Ladataan...
Juliaihminen

Aikamoista syysangstailua tuossa perjantain postauksessa, jotenkin kuvittelin, että  syyskuussa olin vain jossain horteessa. Mutta sitten muistin, että kyllähän sitä kivojakin juttuja tehtiin!

Esimerkiksi ystäväni Inka ja Peksi pitivät aivan älyttömän ihanat Elojuhlat meille talonsa yhteistilassa. (Tällaiset upeat yhteistilat ovat muuten yksi syy sille, miksi välillä unelmoin uudesta asunnosta, jos ne on tyylillä suunniteltu ja sisustettu, ne on upea jatke omalle kodille.) Tosin tällaisia yhteiskäyttötiloja saa kyllä hakea, en ole nähnyt missään muualla kuin Jätkäsaaressa näin hienoja puitteita.

Menuun kuului alkumalja, kurpitsakeitto, foccacio, crepes kanttarelleillä, juustolautanen hedelmineen sekä herkullinen juustokakku. Ja tajunnan räjäyttävät viinit tietenkin. 

Tällaisina hetkinä kyllä tulee sellainen omahyväinen olo, että hitto vie kun on mukavaa, ettei ole enää opiskelija, jolloin hienot illalliskutsut tarkoittivat sitä, että tehdään yhdessä tortillaa ja jokainen tuo mukanaan yhden täytteen. (Toki tällä mentaliteetilllä tehdään edelleen ruokaa kavereiden kanssa, mutta silloin kyseessä ei ole ns fancy dinnerit.)

Että siitä tulee onnelliseksi, kun istuu pimenevässä syyskuun illassa ystävien ympäröimänä ja keskustelee muun muassa siitä, voiko menneisyyden ihmistä tuomita vai onko se vain anakronistista (ja kirjoittaa toki myöhemmin keskustelun lopputulemasta kolumnin Kirkko ja kaupunki -lehteen). 

Olen tuntenut tämän ystäväpiirin nyt kymmenisen vuotta, piirin naiset ovat Kirjakerhomme jäseniä, jota kautta olen kaikkiin alun perin tutustunut. Viimeisen parin vuoden aikana kirjakerho on erinäisten lisääntymisoperaatioiden vuoksi ollut vähän hiljaisempi, mutta onneksi tämän illan jälkeen muistin taas, miten mahtava koko Kirjakerho on ja päätin seuraavan kirjan ja kutsuin ystävät kuukauden päähän meille. (Otettiin Sisko Savonlahden Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu.)

Oli kertakaikkisen upeaa, että Inka ja Peksi järkkäsivät tämän loisteliaan illan jo toistamiseen, viime vuonna oli niin ikään ihanat juhlat. Tällaisista tulee sellainen olo, että pitäisi nyt laittaa lapsi hoitoon ja emännöidä taas itsekin juhlia! (Ennen Alppua olin kunnon juhlamaakari, nyt olen laiskistunut kamalasti, mutta se on korjattava!)

Kyllä elonkorjuuta nyt täytyy juhlia, ja ystävyyttä ja tulevia ihania juttuja!

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Katselin tuossa kuvia kesältä ja tulin niistä valtavan iloiseksi. Että sitä jaksoi tehdä koko ajan ystävien kanssa jotain, myös silloin, kun oli ensin kasista neljään töissä. Töiden jälkeen ehti ihan hyvin mennä uimaan, puistoon, syömään, tekemään kaikenlaista. 

Olin koko ajan hirveän hyvällä tuulella, koska mitä enemmän näen ystäviä sitä enemmän pidän elämästäni. 

Syyskuun lopulla tajusin, etten ollut koko kuukautena juurikaan nähnyt kavereitani. Olen vain tehnyt töitä pitkään, paitsi lapsen hakuvuoroina, jolloin olen enimmäkseen mennyt kotiin Alpun kanssa. On vain väsyttänyt kovasti, ja päivät ovat muuttuneet ikään kuin suorituksiksi, joista on selvittävä. Sitten olen ollut vähän kipeänä myös.

