Ladataan...
Juliaihminen

Olen antanut viime viikkoina paljon haastatteluja liittyen vasta julkaistuun Kaikki rahasta -kirjaani. Minulla oli yksi erityisen antoisa haastatteluhetki viime viikolla, kun Ylen toimittaja Heidi Sullström haastatteli minua erääseen juttuun (linkkaan jutun, kun se julkaistaan). 

Kriittinen uutistoimittaja kysyi, että onko tämä uudenlainen "ota raha-asiat haltuun" -puhe vain jatkumoa tälle vallalla olevalle trendille, jossa ihmisen, etenkin naisen, täytyy olla kontrollissa kaikesta elämässään: syömisestä (tarkat ruokavaliot), liikkumisesta (tarkat treeniohjelmat), sisustuksesta (tiukka konmaritus) ja ajankäytöstä sekä tehokkuudestaan (bullet journalit ym.). Nyt pitää sitten vielä seurata ja hallita tarkkaan, miten kuluttaa ja miten säästää.

Tämä kysymys pysäytti. Siihenhän tämän hetken self help paljolti tähtää: että ihmiset voisivat optimoida ja suunnitella elämäänsä viimeiseen pisaraan myöten. Enkä itse usko, että a) elämästä voi oikeasti olla loppuun saakka  kontrollissa, sillä aina kaikenlaista voi sattua milloin vain - elämä on arvaamatonta ja b) kaiken kontrollointi ja löysien pois kuoriminen ei tee ainakaan itsestäni ollenkaan onnellista. Päinvastoin, tällöin elämä muuttuu sarjaksi suorituksia, joista täytyy selvitä. 

En halua olla viemässä eteenpäin tällaista kulttuuria, jossa ei koskaan saa elää niin kuin pellossa. Koska itse elän aika usein juurikin keskellä sitä peltoa.

Mietin asiaa hetken ja tulin siihen tulokseen, että itse on ajattele säästöpuheita kontrollointivaatimuksina. Päinvastoin, ennemminkin mietin, että kun on nähnyt sen vaivan, että tsekkaa taloutensa kuntoon, ei tarvitse enää miettiä jokaista ostosta.

Lyhykäisyydessään kirjan voisi tiivistää seuraavaan ajatukseen: Kun jaksaa yhden kerran tutkailla tiliään ja hahmottaa, paljonko oikeasti olisi suhteellisen vaivattomasti varaa laittaa säästöön, automatisoi tämän summan siirtyväksi toiselle tilille palkkapäivänä (ja sieltä mielellään johonkin hyviin rahastoihin, hehee) niin sitten loppukuun voi elää kuin pellossa. Itseltäni menee 200 euroa jokaisen kuun 15. päivä arvo-osuustilille ja sieltä kolmeen rahastoon, ja sen jälkeen saan luvan käyttää sen, minkä tilille jää. 

Toki jos tili näyttää siltä, että pian mennään miinukselle, niin sitten täytyy sniiduilla hetken aikaa ennen palkkaa. Mutta ei mulle käy koskaan niin, sillä olen huomannut, että tuo 200 euroa on sellainen summa, jonka poissaolo ei vaikuta arkeeni mitenkään.

Ja kuten sanottua, on upeaa, että saa palkkaa sen verran, että pystyy pitämään tällaista huoletonta elintasoa. (Lukekaa uusimmasta Trendistä juttu, jossa on haastateltu itseni lisäksi erästä sairauskierteeseen joutunutta naista, joka joutuu laskemaan joka pennin. Se kuvastaa tosi hyvin sitä, mikä on tällaisen etuoikeutetun elämän vastapuoli - eikä kyseinen nainen ole tehnhyt itse mitään ansaitakseen tilanteensa.)

Sitten mietin myös sellaista, että onko se sitten loppujen lopuksi suurta kontrollointia, etten ihan osta tätä nykyistä ajatusta siitä, että koko ajan pitää kuluttaa ja että ostaminen on sellaista "vapaaata" ja "itsenäisen elämästään nauttivan naisen" elämää. 

Ylipäänsä tuntuu, että jokaisessa haastattelussa minulta on kysytty, että "mistä olet joutunut luopumaan, kun olet säästänyt". On hirveän vaikea selittää, että en oikeastaan mistään. Sitä ei uskota. Koska kyllähän se nyt on luopumista, jos ei osta koko ajan uusia vaatteita tai matkusta neljää kertaa vuodessa ulkomaille.

