Ladataan...
Juliaihminen

Basic bitches love fall, kuten Mirja sanoo. Tehtiin ihana ruskaretki Vuosaaren Uutelaan lauantaina. Syötiin törkeän hyvät voisilmäpullat kahvila Kampelassa ja otettiin valokuvia sienistä (ja valokuvia sienten valokuvaamisesta). Oli aivan tavaallista, ja uskoni syksyyn palasi kertaheitolla. Kyllähän tämä nyt aika upea vuodenaika on, parhaimmilaaan.

Ja lauantai oli sitä parhaimmillaan olemista. En ole nähnyt Mirjaa tai Mariannaa juurikaan tänä syksynä (tai siis jotain max kerran kolmessa viikossa), ja mieliala on mennyt aivan apatian partaalle, kuten taannoin valitin. Tarvitsen ystäviäni!

Juteltiin myös siitä, miksi joskus ystäväporukan kanssa oleminen saattaa olle rennompaa kuin vaikka kahdestaan puolison kanssa hengailu. Kyse on vastuusta.

Kun olen ystävieni kanssa, tiedän, että he ovat itse vastuussa siitä, viihtyvätkö vai eivät. Jos he eivät haluaisi lähteä metsään koikkelehtimaan, he vain sanoisivat, että en lähde. Jos he olisivat vastahakoisia lähtemään, en maanittelisi heitä lähtemään ja sen jälkeen tarkkailisi silmä kovana heidän tuntemuksiaan: "Onko tuolla nyt hauskaa? Nauttiiko se tästä?" Luotan siihen, että on heidän asiansa, onko kivaa vai ei. 

Ja on minun asiani, onko minulla kivaa. En heittäydy koskaan ystävieni seurassa uhriutuvaksi pikkulapseksi, joka kiukuttelee siitä, jos kaikki ei ole täydellistä. Ei mikään ole koskaan täydellistä, enkä ystävien kanssa laita retkille tai muulle hengailulle tällaisia paineita, että pitäisikään olla.

Asiat soljuvat omaan tahtiinsa.

Ikävä kyllä jostain jumalan syystä näin ei aina ole silloin, kun lähden Tikin kanssa retkelle. Mikäli minä olen ehdottanut yhteistä pikku reissua, niin saatan kokea valtavaa vastuuta siitä, että nyt hommien pitää onnistua. Sitten tutkailen mikroilmeitä ja alan kommentoida, että jaahas, ei sinulla olekaan hauskaa! Ei olisi mitänyt lähteä!!!

Ja toisinpäin: Jos Tiki on järjestänyt jotain, sieluni saattaa ajautua jonkinlaiseen kammottavaan taantuneeseen tilaan, jolloin annan itselleni luvan kiukutella helpommin kuin mitä ikinä ystävieni seurassa tekisin. Luotan liikaa siihen, että saan olla itselleni kaikkein läheisimmän ihmisen kanssa "juuri sellainen kuin olen", eli välillä täysi mulkvisti. Vaikka todellisuudessa ehkä minuuteeni ja omana itsenäni olemiseen voisi kuulua myös se, että voin hillitä itseäni. Mutta välillä käyttäydyn niin kuin 2-vuotiaani, joka rettelöi eniten minun seurassani, koska voi luottaa minuun eniten - minä en häntä jätä, vaikka hän kiljuisi yhtä huutoa tunnin. 

Ja joskus sitä on vain niin väsynyt (etenkin nyt, kun omalla 2-vuotiaalla on uhma), että haluaa vähän rettelöidä omalle puolisolle, puolin ja toisin. Puoliso tuntuu miltei niin läheiseltä kuin hän olisi osa minun omaa persoonaani, joten hänelle voi purkaa kaiken.

Toivoisin kuitenkin, että voisin suhtautua parisuhteeseen vähän enemmän samalla lailla kuin ystävyyteen: että jokainen vastaa ensisijaisesti itsekkäästi itsestään (ja omasta lapsestaan) ja tämän lisäksi ollaan kohteliaita ja mukavia toisille. Kenenkään ei tarvitse aistia, onko jonkun asiat nyt ihan täydellisesti. Tässä mielessä itsekkyys on rentouttavaa.

No, ei tässä mitään täydellisiä tarvitsekaan olla, mutta ainakin tämän huomion tekeminen omassa elämässäni voisi ehkä pikkuisen parantaa omaa käytöstäni.

Mutta juu, tämä on yksi niistä syistä, miksi on todella virkistävää viettää aikaa ystävien kanssa. Ja vähän tarpoa syksyisessä metsässä!

 

 

Lue myös:

Tiedostan ärsyttävyyteni

Kolmestaan tuntuu hyvältä

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Parhaat ideat ovat sellaisia, joista kuullessaan miettii, miksei tällaista ole tehty aiemmin. WeFood-kaupan ajatus on juuri tällainen: Se myy hävikkiruokaa, eli ruokaa, joka menisi muuten jätteeksi. Niiden parasta ennen -päivä on lähestymässä tai ne ovat jotenkin muuten kakkoslaatua. Tämä tarkoittaa tietenkin myös tavallista kauppaa edullisempia hintoja. Kyseessä on Suomen ensimmäinen kivijalkakauppa, joka myy hävikkiruokaa (aiemmin sitä on myyty verkkokaupassa).