Jopa viikonloput ovat olleet jotenkin huonolla tavalla epäorganisoituja, etten ole nähnyt paljon ketään tai tehnyt mitään. Viime viikonlopun sentään olin Turussa täysihoidossa äidin ja hänen miehensä luona ja sain rentoutua, mutta muuten viikonloput ovat vain menneet salakavalasti ohi.

Onneksi meillä on edes tiistaisin perinne Niinan ja Ainon kanssa, että mennään syömään muskarin jälkeen (yleensä Kallion Skifferiin). Ja keskiviikkoiset illat Paavalin kirkolla euron annosten äärellä ovat myös helpottaneet. Jotain sosiaalista elämää!

Olin Mirjan ja Marian kanssa sunnuntaina lenkillä pitkästä aikaa, ja oikein parahdin, että syyskuu on ollut aika shaibainen kuukausi. Paljon hyviä asioita on tapahtunut (kuten kirjan julkaiseminen), mutta aika nopeasti olen taas huomannut, että tällaiset saavutukset eivät tunnu juuri miltään, jos välillä ei voi ajatella ihan muita juttuja ja vain löysäillä. Suorittaminen ei lopulta ole kovinkaan palkitsevaa, se pitäisi vain muistaa.

Tuntuu, että ystävillä on ollut ihan yhtä lailla kiire, joten en ota tätä täysin omaksi syykseni, etten ole tullut järjestäneeksi hauskoja asioita. Mutta niin se vain on, että mitä enemmän jaksaa järkkää, sitä hauskempaa on. Viimeisin superkiva viikonloppu oli mökillä Turussa, ja siitä on jo reilusti yli kuukausi. 

Ei olla jotenkaan Tikinkään kanssa jaksettu järjestää mitään megahauskaa, vaikka satunnaiset metsäretket ovat olleet kivoja. Ne eivät kuitenkaan ole sellaisia koko viikonlopun kestäviä ilottelun karnevaaleja, joita kipeästi kaipaan.

Niinpä olen nyt päättänyt vähän virkistäytyä ja ottaa ohjia omiin käsiini. Tänään aion varata loppusyksylle naisten viikonloppuretken Hankoon, siitä tulee varmasti ihanaa. Ja meillä on muutenkin lista kaikesta kivasta, mitä on suunnitteilla: pitäisi mennä saunomaan Kaurilan saunaan, käydä uimassa Altaalla, mennä testaamaan uusi ravintola Harju 8 ja käydä leffassa katsomassa ainakin Tyhjiö, mielellään myös Raja.

Kaikkea kivaa voisi siis tehdä, kunhan vain tekisi!

Mikä siinä on, että kesällä kaikkeen tällaiseen on niin paljon energiaa? Toki kylmyys ja pimeys vaikuttavat, mutta eivät ne nyt kaikkea voi selittää. Kyllä sitä pimeässäkin kaikenlaista tekemistä löytyy: voi kokata yhdessä, käydä museoissa ja lasten tapahtumissa, syödä ravintolassa ja niin edelleen.

Usein lokakuussa tai viimeistään marraskuussa sitä vain vaipuu johonkin kummalliseen horrokseen, jossa elämä muuttuu sellaiseksi "tämäkin päivä on nyt hoidettu" -meiningiksi sen sijaan, että joka päivä olisi jotain mahtavaa odotettavaa.

No, ei auta väninä, täytyy vain järjestää! (Mutta joskus saa vähän vänistäkin. Mielestäni lokakuussa se on ihan ok.) Tänään on onneksi perjantai, eli minun ja Alpun vapaapäivä, ja ajateltiin hengailla Lotan ja Sofian kanssa kolmen siskon voimin Helsingin iloissa. Kyllä tämä varmasti tästä taas!