En ole missään nimessä mikään jeesus näissä kulutustottumuksissani, vaan suurin motiivi näille säästöilleni on hyvin usein yksinkertaisesti laiskuus. Mielestäni on hirveän vaivalloista mennä pyörimään jonnekin kauppoihin tai vertailla netissä jotain lentoja. Sehän on aivan helvetillistä! Mutta välillä totta kai haluan sen lomamatkan tai uuden talvitakin, ja silloin näen sen vaivan ja ylitän laiskuuteni. Kuitenkin ajattelen, että olen hieman vapaampi, kun ei ole pakko ansaita x määrää enempää euroja, jotta saisin pidettyä nykyistä korkeampaa elintasoa yllä.

Okei, joskus tekisi mieli ajaa joku matka taksilla mieluummin kuin mennä bussilla, jolloin ikään kuin luovun tunteesta, joka syntyy istuessa mukavilla nahkapenkeillä. Mutta tällöin ostan tällä luopumisella ja itseni kontrolloimisella turvallisuutta ja vapautta. Olenkin sanonut monissa haastatteluissa, että stressaan monista asioista elämässäni, ja siksi on valtavan ihanaa, että rahasta ei tarvitse stressata. Kun tilillä on rahaa, tunnen selustani turvalliseksi. 

Ja edelleen, tietenkin kulutan koko ajan, en ole mikään metsien Nuuskamuikkunen. Teen vain kuluttamiseni melko tietoisesti. Olen päättänyt, että saan syödä ulkona ja käydä kahvilla niin paljon kuin haluan, mutta en osta uutta iPhonea, vaikka vanhani on täysin risa. Minulle toimii tällaiset säännöt, muille taas ihan erilaiset. Olen yhtä lailla osa tätä kapitalistista maailmanjärjestystä, ja mainostan itsekin täällä blogissa milloin mitäkin (toki vain sellaisia juttuja, joita itse valitsen laittaa rahojani). 

Mutta palatekseni ensimmäiseen kysymykseen. On totta, että tässä rahapuheessani on jonkinlaisia piirteitä siitä, että ihminen voisi vaikuttaa elämässään kaikkeen ja kontrolloida omaa elinympäristöään - eikä tällainen puhe ole täysin ongelmatonta. Mutta tarkoitukseni ei kuitenkaan ole syyllistää muita tai sanoa, että tee näin. Ennemminkin ajattelin tuoda vain ikään kuin vaihtoehtoista katsontatapaa maailmaan ja kuluttamiseen. 

 

 

 

 

Lue myös: 

Näin säästin 10 000 euroa vuodessa

Paras säästövinkkini

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Niin se on, että blogien lukeminen kannattaa. Mietittiin viime sunnuntaina Tikin kanssa, että mihin tehtäisiin sellainen mukava perheretki. Satuin lukemaan Annan blogista Mustavuoren ulkoilualueesta aamulla, ja niin me iltapäivällä hypättiinkin metroon ja suunnattiin kohti Vuosaarta ja siitä bussilla Mustavuorta. Tämä oli minulle uusi kohde, ja siksi erityisen kiva.

Oli ihanaa!

Tutkimuksen mukaan ihmisen mieliala paranee, kun hän viettää metsässä vähintään viisi tuntia kuukaudessa. Metsästä saa myös hyviä mikrobeja, joten siellä kannattaa mellastaa ihan antaumuksella. Metsä rauhoittaa ja lieventää stressiä.

Nämä tulokset eivät ole mitenkään yllättäviä. Kyllä sen itsekin huomaa, että metsässä käymisen jälkeen olo on aina paljon parempi. Asuin lapsuuteni metsän ja pellon keskellä, niin että kesät käytännössä vietettiin metsässä. Huomaan tämän siinä, että olen suht ketterä liikkumaan kallioita ja kiviä pitkin, sellainen tietty tasapaino ja kehonhallinta luonnossa liikkumiseen on aika vahva.

Nyt kun itse asun kantakaupungissa, niin metsään pitää varta vasten lähteä. Onneksi Alppu rakastaa metsässä sekoilemista, koska siellä saa aika lailla riehua rauhassa. On niin ihanaa, kun ei tarvitse koko ajan pelätä, että auto ajaa lapsen yli.

