Ladataan...
Juliaihminen

Oh! Puoli vuotta sitten kerroin teille, että olen kirjoittamassa kirhaa rahasta, ja nyt tuo kirja on ihan konkreettisesti kädessäni. Tuntuu aivan friikiltä hommalta, sillä tietokirjan kirjoittaminen on aika monen toimittajan suuri haave. Nyt se on toteutunut, ja se tuntuu samaan aikaan aivan mahtavalta ja toisaalta (pakko myöntää) jotenkin aika pelottavalta. 

Olen kirjoittanut varmaan tuhansia, ellen kymmeniä tuhansia lehtijuttuja sanoma-, aikakaus- ja nettilehtiin, mutta niiden hyvä puoli on ollut se, että ne luetaan kerran ja sitten seuraavana päivänä tai seuraavassa numerossa on jo seuraavat jutut. Näin yhtä juttua kohden ei tule niin kovin suuria paineita. Sen kun vain vääntää homman kasaan. Mutta kirja! Siinä on aivan eri hommat kyseessä. 

Ajattelinkin kertoa tässä postauksessa noin suurinpiirtein, että miten tämä kyseinen kirja on syntynyt.

Päätös kirjan tekemisestä syntyi noin vuosi sitten. Blogini rahahorinoista tehtiin juttu Helsingin Sanomien Torstai-sivuille (18.8.2017), ja samana aamuna Gummeruksen tietokirjojen kustannuspäällikkö Susanna Messo laittoi viestiä ja kysyi, tulisinko käymään. Minä menin, ja hän pyysi, että kirjoittaisin tietokirjan rahan käyttämisestä. Sellaiselle olisi kuulemma nyt vahvasti kysyntää.

"Tee sisällysluettelo ja lähetä se minulle maanantaiksi."

Pyysin Mirjan, Raisan ja Mariannan meille ideoimaan makaronilaatikkopalkalla kirjan lukujen aiheet, sellaiset, jotka kiinnostavat meitä, eli kolmekymppisiä naisia. Ja ehkä vähän muitakin ihmisiä. Lopulta kirjan 12 luvun yläotsikot syntyivät aika helposti. Meitä kaikkia kiinnosti säästäminen, se miten asunto ostetaan, se miten rahat kannattaisi jakaa parisuhteessa, miten sijoitetaan rahaa vastuuasiat muistaen ja myös, millaisia ongelmia raha ihmisille aiheuttaa. 

Lähetin synopsiksen Susannalle ja hän sanoi, että kirjoita ensimmäiset 60 sivua ja palauta ne marraskuuhun mennessä. Irtisanouduin työstäni, aloin tehdä free-toimittajan hommia ja siinä samalla kirjaa. Loin kirjan luvuista oman Trello-kansion ja listasin, minkä alan asiantuntijoita tarvitsen, ja mistä löytyvät Suomen parhaimmat. Ja niitä riitti! Tarvitsin tyyppejä kertomaan veroista, eläkkeestä, avioehdosta ja asuntolainoista. Tarvitsin myös sosiologeja, kulutustutkijoita ja käyttäytymistaloustieteilijöitä kertomaan, miksi me haluamme kuluttaa niin kuin kulutamme, ja miksi säästäminen on ihan oikeasti aivan saatanallisen vaikeaa. Tarvitsin professoreita, pankin ekonomisteja, virastojen asiantuntijoita.

Ennen kaikkea tarvitsin myös ison joukon tavallisia ihmisiä, naisia, jotka kertovat avoimesti ja rehellisesti oman talouden onnistumisista ja kipukohdista. Loin Facebook-ryhmän, jonka keskustelu oli niin kiinnostavaa, että sieltä olisi saanut kymmenen kirjaa niillä matskuilla. Tällä taklasin sen ongelman, että tekisin kirjan vain omista lähtökohdistani. Lisäksi bongasin tämän blogin kautta esimerkiksi aivan ihana Marian, joka oli selvinnyt 20 000 euron pikavippikierteestä (sen haastattelun muistan ikuisesti!).

