itselleen kaikenlaista hauskuutta ja tapaa toisiaan. Ja samaan aikaan se on ikävä kyllä minulta pois, sillä tämä on kuukauden sisään jo toinen viikonloppu, kun olen kahdestaan 2-vuotiaan uhmaikäisen kiukkupetterin kanssa. 

Perjantaiaamuna, kun olin tapaamassa Alpun kanssa siskoani Sofiaa ja hänen tytärtään puistossa (teen nelipäiväistä viikkoa, niin perjantait on meillä vapaina), mulle tuli sellainen olo, etten selviä tästä viikonlopusta kaksin lapsen kanssa. Alpun pukeminen talvivaatteisiin oli ollut niin hankala ja aikaa vievä prosessi, että kun näin Sofian puistossa, purskahdin itkuun ja sanoin, että nyt en enää jaksa. Sofia halasi mua pitkään ja puhui lohdullisesti. Ja vielä parempaa: laittoi eilen illalla viestiä, jossa kysyi, voisiko Sofia ja Sampo ottaa Alpun mukaan uimahalliin, kun olivat menossa nyt tänä aamuna. 

Ja niinpä minä olen nyt saanut olla koko aamun tässä rauhassa ja juoda ensin kahvia ja sitten glögiä. Olo on taivaallinen. 

Tämän tuokiokuvan pointti on selittää, että vaikka kuinka minua välillä ärsyttäisi, että Tiki lähtee rientoihinsa ystäviensä kanssa, niin kyllä sen vain pitää lähteä. Lapsen saamisen jälkeen pitää olla aikaa ylläpitää myös vanhoja ihmissuhteita. On molemmille tosi haitallista, jos lapsen myötä kummankin täytyy hautautua kotiin, jolloin ystävyydet hiipuvat. Siitä olisi haittaa ihan jo nykyhetkessä, sillä ystävät ovat iso elämässä voimavara, saati sitten tilanteessa, jossa me joskus eroaisimme.

On myös minun asiani pyytää apua itselleni tällaisina hetkinä. Ylipäänsä tämän perheen pyörittämisen ei tarvitsisi olla niin vahvasti vain kahden aikuisen harteilla. Se voisi jakautua laajemminkin. Sofia valitti, että minulla on vain niin vahva pärjäämisen tarve ja sellainen "en pyydä apua ennen kuin luuhistun maahan" -asenne, että ihmiset eivät tajua tarjoitua. Ja jännästi melkein aina kun pyydän, saan sitä apua. Jotenkin silti vain hävettää pyytää jotakuta hengailemaan Alpun kanssa vähän aikaa, koska itse olen lapseni hankkinut, niin täytyy kantaa seuraukset. 

Tällainen ydinperheajattelu, että perheen kesken on ilman muita aikuisia pärjättävä, vaikuttaa ihan joka suuntaan - huonolla tavalla. Se voi johtaa esimerkiksi tuollaiseen miesansaan, jossa mies ei sitten enää jaksa raskaan perhearjen lisäksi enää viritellä sosiaalisia suhteita. Kyllä ystävyyden ylläpitäminenkin on välillä vaivalloista, kuten vähän aikaa sitten paasasin

Tuntuu myös siltä, että nykykulttuurissa on naisia rohkaistaan enemmän pitämään sosiaalisia suhteita yllä. Välillä se on iso taakkakin, että perheen nainen kokee velvollisuudekseen olla yhteyksissä myös miehen sukuun, järjestää pariskuntailtoja ja hoitaa lapsitreffejä myös puolisolleen. Minä en ole yksinkertaisesti yhtään lähtenyt tällaiseen (joskaan sitä ei ole erityisesti minulta myöskään vaadittu). Tiki hoitakoon omien sukulaistensa lahjat sun muut ja järjestäköön itselleen seuraa Alpun kanssa ja ilman. Minun tehtäväni on vain mahdollistaa tämä eikä seistä tiellä esimerkiksi kieltämällä häneltä ystävien tapaamista.

Olen itse vastavuoroisesti menossa ensi viikonloppuna Hankoon ystävieni kanssa, joten kyllä nämä meidän omat viikonloput tasaantuvat. Tällaisten viikonloppujen aikana on mielestäni todella tärkeää olla uhriutumatta ja lähettämättä toiselle esimerkiksi videokuvaa lattialla riehuvasta lapsesta – ellei kyse ole sitten huumorista. Mun on tämän viikonlopun aikana monta kertaa tehnyt mieli kertoa Tikille, miten rankkaa on, kun lapsi haluaakin vielä hampaiden harjauksen jälkeen syödä sängyssä yhden leivän, mutta olen joka kerta onnistunut välttämään kiusauksen. Ja joka kerta ollut todella tyytyväinen itseeni, sillä kolmen minuutin jälkeen ei ole enää ärsyttänyt niin paljon, vaikka lapsi mutustaakin rieskaa vielä unenpöpperössä.