Toki tuntemattomassa metsässä voi olla rotkoja ja muita pudotuksia, ja esimerkiksi Mustavuoressa on nimenomaan näitä. Siellä on myös iso luola, jossa ilmeisesti jotkut nuorisolaiset pitävät juhliaan kesäisin. Tästä syystä Alpun perään piti vähän katsoa, mutta aika surutta tuolla sai mennä.

Viimeiset viikot ovat olleet aivan super kiireisiä ja melko stressaavia. Tähän metsässä käyminen on aivan ehdottoman hyvä lääke. Pitää yrittää vähän talvellakin käydä!

 

Vinkatkaa kivoja metsäretkikohteita pääkaupunkiseudulta (tai miksei muualtakin Suomesta)!

 

Lue myös:

Vauvelit syysmökillä

Lapsen luontosuhdetta kasvattamassa

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

 

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Joskus ajat ennen lasta olin Mondon juttumatkalla erään valokuvaajan kanssa. Hänellä oli kaksivuotias lapsi kotona, ja kysyin, että ikävöikö hän lasta matkalla. Hän vastasi, että aluksi ei, koska ei anna itsensä ajatella lasta. Mutta sitten matkan loppuvaiheessa, kun ajatukset jo vaeltavat lapseen, se tuntuu samalta kuin ikävöisi jotain ihastusta. Samaan aikaan valtava kaipuu toisen luo ja tunne siitä, että kotona odottaa jotain hykerryttävän ihanaa. 

Nyt, kun minulla on tuollainen kaksivuotias kotona, niin ymmärrän tämän kuvauksen täysin. Lapsi on sellainen hahmo, johon on koko ajan ihastunut. Sitä kaipaa, kun on muualla, ja kun sitten on läsnä, niin lapsi tuntuu aivan huumaavan ihastuttavalta. 

Olen puhunut ennenkin näistä ihastumisen kausista, ajoista, jolloin kaikki mitä lapsi tekee ja sanoo tuntuu pakahduttavan suloiselta. Alppu on viime aikoina alkanut jutella paljon, ja sieltä tulee niin suloista kamaa ulos. 

On niin suloista, kun yhtäkkiä ukkeli alkaa laulaa päiväkodissa opittua laulua hennolla äänellä: "Pyölät ne pyölivät ympääli, ympääli.." (Tuntuu sairaalta, että lapsi osaa laulun!)

Alpun luotto siihen, että äiti voi korjata kaiken, on upea. Kerran kun hän oli kylvyssä pitkään, sormien iho rypistyi. Alppu tuli näyttämään sormiaan ja pyysi: "Äiti kojjaa." 

On niin hellyyttävää, kun lapsi oma-aloitteisesti kaipaa syliä, pusuja ja haleja.

"Aliii!" meidän pieni (ranskalainen?) lapsonen huutaa ja ryntää syliin kädet ojossa. Sekä: "Putu! Putu!"

Aina kun Alppu osaa jotain, se on niin ylpeä: "Minä onnistuin!"

Lapsi osaa myös maanitella nykyään aivan omalla tavallaan. Alppu haluaisi, että lukisin hänelle iltaisin sellaista aivan superärysttävää Lentskarit-kirjaa (olemme lukeneet sitä kaksi kuukautta). Hän ottaa naamalleen sellaisen veikeän hymyilevän ilmeen ja tulee ihan mun kasvojen lähelle ja sanoo mairealla äänellä: "Äiti lutee. Äiti lutee lentokonekirjaa." Siihen on todella vaikea sanoa ei.

Myös Alpun väärinkäsitykset sanoista ovat hauskoja. Hän esimerkiki ajattelee, että aina jos ketä tahansa sattuu, niin pitää pyytää anteeksi. Esimerkiksi tuossa Lentskarit-kirjassa on kohtaus, jossa jumbojetti kone huutaa (tuskaisen näköisenä). Alppu kehotti mua yksi päivä: "Lentokonetta tattuu! Äiti pyytää aateeksi." Yritin selittää, että äiti voi lohduttaa, mutta ei äidin tarvitse pyytää anteeksi, kun ei äiti ole loukannut jumbojettiä, mutta tämä ei auttanut. Piti halata ja pyytää anteeksi. 

Lapsen kanssa leikkiminen on mielestäni edelleen suht tylsää, mutta välillä, kun Alppuun sa yhteyden ja pientä naurattaa mun vitsailut, leikkiminenkin on tosi palkitsevaa. Tai jos saan itse inspiraation ja rakentelen jotain (kuten kuvassa näkyvä kaupunkisuunnittelun huipentuma puukerrostalokaupungista). 