Vanhana aikkaritoimittajana halusin kirjaan myös pikkuisen tirkistelyä, ja oikeastaan pointata sen, että aivan kaikki aina Kristiina Halkolasta Erkki Liikaseen ja Linda Liukkaasta Antti Holmaan joutuvat miettimään raha-asioita arjessaan.

Kirjoitin kiukulla ensimmäiset kolme lukua, ja lähetin ne Susannalle. Hyvältä näyttää! hän vastasi, ja niinpä me kirjoitettiin kustannussopimus! Tässä vaiheessa alettiin pallotella kirjan nimeä. Minulla oli ainakin kymmenen ideaa, ja alun perin nimen oli tarkoitus olla ihan jotain muuta, mutta lopulta tämä näytti kannessa parhaalta. Kustantaja halusi tuon lisäyksen "näin säästin kymppitonnin vuodessa", vaikka mä pelkäsin, että se kuulostaa kauhealta lesoilulta. Mutta pelkkä Kaikki rahasta ei kyllä ole hirveän myyvä, sen jopa minä ymmärrän. Sitä paitsi ihmiset olisivat saattaneet sekoittaa sen Jaarli Tulimeren kirjaan. (Hahahaha, olen nauranut tälle aika paljon. Bongasin Jaarlin kirjan oikeasti vasta tänä syksynä ja oli aikamoinen shokki, että kirjallani olikin jo olemassa tällainen kaima.)

Kustannussopimuksen saatuani hain erinäisiä apurahoja, ja sain niistä vain yhden: Kordellinin säätiöltä 4000 euroa (verotonta!) apurahaa. Tämä oli ihana yllätys, koska tietokirjan kirjoittaminen ei nyt suoranaisesti lyö leiville. 

Ja sitten vain kirjoitin. Haastattelin ja kirjoitin ja haastattelin ja kirjoitin. Olin koko ajan vähän jäljessä deadlinestä, ja paniikki oli läsnä esimerkiksi joululoman 2017. Miten minä ikinä ehdin, mietin, mutta sitten raivasin koko tammi- ja helmikuun kalenterista vapaaksi muilta töiltä ja tein vain kirjaa. Ensimmäinen käsikirjoitus valmistui helmikuun lopulla. Miten helpottavaa oli lähettää se!

Tämän jälkeen palloteltiin kannen kanssa aika pitkään. Ideoita oli monenlaisia, ja kierrätin ne kaikki aina mun visuaalisesti lahjakkaimpien ystävien silmien edessä (kuten vaikka eräänkin Visual Diary -blogin pitäjällä). Lopputuloksesta tuli mielestäni upea.

Heh, työt eivät kuitenkaan loppuneet siihen. Sain kustannustoimittajakseni tarkan, älykkään ja superpätevän Salla Seurin, joka laittoi kirjan uuteen uskoon. Lukujärjestystä muutettiin, kymmeniä sivuja deletoitiin pois (minulla on nyt esimerkiksi vakuutuksista ainakin kymmenen sivua tekstiä pöytälaatikossa, jos joku joskus haluaa tietää niistä jotain). Salla poisti myös lukuisia disclamereita kirjasta, koska ei kukaan jaksa lukea joka ikisestä kohdasta, että "tämä ei välttämättä ole mahdollista jokaiselle", "tällainen vaatii henkisiä voimavaroja", "blaa blaa blaa". 

Toisella kierroksella kieltä muokattiin paremmaksi. Mun pahimmat ylilyönnit ja toistot hiottiin pois, ja liian ronskia kielenkäyttöä hieman siistittiin. Ja kolmannella samaten.

Kesäkuun lopulla kirja meni taittajalle, ja elokuun alussa sain sen takaisin. Oikoluin kirjan taitettuna viimeisen kerran, napsin toistoja pois, lisäilin viimeisimpiä kiinnostavia lukemiani tutkimuksiani, tsekkasin kirjan graafeja ja lähetin sen takaisin.

Ja sitten kirja lähti painoon. Huh! Viime torstaina menin käymään Gummeruksella puhumassa kirjan mediastrategiasta viestintäpäällikkö Eeva Herrainsillan kanssa, ja siellä sitten näin tuon kirjan ensimmäistä kertaa. Tunne oli niin omituinen. Tässä ne sanat nyt sitten ovat paperilla, ihan oikean näköisenä kirjana. Sairasta, niin sairasta!!!!!