 

Onko teillä alkanut puhti hiipua vai menettekö vielä ihan täydellä liekillä?

 

Kuvat: Voi että miten ihana oli esimerkiksi tämä Porvoon-retki viime heinäkuussa Raisan, Antin, Fridan, Mannen ja Alpun kanssa!

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Ladataan...
Juliaihminen

Kaupallinen yhteistö: Lujakoti

Jo silloin, kun reilu neljä vuotta sitten etsimme kaksiota isompaa asuntoa, vietin aikaa katsellen ihan uusein asuntojen havainnekuvia. Puhtaat pinnat ja funktionaaliset mutta esteettiset ratkaisut kiinnostivat. Ajatus siitä, että saisi itse vaikuttaa alusta saakka asunnon pintamateriaaleihin tuntui kutkuttavalta.

Päädyttiin lopulta kuitenkin ostamaan 1950-luvun kerrostaloasunto, koska tuohon aikaan ystäväpiirissäni oli vallalla sellainen käsitys, että on juurevaa asua vanhassa talossa. "Vanhoissa taloissa on sielua!" Tähän juurevuuteen olenkin useasti sittemmin vedonnut, kun vanhan talon ärsytykset ovat tulleet vastaan. 

Parin viimeisen vuoden aikana moni ystäväni on muuttanut uuteen asuntoon. Aina kun käyn niissä, tunnen jonkinlaisen kateuden piston syömessäni, ja suurin syy tälle on se, että lapsen kanssa sitä toivoisi vähän helpompaa elämää, ja uusissa rakennuksissa sitä helppoutta totta vie on.

Mitä sitten kaipaan uusista taloista? Aika paljon. Ennen kaikkea hissiä, johon mahtuu helposti vaunut. Me asumme hissittömän talon ylimmässä kerroksessa, ja olen nyt kaksi ja puoli vuotta kantanut Alppua ylös ja alas. (Nyt hän tosin alkaa näyttää portaissa kävelemisen merkkejä.) Kaipaan myös vaunu- ja pyörävarastoa tai niin suurta eteistä, että sinne mahtuisi vaunut. Ja kunnollista ilmastointia! Nämä 1950-luvun kämpät pitää aika lailla tuulettaa ns manuaalisesti, eli ikkunaa auki vain, ja siinähän ilma raikastuu.

Yksi suurimmista haaveilemistani jutuista: esteetön vessa! Sellainen, jossa mahtuisi kylvettämään lapsen kunnolla, johon mahtuisi hoitopöytä ja siellä olisi peräti kaappitilaa ja seinille mahtuisi pyyhekoukkuja. Kyllä tällä 50-luvunkin vessakopilla sinnittelee, mutta aika täyttä on. (Etenkin vielä silloin, kun vessassa säilytettiin kolmea ämpärillistä kestovaippoja. Nyt niistä on onneksi päästy!)

Tein muuten äskettäin Me Naiset -lehteen juttua esteettömyydestä. Siitähän aina jaksetaan purnata, miten "sääntö-Suomessa on niin vaikea rakentaa, kun kaikkien asuntojen pitää olla esteettömiä". Juttua tehdessäni minulle valkeni, että esteettömyys tulee koskemaan kaikkia, joilla on etuoikeus elää vanhoiksi, ei vain tämän hetken erityistarpeisia ihmisiä (eikä se nyt niin hirveä ajatus ole, että tiloja rakennettaisiin kaikille, ei vain ihmisille, joilla ei ole minkäänlaisia fyysisiä esteitä). Lisäksi esteettömyys maksaa ekstraa vain 23 euroa per neliö, eli reilun tonnin 50 neliön kaksiossa. End of rant.

Haaveilen myös valoisasta avokeittiöstä, jossa voisi laittaa ruokaa ja seurustella samaan aikaan. 

