Ladataan...
Juliaihminen

Kävin eilen kolmessa eri julkisessa vessassa, ja jokaisessa niistä oli saastaiset shaissejäljet pitkin pöntön sisusta. 

Kysynpähän vain, että oliko kyseessä joku kansallinen "ulostelen valtoimenaan ympäriinsä like i just don't care" -päivä?!!!

(Kysyin tätä myös insta storyssäni, ja moni muu kertoi kokeneensa samanlaisia kauhuja. Kenties pikkujoulukauden avajaisten tulos? Ehkä ensi vuonna tämä voi olla kansallinen liputuspäivä?)

Millainen ihminen menee julkiseen (tai oman kotinsa) vessaan, ulostaa, eikä pyyhi vessaharjalla jarrujälkiään? Sitä sietää miettiä.

Haluankin toimittaa ihan näin kirjallisesti kaikille tämän tiedon: Jos kakkaat, niin harjaat!

Tässä kaikki tältä erää.

 

ps.  Olen ylpeä itsestäni, etten ottanut kuvaa noista performansseista. Vielä viisi vuotta sitten olisin todellakin kuvannut jokaisen roiskeen ja laittanut tämän postauksen yhteyteen kuvasarjan, mutta nyt olen aikuistunut niin, että verbaalinen kuvailu noista ruskeista pirstaloituneista kakkelihippuleista räjähtäneenä ympäri valkoista porsliinia saavat riittää. 

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Oli aika, kun oli kesä ja istuimme Vehmersalmella laiturilla ja nautimme syvästi elämästä. Samalla kertaa päätimme Tikin kanssa tehdä makutestin ja arvioida, mikä Siilinjärven marketeista (Lidl, K-market, S-market) saatava ipa-olut on paras.

Toivottavasti tästä testistä on iloa teille, jotka tykkäätte juoda pikkujouluissa ipoja!

Testin tekijöinä oli tummista oluista nauttiva Julia ja ipoista tykkäävä Tiki, joka on itsekin pannut moneen otteeseen olutta poikain kanssa (joka on ollut oikein hyvää!).

Testi tehtiin niin, että otettiin kolme ipaa kerrallaan maisteluun, ja sitten aina kolmen voittaja pääsi finaalikierrokselle. Arvoimme niin, että Karhu Ipa pääsi suoraan finaaliin, sillä oluita oli maistelussa seitsemän.

Testi aloitettiin Laitilan Kukko IPA:lla (5,5 %)

Tulos:

- vahva miellyttävä maltaan tuoksu

- täyteläinen, tasapainoinen maku

Sitten Olvin IPA (4,5 %)

- ei juuri tuoksunut miltään

- maku hieman vetinen

- huomasimme, että olut oli puoli vuotta vanhaa (ei siis vanhentunutta), mikä saattaa vaikuttaa makuun

- Olvi rupesi ensimmäisenä isoista suomalaisista panimoista tekemään ipoja, mitä arvostamme syästi. Ihmettelemme kuitenkin, miksi samassa lay outissa tuodaan myös siidereitä ja lonkeroita.

Jatkoimme Mufflonin IPA:lla (4,7 %)

- katkeruus maistuu suussa vielä tovin jälkeen ("Vai onko vain tuntuma avioliitosta?" Tiki pohdiskeli.)

- voimakas maku, mikä ei Julian suosikki, joskin etiketti on hieno

- pihkamainen, maku erottuu muusta

- Tiki: "Mufflonin CCCCC oli ipojen ipa!"

Semifinaalin tulos:

Voittaja: Kukko IPA, toiseksi Muffloni IPA ja kolmanneksi Olvi IPA

Seuraava kierros lähti Insinööri IPA:sta (4,7 %)

- runko maistuu enemmän kuin muissa

- etiketti mainostaa, että mäntyistä ja sitruunaista, mutta me maistoimme vain männyn

- Ruosniemen panimon oluiden etiketit ovat hauskoja ja kekseliäitä, syy ostaa tuotetta

American Sesion IPA (4,7 %)

- ohut runko, sitruunainen

- maistuu suun etuosassa

- mainio humalointi!

California IPA (5,5 %)

- imelyys, jopa ongelmaksi saakka

- ohut runko mutta hyvin humaloitu, sitrus on kivan raikas

- ikävä kyllä etiketti ei puhuttele ainakaan Juliaa millään tavalla. Miten tuollainen sexy babe liittyy mitenkään tähän olueeseen? Okei, tällä on haluttu hakea west coast -ipafiilistä, että täällä sitä surffataan Kalifornian aalloilla, mutta pystyt boobsit ja nainen hieromassa itseään fallos-symboliin ei tee kauppoja.

Toisen semifinaalin tulos:

American Sesion Ipa ykkösenä, Californian Ipa kakkosena (vaikka moitimme etikettiä) ja Insinööri Ipa kolmosena.

Karhu ruis IPA (5,3 %)

- tumma, jonkun verran imelä

- ruis ei maistu niin paljon kuin olettaisi

- ei pärjää Kukolle tai American Sesion ipalle.

No niin, lopulta kävi niin, että oluttestissä tuli kaksi voittajaa, sillä intensiivisen maistelun jälkeen päädyimme eri ratkaisuihin:

Julian voittaja: Kukko Ipa 

"Tuoksu huumaavan maltainen. Pidän mehevyydestä ja makeudesta oluesta yleisesti, ja tässä myös alkoholin määrä antaa makuun syvyyttä. Tätä voi juoda tyytyväisenä yhden, mutta toiseen en enää lähtisi, silloin luultavasti maku alkaisi tökkiä. Tästä syystä humallun juottoloissa mieluiten laimeilla lagereilla, niin että alkuun voi ottaa yhden ipan."