Ylipäänsä on suloista katsella, miten lapsi on nykyään niin oikea lapsi. Ruokapöydästä se lähtee ja sanoo: "Haluan mennä leikkimään." Jotenkin tuntuu edelleen käsittämättömältä, että miten minun lapseni osaa leikkiä?! Siitä tuli taianomaisesti tuollainen normaali lapsi, jolla on mielikuvitus ja joka tykkää leikkimisestä.

Hehe, itse asiassa yhtenä päivänä kesällä oltiin pihalla, ja Alppu osoitti pusikkoa: "Tuolla on dinoTAULUS!" (Alpulla on tapana painottaa sanojen loppuosia.) Minä olin vain, että "Ei siellä mitään dinosaurusta ole, ei meillä ole leludinosaurusta pihalla mukana." Kunnes naapurimme (jolla on vanhempia lapsia) käyttäytyi kuten normaali ihminen käyttäytyy ja sanoi: "Oo, onpa hieno dinosaurus!" (Olin täysin unohtanut sen vaihtoehdon, että lapsella tosiaan on sellainen asia kuin mielikuvitus. Ilonpilaajana yritin tuhota sen.)

Nykyään, kun Alppu laittaa kaksi autoa yhteen ja sanoo: "Minä syön sämpylää" hyväksyn jo tämän mielikuvitukseksi enkä ala korjata, että EI SE MITÄÄN SÄMPYLÄÄ OLE.

Myäs lapsen ystävyyssuhteet muihin lapsiin ovat hirmu suloisia. Einosta, Viidasta, Taimista, Puupesta, Lillistä, Pihlasta ja Pipalista puhutaan meillä usein, ja he saattavat nousta aivan yhtäkkiä vain mieleen. Toki enimmäkseen leikkiminen on edelleen sitä, että itse haluaa sen minkä toisella on, mutta paljon inhimillisempää menoa saa nykyään katsella. 

Jotenkin vain kaikki, mitä 2,5-vuotias puuhailee (lukuunottamatta satunnaisia uhmakohtauksia) on taianomaista seurattavaa. Hyvää viihdettä, ja samalla siitä tulee jotenkin ylpeä olo. "Inanaa, inanaa!" kuten Alppu tapaa sanoa. Ihanaa!

 

 

Lue myös:

Kahden vuoden ihastus

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 
 
 

Ladataan...
Juliaihminen

Minua pyydettiin avaamaan Kaikki rahasta -kirjan sisältöä blogissa, joten täältä tulee vanha kunnon kirjaesittely.

Vaikka kirjan alaotsikko on "Näin säästin kymppitonnin vuodessa", kirja ei keskity pelkästään säästämiseen. Sen sijaan se kertoo siitä, miten monenlaisilla tavoilla voi saada rahaa säästöön niin, että tilille jää aiempaa enemmän rahaa, kun sitä osaa käyttää oikein. Ihan vain jo pelkkä tieto yleensä säästää rahaa: miten luottokortit toimivat, millainen asuntolainan maksutapa olisi itselleen sopiva ja miten sitä jäljelle jäävää rahaa kannattaa sijoittaa niin, että saa lisää rahaa elämäänsä. 

Toisaalta kirjassa paneudutaan seikkaperäisesti myös siihen, miten omasta palkkakehityksestään voi pitää huolta pitkin uraa ja miten kannattaa valmistautua palkkaneuvotteluihin. Minua kiinnosti valtavasti myös parisuhde ja rahat: vaikka Suomi on suht tasaveroinen maa, niin useissa suhteissa raha-asiat hoidetaan yllättävän konservatiivisella tavalla, eivätkä naiset aina hyödy tästä – joskus toki hyötyvät.

Summa summarum: asiat kietoutuvat sen ympärille, miten rahaa jää lyhyellä ja pitkällä aikavälillä enemmän käteen, vaikkei sitä suoranaisesti säästämällä säästäisi.