Tällä viikolla kirja tulee kauppoihin ja kirjastoihin, toisin sanoen se alkaa elää omaa elämäänsä, poissa minun käsistäni. Nyt voin enää sanoa vain sen, että menkää ja lukekaa se! Olisi huippua kuulla, mitä mieltä olette kirjasta! 

 

Kuvat: Alppu keinui vieressä, kun Tiki otti minusta tyylikkäitä posekuvia

 

Lue myös:

Kuusi syytä siihen, että olen alkanut puhua rahasta ääneen

Kirjoitin kirjan rahasta

 

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Kesällä ei tullut tehtyä näitä viikkopostauksia, kun en oikein tiennyt, mitä seuraavan viikon aikana ylipäänsä teen. Ei voinut paljon ennustaa elämää.

Mutta nyt ajattelin taas silloin tällöin tehdä, koska näitä on ainakin itse hauska katsella myöhemmin. Syksy on alkanut kaikilla uusilla työkuulumisilla, ja nyt hommat ovat jo kovassa vauhdissa.

Maanantaina

Maanantai alkaa Noin Viikon Studio -ohjelman kokouksella Ylellä. Siellä päätetään, mitä aiheita tällä viikolla ohjelmassa käsitellään, eli mitkä ovat tarpeeksi isoja uutisia – ja ennen kaikkea, mistä saisi väännettyä huumoria. Kokouksessa päätetään viikon pääaihe, jonka pohjalta mun täytyy löytää asiantuntija, jolla on aiheesta omaa vahvaa sanottavaa, joka on tarpeeksi sanavalmis ja karismaattinen televisioon ja jolle sattuu sopimaan kuvaukset Pasilassa saman viikon torstaina. Tähän mennessä olen onnistunut tehtävässäni!

Maanantai-iltapäivällä teen yhden lyhyen Image-lehden jutun. Illalla ajattelin viettää ÄTM-päivää, eli Älä Tee Mitään -päivää. Olen huomannut, että maanantaisin olen usein niin väsynyt, että tekee mieli vain illalla norkoilla apaattisesti lapsen kanssa puistossa.

Tiistaina

Tiistai on iso päivä! Minun uunituore tietokirjani Kaikki rahasta ilmestyy kauppoihin tällä viikolla, ja tiistaina Gummerus lähettää siitä tiedotteen eri medioihin ympäri Suomea. Täytyy pitää sormet ristissä, että mahdollisimman moni haluaisi tarttua aiheeseen ja tehdä siitä juttua. Tuolloin toimituksiin lähetetään myös arvostelukappale kirjasta.

Tiistaina menen myös juttelemaan Ylen Pörssipäivä-ohjelmaan, joka tulee myös podcastina. Kannattaa kuunnella!

Iltapäivällä menen Alpun kanssa muskariin. Se on hyvää meditaatiota, kun silloin ei voi miettiä mitään muita juttuja kuin kuulostella sitä, että minkä liikkeen Alppu haluaa tehdä tervetulolaulussa. 

Keskiviikkona

Vielä isompi päivä! Mun kirjan julkkarit järjestetään ravintola Tenhossa viidestä eteenpäin. Tervetuloa, jos satut olemaan Kalliossa silloin. Jännittää koko homma jotenkin tajuttomasti. Olen pyytänyt siskoani Sofiaa haastattelemaan minua siellä livenä, tämän lisäksi juodaan skumppaa ja jutellaa ihmisten kanssa. Toivon niin, että julkkarit onnistuisivat ja ihmisillä olisi hauskaa.

Ennen julkkarieta täytyy käydä Pasilassa suunnittelemassa NVS:ää ja tehdä yksi haastattelu. Hyvä että saa päivään vähän muuta ajateltavaa kuin nuo julkkarit.

Torstaina

Käyn aamukahvilla ihanan Sylvia Senen kanssa, joka on ollut perustamassa Helsinki Perfume Societyä. Haluan kuulla siitä kaiken. Iltapäivällä on NVS-jakson kuvaukset. Niissä on aina hauskan sähköinen tunnelma, ja toisaalta kun ne päättyvät kello 17, mun viikonloppu voi alkaa!