Olen tutustunut tässä viime aikoina tällaiseen Lujakoti-asuntoihin, joita rakentaa Lujatalo-niminen suomalainen perheyritys. Tällä hetkellä Lujakoti-asuntoja on myynnissä muun muassa Espoossa, Vantaalla, Joensuussa, Tampereella, Kuopiossa ja Oulussa, ei tosin juuri Helsingissä.

Olen selaillut esimerkiksi tällaisen Espoossa sijaitsevan ennakkomarkkinoinnissa olevien Vermonniityn asuntojen havainnekuvia, ja niissä on juurikin uusien talojen edut: hyvä ja järkevä pohja, iso kylpyhuone ja keittiö, valtava lasitettu parveke, hissi ja paljon ikkunoita.

Asunnot näyttävät siltä, että niissä on helppoa asua. Lisäksi ajatus siitä, ettei tulevaisuudessa siinnä putki-, julkisivu- tai ikkunaremonttia on iso plussa.

Toisaalta lehdissä on ollut paljon myös puhetta siitä, miten ihan uusista asunnoista voi paljastua kaikenlaisia teknisiä virheitä, joiden korjaaminen on kallista tai pahimmillaan mahdotonta, mikäli rakennuttaja on vaikka mennyt konkkaan. 1950-luvun asunnoissa on kaikenlaista kremppaa, mutta ainakin ne on yleensä tiedossa. Uusissa asunnoissa taas hommat voivat tulla yllätyksenä.

Lujakoti-asunnoissa on se hyvä puoli, että niitä rakentava Lujatalo on 65 votta vanha yritys. Pitkä ikä on siitä hyvä signaali, että yritys ilmeisesti toimii hyvin ja näin ollen pysyy jatkossakin pystyssä: Jos siis tulee jotain korjausvaatimuksia, yritys on vastaamassa niistä. Kodeissa tehdään sekä muuttotarkastus että vuositarkastus.

No, ei me kyllä nyt olla muuttamassa minnekään tästä 1950-luvun kodistamme, sillä vaikka tässä on muutamia epäkäytännöllisiä juttuja, niin plussat ovat isompia: Meidän taloyhtiössä asuu niin superihanaa jengiä (kuten pikkusisko ja hänen perheensä), ettei tästä tee mieli lähteä. Hoen sitä itselleni aina, kun roudaan Alppua kauppakassien kanssa neljänteen kerrokseen tai kylvetän häntä suihkukopissa. 

Sitä paitsi onhan vanhat terrazzoikkunalaudat tunnelmallisia ja seinään rakennetut alkuperäiset kaapit tyylikkäitä (joskaan ei maailman käytännöllisimpiä).

Kuitenkin, jos nyt päättäisin muuttaa, niin melko todennäköisesti katselisin nimenomaan tuollaisia uusia Lujakoti-tyyppisiä asuntoja. Kyllä niissä ystävieni uusissa kodeissa ihan sitä juurevuutta ja sielukkuutta löytyy, he tuovat itse sen koteihinsa.

Minua kiinnostaa tietää teidän mielipiteitänne.

 

Millä vuosikymmenellä rakennetussa asunnossa asutte? Entä asuisitteko mieluummin vanhassa vai uudessa kodissa, ja miksi?

 

 

Kuvat: Lujakoti-asuntojen havainnekuvia

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Mainitsin eilisessä postauksessa, että on ollut blogeja, jotka löydettyäni olen lukenut fanaattisesti alusta loppuun. Nimimerkki Lillli kysyi, että mitä nämä blogit ovat.

Olen lukenut kymmenisen vuotta kaikenlaisia blogeja, ja ne ovat iso osa sellaista mukavaa vapaa-ajanviettoani. Arvostan sitä, kun hyvin artikuloiva ihminen kertoo elämästään ja havainnoistaan. 

Luen nytkin epäsäännöllisen säännöllisesti varmaan ainakin yli kymmentä blogia, mutta nyt tuli mieleen muistalla blogeja, joiden loppuminen on ollut itselleni suuri menetys. Vieläkin saatan herätä öisin omaan huutooni, joka kuuluu: "Miksei Laura Loves enää päivity!!!!????"