Kirjassa on paljon tietoa ja erilaisia asiantuntijahaastatteluja, mutta koska raha-asiat esitetään mielestäni usein melko puisevasti, pyrin tuomaan tekstiin kepeyttä, huumoria ja paljon vertaistukea, jotka toimivat usein myös hyvinä esimerkkeinä. Niinpä aloitan monet luvut omilla kokemuksillani kyseisestä aiheesta. Kerron, miten itse olen tehnyt, tosin en väitä, että muiden kannattaisi tehdä samalla tavalla kuin minä teen. 

Kuten aiemmin täällä on keskusteltu, niin kirja on tietyllä tapaa melko keskiluokkainen. Ylivelkaantumisesta ja erilaisten tukien hakemisesta puhutaan, mutta ennen kaikkea kohderyhmäksi muodostui sellainen perus pulliainen, joka opiskelee tai jolla on jo työpaikka. Suomen yleisin palkkahan on 2500 euroa kuussa, jos tienaa sitä enemmän, tienaa enemmän kuin suuri osa suomalaisista. 

En tiedä miksi keskiluokkaisuutta pidetään niin suurena kirosanana, kun Suomessa keskiluokka on kuitenkin niin suuri. Tietenkin pyrin esimerkiksi muiden kommenttien avulla tuomaan esiin myös pieni- ja suurituloisten ihmisten arkea, mutta mitään sellaisia "tässä kolme halpaa perusruokaa" -vinkkejä ei kirjasta löydy ja toisaalta siellä ei myöskään neuvota, millainen salkku kannattaa rakentaa, jos käteistä on tilillä 200 000 euroa.

Yritin saada kirjaan samanlaista sävyä kuin tämän blogin postauksissa ja kommenteissa on: ymmärtäväistä muttei lässyttävää, älykästä muttei kuitenkaan besserwisseröintiä ja paremmin tietämistä.

Toivottavasti onnistuin tässä!

Oli myös siistiä haastatella ihailemiani julkkiksia kirjaa varten. Mietin, keiden vastauksia haluaisin kuulla, ja sitten soittelin ihmisille tai tapasin heitä. Suomessa toimittajana on melko helppo saada ihan kuka vain vastaamaan, jos kysymyksen perustelee tarpeeksi hyvin. Tästä syystä kirjasta löytyy esimerkiksi Erkki Liikasen asuntolainamuisteloa (liikuttava lapsuudenkuvaus!), Rosa Meriläisen hyviä ja huonoja kokemuksia rahan hoitamisesta parisuhteessa sekä Vappu Pimiän puskurirahaston määrä.

Sijoituslukuun halusin satsata paljon, ja yritin tehdä siitä mahdollisimman simppelin ja helpon, jotta kenellekään ei jäisi sen luettuaan epäselväksi, miten ihminen voi alkaa sijoittaa rahojaan, ja miten rahastot, osakkeet tai sijoitusasunnot toimivat. Kiitos tämän blogin, innostuin erityisesti tutkimaan ja penkomaan vastuullista sijoittamista. Tiivistin siitäkin selkeät listaukset helpottamaan sijoituspäätösten tekemistä.

Sijoitusluvusta karsittiin paljon kamaa myös pois, ja veikkaan, että hyödynnän sitä vielä erikseen täällä blogissa postauksissa. 

Ennen kaikkea kirjan pointti on motivoida ihmistä ottamaan omat raha-asiansa täysin hanskaan. Minulle raha-asioiden hoiteleminen on jo vuosia ollut suorastaan nautinto. Tykkään (omituisen) paljon seurata tililtä, kun asuntolaina(t) vähenevät kuukausittain ja sijoitukset nousevat. Siitä tulee sellainen olo, että ainakin tämä asia on elämässä kunnossa, vaikka moni muu homma olisikin sekaisin tai kaaoksessa.

Usein nimittäin tiedon ja motivaation avulla rahan käsittelemisestä tuleekin helppoa ja sillä saa itseluottamusta myös muihin elämän osa-alueisiin. 

Tässä mainospuhetta kerrakseen! Ostakaa, lainatkaa kirjastosta tai lukekaa BookBeatista tai Storytellistä!

 

Saa kysyä mitä vain kirjasta tai kirjoittamisesta! 

 

Kuvat: Olen saanut sellaisen käsityksen, että kuva kirjasta muuttuu kauniimmaksi, jos siinä on vähän rehuja.

 

Lue myös:

Näin kirjoitusprosessi eteni

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Varoitus: Tämä kirja-arvio ei sovi herkälle sielulle.