Kuudelta on saunavuoro ja siellä viimeistään saan kaikki viikon jännitykset ja ressit pyyhittyä pois.

Perjantaina

Ei mitään suunnitelmia! Mutta jotain pitää löllyä ympäri Helsinkiä Alpun kanssa.

Lauantaina

Ystäväni on luvannut järjestää minulle Espoolainen elämäntapa -retken, johon kuuluu muun muassa leikkipuistoilua NHL-pelaajien kanssa ja Peak Performance -asujen bongailua Espoon rantaraitilla, kahvit Café Kampelassa ja Kirsti Paakkasen talon tirkistelyä. En malta odottaa!!!!!!

Illalla mennään koko perheen voimin kavereiden tupareihin Malmille. Mahtava päivä siis tulossa!

Sunnuntaina

Ehkä joku retki, jos on kiva sää?

 

Ensi viikosta tulee kyllä jännittävä, tuon kirjan ilmestymisestä on tullut mun päässäni kokoaan isompi asia. Niin toivon, että ihmiset pitäisivät siitä!!

 

 

Lue myös:

Kirjoitin kirjan rahasta

Suuria ja hienoja työkuulumisia

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

 

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Juteltiin tuossa yhtenä päivänä ystävieni Lotan ja Annan kanssa siitä, minkä asioiden tietää ärsyttävän itsessään muita. Välillä sitä vain ymmärtää olavansa sietämätön, muttei jotenkaan voi asialle mitään. 

Tultiin aika nopeasti siihen tulokseen, että joka ikisessä ihmisessä on ärsyttäviä piirteitä, ja jos muuta luulee, niin kannattaa lähteä tämän toisen ihmisen kanssa matkalle. Viimeistään siellä ne piirteet nousevat esiin, koska niitä joutuu seuraamaan pitkään ja ne ikään kuin vyöryvät hallitsemattomasti päälle. (Olen muun muassa eronnut kerran interrailin jälkeen sellaisesta miekkosesta, johon olin matkalle lähtiessä täysin rakastunut. Minä lopetin suhteen.)

Joskus sitä kuvittelee, että joku on aivan täydellinen. Kerran lähdin kolmen viikon reissuun erään ystäväni kanssa, josta kuvittelin, että hänestä ei löydy yhtäkään edes vähän turhauttavaa piirrettä. (Tyyppi on äärimmäisen hauska, älykäs, empaattinen, tiedättekö sen yhden prosentin väestöstä, joka on sosiaalisesti tajuttoman lahjakas? Sellainen.)

Mutta kyllä vain! Viimeisellä viikolla akilleen kantapääni löytyi. Kävi ilmi, että hänellä on tapana hyräillä aika lailla. Tavallisesti rakastan hänen hyväntuulista hyminäänsä, mutta kun jouluaattona Petteri Punakuonoa hyräiltiin kerta toisensa jälkeen, mun oli pakko lopulta pyytää, että hän vaihtaisi biisiä. Tämä ei aiheuttanut meidän välillä konfliktia. 

Mutta entä minä sitten? Herran tähden, tiedän olevani oikea ärsyttävyyden huipentuma. En tiedä, olisinko edes oma ystäväni, jos en olisi minä itse.

Ensinnäkin matkoilla on tämä nukkumisasia. Nukun todella huonosti ja vieraissa paikoissa vielä huonommin. Tästä syystä olen todella itsekäs kanttura matkakumppanina, ja yritän aina rohmuta itselleni hiljaisimman ja pimeimmän sopen, mitä löytyy. Luultavasti valvon kuitenkin, mutta valvon sentään mukavassa paikassa! Kaikenlaiset erityistarpeet korostuvat matkalla, ja sen ilmaiseminen ja perustelu, miksi minun pitäisi saada jotain, voi olla todella hankalaa. (Pitäisi ehkä harjoitella ennen pidä tunkkisi -tilannetta.)