Näin ei todellakaan ole aina, vaan olen laittanut whatsapissa semmosta katkeruuden settiä menemään, ettei toiselle jää oikein mahdollisuutta nauttia hyvillä mielin omasta ajastaan. Mikä taas helposti johtaa siihen, ettei sitten lähde seuraavalla kerralla, kun kutsutaan vaan jää velvollisuudentuntoisesti perheen luo. Toki pitää olla tasapaino: jos toinen ei ihan oikeasti jaksa, niin sitten ei jaksa ja silloin pitää joustaa. Mutta noin lähtökohtaisesti ajattelen, että lapsiperheiden vanhempien yksinäisyyttä voi ehkäistä niin, kannustaa toista lähtemään ja pitää itse vähän mölyt mahassa. 

Uskon, että ensi viikonloppuna en itse saa yhtäkään uhriutumisviestiä, vaan sellaisia kuvia, joissa Alppunen naureskelee milloin milläkin joulutorilla. 

Nyt jatkan glögin juomista ja Last Christmasin kuuntelemista. En vain saa kummastakaan tarpeekseni!

 

Tuntuuko, että saat viettää tarpeeksi aikaa ystävien seurassa?

 

Lue myös:

Yksinäisyys on viheliäs mulkku

Roolien vaihto parantaa parisuhdetta

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Ladataan...
Juliaihminen

Se, kuinka pihi olen rahan kanssa, vaihtelee paljon. Silloin kun rahaa on absoluuttisesti vähän, on käytännössä aivan pakko laskeskella, miten kuukauden pärjää. (Viimeksi näin kävi neljä vuotta sitten, kun ostettiin meidän nykyinen asunto. Tilit meni kaikki nollille ja remontin kustannukset olivat aika holtittomia.) Sitten oli vain pakko vetää aika tiukkaa linjaa pari kuukautta, että sai säästötilille jäämään ainakin muutaman sadan euron puskurin. 

Mutta kyllä minua pihistyttää muutenkin: Usein hassaan kesällä aika holtittomasti rahaa (olen antanut tähän itselleni ihan luvan). Sitten syyskuussa tulee sellainen fiilis, että ai että, menipä paljon rahee. Nyt pitää vähän säästää jostain. Silloin tekee mieli jättää brunssit käymättä ja Tallinnan-matkat varaamatta. Vaikka tilillä olisikin ihan ok:sti rahaa, niin kyse on ennemminkin sellaisesta henkisestä korjausliikkeestä raha-asioissa.

Joskus piheilen myös siksi, etten pohjimmiltaan arvosta jotain asiaa niin paljon, että haluaisin laittaa siihen rahaa. Jos tuttu pyytää minua kynttilänvalamiskurssille, joka maksaa 50 euroa, niin tulee sellainen olo, että en minä nyt tuollaiseen halua rahoja laittaa, ei ole viidenkympin arvoista, koska en luultavasti pitäisi koko kurssista. Tällöin on parempi vain kieltäytyä, koska ärsyttää ihan sairaasti maksaa jostain, mistä ei välitä.

Toisinaan piheys iskee myös ystävyyssuhteissa. Silloin kyse on eräänlaisesta nihkeästä laskelmoinnista, tai oikeastaan laskelmoinnin kierteestä. Olen puhunut omista piheilyni säännöistä. Lähtökohtaisesti en halua, että säästeliäisyyteni on koskaan muilta pois: voin itse jättää ulkolounaan syömättä, mutta kaverin synttärilahjaan osallistutaan mukisematta. 

Joskus kuitenkin tulee sellainen ärsyttävä tunne, ettei ystävyys mene tasapainossa: huomaa, että toinen maksattaa minulla ja muilla yhteisiä juttuja tai on aina se osapuoli, jolle tarjotaan tai ei vaikka koskaan tuo yhteiseen pöytään muuta kuin oman viinipullonsa (jonka sitten visusti itse juo). Sellainen on tietenkin ymmärrettävää, jos rahaa on niin vähän, ettei ole mahdollisuuksia osallistua yhteisiin menoihin samalla tavalla kuin muilla. Mutta usein vähävaraisuuden kyllä erottaa sellaisesta laskelmoidusta piheydestä, että tuon päässä pyörii koko ajan matikka siitä, jäikö hän nyt voitolle vai tappiolle.