Tuotteet saadaan lahjoituksina esimerkiksi Apetitilta, Meiralta, SamuFoodsilta, Arvidilta, Nordquista, Kaslinkilta, Heinon Tukusta, Ruohonjuuresta, K-Market Sörnäistenniemestä, Iittalalta ja Ecolinkiltä. Tuotteet noudetaan Nissanin sponsoroimalla sähköpakettiautolla, ja voitot ohjataan Kirkon Ulkomaanavun kehitysyhteistyöhön. 

Aivan nerokas idea siis. Tanskassa tämä on ollut menestys, ja siellä kauppoja on jo kolme. Suomessa ensimmäinen WeFood avasi äsken Helsingin uudessa Redi-kauppakeskuksessa, joka on minun lähikauppakeskus. Näin ollen sitä oli mentävä testaamaan!

Kävin Alpun kanssa ostoksilla WeFoodissa viime perjantaina aamupäivällä. Se sijaitsee K1-kerroksessa K-marketin vieressä, sinne oli suht helppo löytää. Kaupan tunnelma oli lämmin (se toimii enimmäkseen vapaaehtoistyövoimin), mutta hyllyissä ei ollut mitenkään hirveästi tavaraa. Tänne ei siis kannata suunnata ostoslista kädessä, vaan ennemminkin käydä ensin katsomassa, löytyisikö täältä mitään pöytään lähipäivinä sopivaa ja sitten ostaa loput ruoat muualta. 

Me ostimme tällä kertaa perunoita, pähkinärusinapatongin (nam!), kolme terveysmehuvälipalaa (siis sellaisia porkkanainkivääri, tiedätte) ja kroisantteja. Harkitsin sirkkamurojen ostamista (olisi saanut 4 eurolla!), sillä Alppu tykkää niistä, mutta ajattelin, että ehkä me ei saada niitä kulumaan loppuun tarpeeksi nopeasti. Sitä nimittäin ajattelin myös tuolla: ei kannata ostaa mitään, mikä menisi hävikkiin sitten omassa kodissa. Silloin koko homman pointti vesittyy.

Suomessa nimittäin syntyy vuosittain noin 450 miljoonaa kiloa ruokahävikkiä. Noin kolmasosa tästä syntyy kotitalouksissa. Ja kuten tiedämme varmasti, ruoantuotanto kuormittaa ympäristöä ruoan osuus kaikesta kulutuksemme ympäristövaikutuksista on 40 prosenttia!) ja siksi on tärkeää, ettei sitä tuoteta turhaa. 

Ystäväni Maria oli ostanut tuolta Teemun ja Markuksen leipää (m m mmmm!) super edullisesti, eli paikka on nimenomaan sitä varten, että sieltä voi tehdä löytöjä. Etenkin vihanneksia ja pakasteita siellä tuntui olevan hyvin. 

Leivät ja leivonnaiset tuodaan tuonne ilmeisesti edellisenä iltana, eli jos niitä mielii, niin aamupäivä on hyvä aika suunnata tuonne. Muuten ruokaa tulee vissiinkin pitkin päivää, kyselin työntekijöiltä.

Olen aiemminkin puhunut hävikkityydytyksestä, eli siitä kun onnistuu laittamaan ruokaa aineista, jotka ovat juuri menossa vanhoiksi. (Itse en btw oikein usko mihinkään parasta ennen -päiväyksiin, ne ovat vain ylivarovaista hapatusta! Heitän ruoan pois vasta, kun se haisee tai maistuu pahalta.). WeFoodilla on tällä hetkellä kamppis, jossa voi joko instassa tai facessa jakaa kuvan, jossa on kokattu ateria niistä raaka-aineista, joita kotoa sattuu löytymään tai voi kertoa oman vinkin hävikkiruoan pienentämiseen. Käyttämällä hashtageja #wefoodsuomi, #hävikkihaaste ja @wefoodsuomi ja näyttämällä kuvaa, saa kymmenen prosenttia alennusta kertaostoksistaan.

Okei, tämä on aika nimellistä, sillä oman herkkukorini hinnaksi tuli peräti 4,20 euroa, eli en ehkä olisi tarvinnut sitä aletta siihen. Mutta on aivan selkeä homma, että tästä lähtien aina Redissä käydessäni käyn tsekkaamassa myös WeFood-putiikin tarjonnan. Siinä saa sellaista löytämisen riemua!

 

Voisitteko ostaa ruokaa, jonka parasta ennen -päiväys häämöttää (tai on jo mennyt ohi)?

 

Lue myös:

Satokausityydytys ja hävikkityydytys

Juhlamekko ei auta nälässä, eli miksi liityin Naisten Pankkiin

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 
 
 

Ladataan...
Juliaihminen

Älkää surko, en aio tällä kertaa paasata ilmastonmuutoksesta (vaikka tuolla otsikolla voisi päästä niihinkin tunnelmiin), vaan sellaisesta hyvin tärkeästä aiheesta kun ryyppääminen ja rällääminen.