Olen salliva persoona, ja mielestäni lapsen tulee altistua kaikenlaiselle kulttuurille. On hyvä lukea erilaista kirjallisuutta jo nuoresta pitäen, jotta ymmärtää, että maailmassa on muutakin kuin oma kokemusmaailma.

Mutta herran tähden, ei nyt sentään tällaista kammottavaa kauhua tarvitse 2-vuotiaan joutua todistamaan!!! 

Hervé Tulletin The Game of Finger Worms (Les Jeux 2011) ei ole tavallinen lasten kirja. Siinä on melko vähän sanoja, mutta sitäkin graafisempaa kuvastoa. 

Käsittääkseni kyse on dystopiasta, jossa valtavat madot, niin kutsutut Finger Wormsit (sormimadot) ovat vallanneet planeetan. Ne ovat tunkeutuneet flooraan ja faunaan ja imeneet isäntäeliönsä kuiviin. Aluksi kuvataan kukkasia, joissa madot luikertelevat. Tämä on vielä hyväksyttävää ja ymmärrettävää; kyllähän luonnossa kaikenlaisia loiseliöitä tapaa olla.

Sitten siirrytäänkin esihistorialliseen aikaan. Kirja tarjoaa uuden näkökulman sille, miksi dinosaurukset katosivat planeetta Maalta. Kyse ei ehkä ollut suuri meteoriitti, jääkausi tai tulivuoren purkaus – vaan kohtaloista kauhein: Sormimadot söivät dinosaurusten aivot ja ohjailivat isäntäeläimien hermostoa päästä käsin. 

Kirja esittää, että tämän jälkeen sormimadot katosivat maan päältä ja sukelsivat vuosituhansiksi luikertelemaan syvänmeren eläinten seuraan, niin sanotusti sleeping with the fishes.

Mutta ei aikaakaan, kun vastenmieliset sormimadot löysivät tiensä takaisin maan pinnalle. Mikä lie aiheuttanut tämän? Mielestäni kirja sanoo selvästi, että ilmastonmuutos, ehkäpä ihminen on itse vastuussa tästä? Ehkä meret ja järvet lämpenivät kriittiseen pisteeseen, jolloin sormimadot tiesivät aikansa tulleen. Oli aika hyökätä.

Merten syvyyksistä madot sitten luikertelivat irvokkaasti ensin ihmisten elintarvikkeisiin...

...ja sitä kautta ihmisiin. Jälleen kerran nämä viheliäisen ovelat loiset valloittivat isäntänsä, mupelsivat näiden pään sisällön ahnaasti ravinnokseen ja alkoivat ohjailla ihmislajia niin sanotusta komentokeskuksesta käsin.

Näky on häkellyttävän roisi: Ollaan ikään kuin iloisessa talvimaisemassa viettämässä onnen hetkeä lumihiutaleiden putoillessa, mutta todellisuudessa ihmisen päästä kasvaa niljakas ikiaikainen otus, joka on ottanut oikeudet omiin käsiinsä, vai sanotaanko, sormiinsa?

Ymmärrän hyvin Tulletin pointin: Hän haluaa varoittaa ihmiskuntaa siitä, mitä tuleman pitää, jollemme ryhdy toimiin. Toivoisinkin, että mahdollisimman moni päättäjä lukisi tämän pysäyttävän teoksen. 

Luettuani tätä itselleni useaan ottaaseen olen herännyt öisin omaan huutooni: Tämäkö on minun tulevaisuuteni? Tämäkö on lapseni tulevaisuus? 

Vaikka haluan ehdottomasti opettaa luonnonsuojelua, kulutuskriittisyyttä ja poliittista retoriikkaa lapselleni, niin olen sitä mieltä, että kaksivuotiaan mieli on tällaisen informaation vastaanottamiseen vielä aivan liian nuori.

On odotettava.

Tiedostan tosin kyllä, että kukaan ei voi sulkea ilmastonmuutokselta silmiään. Tästä syystä en heitä tätä kauhujen dystopiaa pois, mutta piilotan sen lapseltani. En halua, että hänen psyykeensä murenee kuin kuiva keksi – sormimadon alla.

 

Oletteko löytäneet lapsen ikätasolle sopivaa luettavaa ilmastouhkista?

 

Lue myös:

Mikä tämä on, Babar? Se on sovinismia.

Missä Puppe piileksii? Queer-kulttuurin pyörteissä.

Katso minua, Sami. KATSO MINUA!

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

Pages