On varmasti monia blogeja, joita kaipaan, mutta nämä tulivat ensimmäisenä mieleen:

Laura Loves

Oli ihana aika, jolloin toimittaja, kolumnisti ja tv-persoona Laura Friman kirjoitti hauskasta elämästään blogiin. Olisi kyllä suotavaa, että hän jatkaisi kyseistä blogia edelleen, sillä herran tähden, hän on muuttanut Suomenlinnaan, paikkaan, josta blogit tulevat hakemaan inspiratsuuniaan!

Miten sainkaan voimaa omana raskausaikana Lauran synnytyskertomus ykkösestä sekä kakkosesta. Siellä puhuttiin huonosti menneestä seksilomasta, legendaarisesta Sulostock-festivaalista ja esiteltiin idea, että voisi vuokrata kavereiden kanssa leirikeskuksen

Ihana, elämääni paljon iloa tuova blogi, joka ei ole päivittynyt vuoden 2015 jälkeen.

 

Barbamama

Ah, Veera Katariinan Barbamama-blogin tunnelma oli vain niiiiin ihana. Blogi kertoi siitä, miten Veera sai suht nuorena suloisen Seppo-pojan, ja millaista oli asua Aleksis Kiven kadulla pienen lapsen kanssa. Veera onnistui kuvillaan ja elämän kuvailullaan vangitsemaan jotain sellaista ihmisen perus arjesta, että postauksia lukiessa tuli aina seesteinen olo. 

Muistan, kun haaveilin itse omasta lapsesta ja luin tätä blogia miettien, että tuollaista se voisi sitten jonain päivänä olla. Ja kun kävelin AKK:n bussipysäkille (josta meni bussi töihin), mietin aina, että joissain näissä asunnoissa se Veera asustelee.

Sittemmin tutustuinkin vähän Veeraan, ja hän on livenä ihan yhtä hurmaava kuin blogissaan. Mutta elämä vei mennessään, Veera sai opiskelupaikan, muutti ihanan miehen kanssa yhteen ja niin vain blogi hiljeni, ymmärrettävistä syistä.

 

Äitiydestä

Bongasin tämän blogin silloin, kun olin itse raskaana ja janosin kovasti jotain sellaista älykkään ihmisen kirjoittamaa äitiyshorinaa. Blogia kirjoitti fiksu yksinhuoltajaäiti, joka eli ensin raskaana, sitten pienen lapsen kanssa. Blogi muuten oli erinomainen esimerkki siitä, että yksinhuoltajat eivät ole mitään yhteiskunnan ressukoita (jolla tavalla usein yksinhuoltajia kuvaillaan, ikävä kullä).

Kirjoittaja otti kantaa Hesarin teksteihin ja antoi pespektiiviä ydinperheestä käsin ajattelemattomuuksia laukoville äideille.

Mutta ei ota enää!

Ah, on näitä totta kai paljon muitakin!

 

Mitä blogeja te kaipaatte?

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Sisko Savonlahden romaania Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu on nyt viimeisen kuukauden aikana hypetetty vähän kaikkialla. Ajattelin liittyä tähän kehujien kuoroon muutamalla lyhyellä perusteella, koska tuntuu, että aika paljon on tästä kirjasta jo sanottu (vaikkapa Ässän blogissa). 

Pidin kirjasta, koska:

1. Siinä on yksi mun lempparihahmo kirjallisuudesta: päähenkilön mummi. Vähän hävytön, suoraan sanova ja hauska nainen, joka muistuttaa todella vahvasti omaa (neljä vuotta sitten kuollutta) mammaani, joka oli mun lempi-ihminen koko maailmassa. 

"Miksi sinulla pitää olla noin paljon meikkiä?" hän kysyi. "Näytät ihan Esa Saariselta."