Saatan myös vähän heittäytyä avuttomaksi matkoilla. Jos joku muu näyttää hanskaavan homman, luovutan ilomielin hänelle kartan lukemisen ja suunnitelmien tekemisen, ravintoloiden päättämisen ja iltaohjelmat. Tralllallaa, ei vastuuta! (Hyvä puoli sentään on, etten yleensä valita muiden päätöksistä.)

Välillä saatan pettyä jostain pienestä asiasta täysin kohtuuttomasti. Mentiin kesällä Imatran valtiohotelliin ihan vain siksi, että olin lapsesta saakka haaveillut pääseväni yöpymään tuossa upeassa kivilinnassa. Päätettiin upgreidaa parillakympillä huonetta, jotta saataisiin oikein mahtavat näkymät. Kun päästiin perille, kävi ilmi että meidän huone sijaitsi 1980-luvulla rakennetussa lisäsiivessä. Olin niiiiiiin pettynyt. Tikiä alkoi ymmärrettävästi raivostuttaa minun huonotuulisuuteni, ja vaikka tiedostin, että kärttyilemällä pilaan koko perheen kivan illan, en vain saanut pariin tuntiin kiskaistua itseäni tuosta pettymyksestä irti, vaan olin täysi mulkvisti.

Kaikki nämä ovat piirteitä, joista en ole mitenkään erityisen ylpeä. Luultavasti ärsyttäviä puolia on vielä huomattava määrä, mutten vain tiedä niistä. Pelottavaa! (En tosin myöskään halua tietää, ellei ole ihan pakko.)

Jostain jumalan syystä olen onnistunut aina saamaan kuitenkin ystäviä matkoille, usein jopa samoja ystäviä, joiden kanssa olen ennenkin reissannut. Tämän täytyy kertoa siitä, että ystäväni ovat aika lempeitä ihmisiä, ja heitä ei haittaa minun omituisuuteni. Ja tietenkin myös siitä, että sietämättömistä piirteistäni huolimatta olen vain niin uskomattoman laadukasta seuraa, että plussalle jäädään!

No, en nyt yleensä tuolla kulje miettimässä sitä, mikäköhän kaikki minussa ärsyttää, koska sellainen estäisi elämistä ja musertaisi itseluottamuksen. Sitä paitsi onhan se mahdollista, että nämä piirteet eivät haittaa muita, minä luulen vain. Mutta välillä aiheesta on ihan kiinnostava keskustella, ja voi sitä aina yrittää pientä parannusta.

 

Mikä on sinun ärsyttävä piirre (esimerkiksi matkalla)?

 

 

Kuvan korvikset olen saanut ihanasta raumalaisesta korutehtaasta nimeltä Mamakoru

 

Lue myös:

Neljä tylsintä keskustelunaihetta

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Käytiin viime torstaina Raisan, Fridan ja Alpun kanssa Ateneumin lastentapahtumassa, jonne meidät oli kutsuttu (varmaan siksi, että kyseessä on kulttuurikodin kasvatit). Ensin syötiin herkulliset annokset (Alppu veti spagettinsa ja lihapullansa viimeistä murua myöten) ja sitten koitti käsittämätön osuus.

Olen tottunut, että mun kulttuurikodin kasvatti aiheuttaa museossa syvää pahennusta. Hän riehuu ympäriinsä mielivaltaisesti, kirkuu riemusta (koska museoissa yleensä kaikuu), juoksentelee, makoilee lattialla ja haluaa koskettaa aivan kaikkea. 

Ajateltiin kuitenkin Raisan kanssa, että mennään taas kokeilemaan, ei siinä mitään häviä (paitsi kasvonsa). Niinpä lähdettiin Alpun ja Fridan kanssa Skissi-kissan opastukselle. Skissin opastus on tarkoitettu 4–8-vuotiaille lapsille, eli meidän 2,5- ja 3-vuotiaat olivat auttamattoman nuoria mukaan. 

Mutta tapahtui täysin sairaita asioita!
 