JVG:n ansiokkaassa kappaleessa lauletaan: "Huominen on huomenna, vaik oltais jo sen puolella."

Näin oli minunkin elämässäni ennen. Sitä pystyttiin juomaan jatkoilla laatudrinkkejä (eli screw drivereitä) ja katselemaan auringonnousua Halkolaiturilta. Bailando oli tiukkaa, ja seuraava päivä oli yhtä ihana: kutsuimme sitä aikoinaan Trendi-lehdessä (kiitos Taika Mannilan) nimellä crapulé. Kun oli biletetty kunnolla, täytyi myös palkita itseään antaumuksellisesti ja helliä fyysistä ja henkistä kohmelon tilaa.

Mutta ei ole näin enää. JVG:lle sellaiset terveiset, että Huominen on tänään. Helvete sentään, huominen on mielessä suurin piirtein ensimmäisestä skumppuhörpystä saakka. Huomisaamu siintää jokaisen viinilasin kohdalla ajatuksissa.

Tilanne alkoi olla vaativa jo joskus 25-vuotiaana, kun keho ei kestänyt enää alkoholia samalla tavalla kuin opiskeluvuosien kulta-aikoina. Krapulat muuttuivat monipäiväisiksi, ja maanantaisin työpaikkaruokalassa saattoi ottaa lounaaksi vain pari palaa kurkkua.

Silloin kuitenkin antoi välillä itselleen luvan pitää kunnolla hauskaa, koska kerran sitä vain elettiin!

Mutta sen jälkeen, kun sain lapsen niin se vasta onkin ollut mielessä, että kerran tässä nimenomaan eletään, ja en pysty mitenkään enää uhraamaan aamua daruden tiloissa enkä yhtäkään seuraavaa yötä liskodiskon jytkeessä. Pelko tällaisesta on koko ajan läsnä.

Lisäksi sellainen vastuun tunne on koko ajan läsnä. Vaikka lapsi olisi toisessa kaupungissa isänsä luona, on koko ajan sellainen olo, että kolmea viinilasia enempää ei voi juoda, koska mitä jos jotain tapahtuu ja pitää ööö... en tiedä mitä. Ja sittenkin, vaikka tietäisi että lapsi tulee kotiin vasta sunnuntaina ja koko lauantai olisi aikaa rötvätä ja makoilla kotisohvalla, niin jotenkaan sitäkään aikaa ei voi hukata krapulaan, vaan pitää tehdä jotain arvokasta, kun kerran omaa aikaa on tarjolla.

En ole Alpun syntymän jälkeen ollut perushumalassa kertaakaan, en vaikka lapsi täyttää pian kolme! (Okei, viime kesän Sideways on poikkeus, heh heh.) Ennen saatoin olla sellaisessa pikkutuubassa kerran viikossa. Siksi tämä herättää ihmetystä. Että miten sitä voikin tavat muuttua näin paljon.

Tuolloin aina ajattelin, että "sitten kun saan lapsen, niin alkoholin käyttö vähenee". Naisellahan riskiraja on seitsemän annosta viikossa, ja minulla se kyllä paukkui silloin tällöin. Voiko siis sanoa, että lapsi pelasti minut piilevältä alkoholismilta? Vai olisinko seestynyt kolmekymppisenä joka tapauksessa, oli lasta tai ei? Paha sanoa.

Osa minusta haluaisi taas vetäistä oikein pitkän kaavan kautta semmosen huppeloseikkailun, mutta suurempi osa minusta pelkää sellaista kuollakseen. Ja siksi ei sitten oikein enää kolmen tai neljän annoksen jälkeen voi enää jatkaa meininkejä, ja valvominenkin on ongelmallista. Kyllä sitä nyt ihmisen pitää olla nukkumassa viimeistään kello yhdeltä, muuten pahoja asioita tapahtuu.

Tilanne on vähän harmillinen, koska humpuuttelussa on oikeasti välillä todella suuret hyvät puolet: onhan se nyt aivan sairaan hauskaa tampata kavereiden kanssa lattiaa ja laulaa Kaija Koota antaumuksellisesti. Edes silloin tällöin, edes kerran tai kaksi vuodessa. Vähän höllätä kontrollia.

Mutta uskon, että tämä saattaa olla pikkulapsivaiheen ohimenevä ongelma. Kuten olen monesti sanonut, odotan nelikymppisyyttä, silloin juhalt ovat varmasti parhaimmillaan: humallutaan vain hyvistä viineistä, keskustellaan vain kiinnostavista aiheista ja lauletaan karaoketaksissa vain hyviä biisejä. 

 

Miten teidän juhlakäyttäytymisenne muuttunut eri ikävuosina?

 

Kuvat: Viime kesän Flow-etkoilta (en mennyt itse festareille, mutta etkot oli upeat!)

 

Lue myös:

Ensimmäinen crapulé vauvan jälkeen

Äiti ottaa oluen

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

 

Pages