Kysyin kirjaani varten Väestöliiton Heli Vaaraselta, että jos kaverin piheily ärsyttää oikein paljon, niin onko minun velvollisuus sanoa siitä hänelle. Kysyin aiheesta myös uusimmassa podcastjaksossani vuorovaikutusasiantuntija ja terapeutti Mippi Vuorikoskelta

Molemmat sanoivat: Kyllä. 

Mutta kun, mutta kun! Se on niin järjettömän noloa, siinä joutuu niin kamalasti pelkäämään, että toinen menettää kasvonsa ja sitten välit menevät pahimmillaan poikki.

Sitten kun mietin asiaa sitä kautta, että mitä jos itse tekisin ystävyydessä jotain tosi ikävää, jota en välttämättä edes itse tiedostaisi (koska usein pihi ihminen ei edes itse tajua, että hän hyväksikäyttä muita), niin haluaisinko, että minulle sanottaisiin siitä ja saisin mahdollisuuden korjata asian vai että ystävät feidaisivat minut pikkuhiljaa ulos ja jättäisivät kutsumatta. 

Sitä paitsi usein pihi ihminen kärsii pakkomielteisestä laskemisestaan enemmän kuin ympärillä olevat ihmiset. Tässäkin mielessä on ystävän teko herätellä häntä: hei sun elämäsi olisi helpompaa, jos et miettisi koko ajan rahan menoa. (Ja edelleen, tämä toimii silloin, kun ihmisellä ei ole tiukkaa rahasta. Jos on, niin sitten rahaa joutuu miettimään joka tapauksessa.)

Jutellaan tuossa uudessa Ystävyys ja raha -jaksossa Mipin kanssa siitä, miten tämmönen konfrontaatio kannattaa tehdä ja miksi se on hyödyllistä. 

Heli Vaarala sanoi esimerkiksi, että huomautus kannattaa sitoa johonkin konkreettiseen tilanteeseen. Tyyliin jos ollaan menossa mökille, niin sitten voi sanoa, että voitko sinä tällä kertaa maksaa ruoat, kun minä maksoin viimeksi ja sitä edellisenä kertana. Jos ihminen sanoo, että ei voi, niin aiheesta voi kuitenkin avata keskustelun ja kertoa, mitä tunteita se herättää, kun toinen ei osallistu yhteisiin kuluihin.

Joskus hänellä voi olla ihan hyvä syy, minkä jälkeen tilanne ei ärsytä enää yhtään niin paljon. 

Mulla ei ole viime vuosien aikana ollut onneksi enää ongelmia ystävyyden ja rahan kanssa. Osasyy tähän on se, että itselläni ei ole enää niin tiukkaa. Silloin kun on pulaa rahasta, tuntuu kamalalta, kun kaveri ei maksa 10 euron velkaansa. Se on paitsi omasta lompakosta, myös henkilökohtainen loukkaus: eikö tuo tajua, että ei minulla ole rahaa niin paljon. Sitten taas kun rahaa on löysemmin, ei tällaista tarvitse ajatella.

Ystävyys ja raha liittyvät toisiinsa, halusi sitä tai ei.

Suosittelen kuuntelemaan uuden Melkein kaikki rahasta -jakson, joka käsittelee ystävyyttä ja taloutta. 

 

Sitten käy myös lukemassa myös Yleltä juttu, jossa ja Mippi ratkaistaan seitsemän ystävyyden rahaongelmaa. Tai ainakin yritetään ratkaista!

 

Ja katso tänään kello 21 mun insta live rahasta ja ystävyydestä. 

Viimeksi Alppu ryhtyi kakkaamaan (neljän päivän ummetuksen jälkeen) kesken lähetyksen (sitä ei tosin näytetty). Olen melko varma, että tänäänkin seuraa uskomatonta sekoilua kaksivuotiaan kanssa.

 

Miten raha on vaikuttanut teidän ystävyyssuhteisiin? Positiivisesti tai negatiivisesti?

 

Kuuntele Melkein kaikki rahasta -podcastin aiemmat jaksot:

Vastuullinen sijoittaminen trenaa nyt

Sijoittamisen ABC

Näin säästät vuodessa 3000 euroa ja 1500 kiloa kasvihuonepäästöjä

Näin et jää tappiolle parisuhteessa

 

Haluaisitko olla tyytyväisempi palkkaasi?

 

Lue myös: 

Piheilyn säännöt

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Pages