Meidän lapset käyttäytyivät todella hyvin! Oppaana toimiva Amanda (jonka sukunimen missasin!) ja hänen mukana ollut Skissi-kissa olivat aivan älyttömän päteviä. Amanda sai lapset kiinnostumaan Wäinö Aaltosen Betonipojasta ja Akseli Gallen-Kallelan Pojasta ja variksesta. Ne oikasti kuuntelivat, katselivat ja ihmettelivät. Ja kävelivät kiltisti käsi kädessä eivätkä yrittäneet tuhota mittaamattoman arvokkaita taideteoksia.

Kierrokseen kuului seitsemän taideteosta, ja näiden kahden jälkeen Alppu kyllä palautui hypnoosistaan ja muuttui takaisin omaksi itsekseen. Eli konttasi ympäri penkkejä, juoksenteli pitkin saleja ja lopulta parkkeerasi itsensä sellaiseen telineeseen, jossa roikkuu niitä mustia museotuoleja. Hän jäi killumaan niiden jalkojen päälle, eikä olisi halunnut lainkaan tulla pois.

Tämä oli kuitenkin minulle voimaannuttava kokemus. Luonnollisesti kaikki muut lapset käyttäytyivät tuolla täydellisesti, viittasivat puheenvuoroa halutessa ja niin edelleen. Mutta ne olivat vanhempia ja no, paremmin käyttäytyviä noin yleisesti ottaen. 

Mutta niin vain aion jatkossakin tunkea Alppua näille kierroksille. Pian se ehdollistuu siihen, että kierrosten jälkeen saa museopullakahvit ja ymmärtää, että lopussa seisoo kiitos. Oma mammanihan aina vei meitä lapsia museoon, kun oltiin vierailemassa Helsingissä. Muistan ikuisesti, kun mä ja Lotta ei oltaisi haluttu mennä johonkin näyttelyyn, potkittiin vain kivitalojen seiniä (olin ehkä 8 v) ja mamma sanoi: "Te ole olette kulttuurin raiskaajia."

Mua nauruttaa tämä edelleen. Se oli juuri meidän mammaa, niin voimallista kielenkäyttöä!

Mutta koska muistan, millainen pikku mulkvisti olen itse ollut, niin hyväksyn vielä monta vuotta Alpun museo-rötöstelyn.

Ja kulttuurisuositusta seuraa:

Ateneumissa on kaikenlaista kivaa lapsille! Non-stop taidepajoja yli 3-vuotiaille (alle 18-vuotiaille vapaa pääsy) ja 4–8-vuotiaille tuo Skissi-kissan opastus (sen voi tilata esimerkiksi lapsen synttäreille!). 

Ensi viikonloppuna Ateneumin museokauppa on myös mukana Helsinki Design Weekin Lasten viikonlopussa (jonne aion mennä myös tänä vuonna, sillä viime vuonna oli niin suloista), ja sieltä saa ostaa tarjoushintaan noita opastuksia (norm 10 e, sieltä 8 e).

Ja no, suosittelen ylipäänsä käymään lapsen kanssa Ateneumissa (ja kaikissa muissa museoissa). Etenkin jos on Museokortti, niin se on halpaa kuin makkara (kunhan käy tarpeeksi usein, jotta saa hinnalle vastinetta!). Niin niitä kulttuurikodin kasvatteja tehdään. Ehkä.

Ainakin kannattaa kokeilla, sillä ihmeitä voi tapahtua. 

 

Mikä on teidän lempi-museo lapsen kanssa?

 

Kuvat: Anniina Nissinen

 

Lue myös:

Mitä äiti näkee taidenäyttelyssä? Pilalle imetettyjä rintoja

Mitä lapsi näkee taidenäyttelyssä? Äidin. Ja tyynyn.

Äidin kompleksit nousevat pintaan vauvojen värikylvyssä

Lusitaan taidenäyttelyissä

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Ladataan...
Juliaihminen

Kaupallinen yhteistyö: Plan Suomi

Minulla on eräs (naispuolinen) ystävä, joka on totaalisen kyllästynyt siihen, että Suomen mediassa puhutaan jatkuvasti siitä, miten "kuukautisista ei puhuta tarpeeksi". Asiat ovat eskaloituneet siihen pisteeseen, että aina kun jossain kerrotaan kuukautisista, joku linkkaa kyseisen uutisen tai artikkelin ystäväni FB-seinälle. Se on semmosta hauskaa piruilua. Kävin selaamassa hänen seinäänsä, ja näitä kuukautisjuttuja postataan nykyään hänelle viikottain. 