Myös "hiiren imemät hiukset" kalskahtivat tutuilta. Meidän mamma muun muassa kertoi aikanaan mulle, miten on ymmärrettävää, että isosiskoni Lotta on taitava seinäkiipeilyssä, koska hän on niin ketterä. "Sen sijaan Julia, sinä ja minä olemme samanlaisia. Jos me yrittäisimme kiivetä, se olisi kuin norsu askeltaisi seinää pitkin."

2. Luvut ovat lyhyitä, vähän kuin lukisi läpi herkullisesti kirjoitettuja blogipostauksia. Tiedämme varmasti monet sen tunteen, kun löytää jonkun aivan ihanan blogin ja sitten lukee kolmen vuoden postaukset kahdelta istumalta läpi. No, kirjassa on vähän tällainen meno.

3. On oikein ja kohtuullista, että välillä tällaisissa aikalaisromaaneissa päähenkilö on kolmekymppinen lapseton nainen. Itse asiassa kun on lukenut tarpeeksi miekkosten sielun sopukoiden kokemuksia (olen lukenut sellaisia tuhansia ja tuhansia sivuja elämäni aikana), niin tuntuu aika freesiltä kuulla, mitä naisella on sanottavaa.

4. Päähenkilö on hyvin erilaisessa elämäntilanteessa kuin minä: Sinkku, lapseton, suht rahaton, uraton. Tällaisen ihmisen elämään ja ajatuksiin on kiinnostava tutustua. Ja toisaalta tosi samanlaisessa: hänellä on sympaattisia ja fiksuja ystäviä, hän suhtautuu intohimoisesti tiettyyn ruokalajiin (päähenkilö sipseihin, minä vanukkaisiin), hän suhtautuu elämään mustalla huumorilla ja hän käyttää paljon sulkeita. 

5. Päähenkilö myös elää vähän sellaista "mitä jos minä olisin tehnyt toisin" -elämää. Kirjoitin kesällä siitä, mistä asioista olen joutunut luopumaan "päästäkseni siihen, missä nyt olen". Kyllä minua välillä mietityttää, miten kutkuttavaa olisi olla kolmekymppinen lapseton sinkku ilman suurempia velvollisuuksia. Siinä on sellaista tietynlaista kielletyn hedelmän glamouria - vaikka tässä kirjassa näin ei kyllä mitenkään esitetä, päinvastoin, päähenkilö on melko masentunut erostaan ja rahattomuudestaan, eli sinkku-glamour on kaukana. Ja silti tinderöinti, sekoileminen Teatterin vipissä ja äkkilähtö New Yorkiin tuntuvat myös kiinnostavilta ja hauskoilta mahdollisuuksilta.

Tämä kuulosti nyt jotenkin ylimieliseltä, mutta en osaa selittää asiaa paremmin. Tarkoitukseni ei ole olla ylimielinen, päinvastoin, suhtaudun kirjan päähenkilöön, siis fiktionaaliseen hahmoon, suurella empatialla ja ymmärryksellä.

6. Nauroin monta kertaa kirjaa lukiessani, melkein joka sivulla.

7. Tämä kuulostaa disclamerilta, muttei ole sitä: Tutustuin viime keväänä Sisko Savonlahteen Gummeruksen juhlissa, ja hän paljastui melko nopeasti yhdeksi hauskimmista ja vilpittömimmistä ihmisistä, kenet olen tavannut. Siitä lähtien olen seurannut sipelollerin mahtavan kyynistä meininkiä instasta ja vain ihastunut enemmän.

Kirja näyttää olevan aivan järjettömän varattu kirjastosta, mutta sen saa myös ainakin BookBeatista ja Storytellistä. Ja kyllähän jotkut ostaakin kirjoja! 

 

 

Muita suosituksia:

Kauneinta, mitä olen pitkiin aikoihin lukenut

Ilahduttava oivallus Paul Austerin uusimmasta

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

 

Pages