Okei, ilmeisesti menkoista puhutaan Suomessa aika paljon nykyään. 

Itse en näe tätä ongelmana, koska no, miksei niistä saisi puhua. Kyllä puhetta maailmaan mahtuu! Sen sijaan näen ongelmana sen, että maailmassa on lukuisia maita, joissa kuukautisten tabu aiheuttaa tytöille vaikeuksia edetä elämässään. Esimerkiksi Afrikassa joka kymmenes tyttö keskeyttää koulunkäynnin menkkojen ajaksi. Vain 12 prosenttia intialaisista naisista pystyy käyttämään hygieniatuotteita. Yli puolet afganistanilaisista tytöistä ei ole koskaan kuullut kuukautisista ennen ensimmäisiä menkkojaan, heidän vanhempansa eivät kehtaa tai osaa kertoa niistä heille. Köyhissä maissa monet tytöt käyttävät kuukautissuojina isoja lehtiä, paperia tai vanhoista kankaista revittyjä riepuja tai rättejä. On ilmiselvää, että tällaiset tuntuvat epämukavilta ja ovat epähygieenisiä, pahimmillaan aiheuttavat tulehduksia.

Eli ilmeisesti menkoista ei puhuta tarpeeksi.

Tästä syystä päätin tänä vuonna tyttöjen päivän kunniaksi liittyä Planin kuukausilahjoittajaksi. Tulin siihen tulokseen, että Naisten Pankin lisäksi haluan olla mukana auttamassa myös nuorempia mimmejä. (Ja olen päättänyt, että teen lahjoitukseni nykyään vain toimiviksi todettujen ja tarkastettujen järjestöjen kautta.)

Kaikki varmasti tuntevat Planin jo entuudestaan ja tietävät, että järjestö ei keskity pelkästään kuukautisiin. Mutta tämä heidän nyt lanseeraama kuukautiskamppis on mielestäni mainio. Se kouluttaa paikallisten viranomaisten kanssa terveydenhoitajia, opettajia ja vapaaehtoisia valistamaan tyttöjä ja poikia sekä tyttöjen perheitä kuukautisista. Valistus pidetään keskustelevana, ei ylhäältä alaspäin tulevana. Tavoite on, että kaikki tytöt saavat tietää niistä ennen ensimmäistä vuotoaan. Lisäksi Plan sekä jakaa että tarjoaa mahdollisuuden hankkia edullisia suojia. Esimerkiksi Ugandassa Plan valmistaa erään yhteiskunnallisen yrityksen kanssa pestviä ja uudelleen käytettäviä terveyssitetä. 

(Okei, omasta mielestäni kaikkein paras vaihtoehto olisi kuukuppivalistus, koska itse olen vannoutunut kuppimuija. Itse asiassa kolme ystävääni ovat perustaneet firman, joka vie Lunetten kuppeja muun muassa Tansaniaan ja Keniaan, eli kyllä niitäkin opitaan käyttämään, kun vain löydetään oikeat keinot puhua asiasta.)

Joka tapauksessa, Planin työ sen eteen, etteivät tytöt jäisi pois koulusta tai joutuisi ylipäänsä häpeämään itseään menkkojen takia, on todella tärkeää.

Niinpä sitten liityin Planin Tyttösponssiksi, eli kuukausilahjoittajaksi. Tämä on itselleni luontevin tapa harjoittaa hyväntekeväisyyttä. (Koska se on laiskan naisen tapa.)

Jos tyttöjen, naisten ja maailman tilanne ahdistaa toisinaan ja haluat tehdä jotain konkreettista asian eteen, niin suosittelen lahjoittajaksi ryhtymistä. Tuli heti parempi olo. 

 

Tyttösponssiksi voi liittyä Planin sivuilta

 

Kuvassa: Minä liityin Tyttösponssiksi syyskuussa, pikkusiskoni Sofia on lahjoittanut rahea Planille jo vuosikaudet. Molemmilla on kuukautiset!

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Pages