Tikin voittaja: Stadion panimon Session Ipa

"Paras maku. Edustaa tyyliä, jossa ryhtiä."

Kippis! Olisipa jo kesä ja kylmä Kukko kädessä!

 

Lue myös:

Vehnäoluet testissä: Corona, Sol vai Claro, mikä voittaa?

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 
 
 

Ladataan...
Juliaihminen

Otsikon kysymys on siinä mielessä absurdi, ettei siihen mitenkään ole standardivastausta. Käytännössä kysymys on sama kuin se, että mitä elämä maksaa. Yksi ihminen elää alle tonnin kuukausibudjetilla, toinen taas hummailee kymppitonnilla kuussa.

Silti olen sitä mieltä, että lapsen kustannuksista voi hyvin keskustella, sillä ensinnäkin ihmisiä kiinnostaa kovasti vertailla itseään muihin: laitanko minä paljon vai vähän rahaa elämiseen (tai lapseen)? Toiseksi, ennen kun sain lapsen, minulla oli vain hataria käsityksiä siitä, että "lapsi on tosi kallis ja rahanmeno on eeppistä sen jälkeen, kun se tupsahtaa maailmaan".

Mutta sitten kävi ilmi, että siihen voi aika paljon vaikuttaa, paljonko lapseen laittaa rahaa – ainakin vielä nyt, kun lapsi on pieni. 

Isosiskoni, jonka vanhin tytär on 5-vuotias, kommentoi, että lapsen ikä ja lapsen kaveripiiri vaikuttaa myös paljon siihen, paljonko rahaa kuluu: Jokainen haluaa omalle lapselleen parasta, ja jos lapsen tuttavapiiri vaikka koostuuu lapsista, joilla on kalliit harrastukset, sitä mielellään tarjoaa samaa omalle lapselleen. Lisäksi yli 4-vuotias muuttuu kalliimmaksi, koska hänelle joutuu maksamaan junalippuja, lapsenannoksen brunssilla ja niin edelleen.

Olen myös huomannut, että lapsen kulut tulevat usein rykäyksittäin. Alpun juoksevat kulut ovat noin 380 euroa kuussa,  eli maksamme päiväkodin (240 euroa), muskarin (40 euroa) sekä ruoan ja vaatteet (noin 100 euroa). Sitten välillä tulee isompia kuluja, kuten nyt ostin talvihaalarit ja -kengät vajaalla 200 eurolla. No, nämä olisi saanut käytettynä oikeasti paljon halvemmalla, mutta en vain ehtinyt yrittää metsästää niitä, joten maksoin tällä kertaa vaatteet rahalla, en ajallani.

Listaisn noin vuosi sitten 11 tapaa, joilla olen itse selvinnyt vauva- ja taaperoajasta melko edullisesti. Tämä perustuu enimmäkseen käytettyjen vaatteiden ja tavaroiden kierrättämiseen ja siihen, että olen minimoinut lapselle hankittavan kaman määrän. Tämä on vielä helppoa, kun lapsi ei itse oikeastaan halua vielä kauheasti juttuja.

Tajusin muuten, että Alepassa on paljon helpompi käydä Alpun kanssa kuin vaikka sittarissa, sillä siellä ei ole leluosastoa. Hehe.

Ja sitten on koko joukko asioita, missä lapsi itse asiassa säästää: Ei tule ryypisteltyä enää samalla volyymillä kuin ennen (nyyh!), eikä syötyä illalla ravintolassa tai käytyä elokuvissa tai keikoilla. Eli tietyt menot (harmilisesti kyllä) karsiutuvat ainakin muutamaksi vuodeksi elämästä. Puistossa hengailu ei kauheasti maksa.

Halusin tähän asiaan perspektiiviä ihmiseltä, jolla on vanhemmat lapset. Niinpä pyysin uusimpaan podcast-jaksooni 14- ja 15-vuotiaiden lasten äidin, Elina Myllymäen, juttelemaan lasten kuluista. Tunnen Elinan parin vuoden takaa sijoituspiireistä, ja hän on aivan mahtava tyyppi. Hänellä on muun muassa viimeisen 15 vuoden ajalta koko perheeen menot ja tulot sekä tase laskettuna. (Kyllä, tunnen paljon tällaisia kiinnostavia excelöitsijöitä.) Elina näytti laskelmansa tarkalleen, paljonko heihin on mennyt rahaa ja paljonko sitä on tullut erinäisinä tukina takaisin. Todella kiinnostavaa kuunneltavaa! Elinan teesi on, että lapseen menee käytännössä sen verran rahaa kuin vanhemmat päättäävät, ja mikäli niin haluaa, niin lapsesta voi päästä suht edullisestikin. 

Kuuntele Mitä lapsi maksaa -jakso Yle Areenasta (tai Spotifystä tms).

Tämän lisäksi haastattelin Ylen sivulle Nina Nordlundia, joka on kirjoittanut Lapset ja raha -kirjan. Jutussa puhutaan siitä, miten lapselle voi opettaa ihan taaperovaiheesta lähtien hyviä rahankäyttötapoja.

Lue juttu lapsille rahasta puhumisesta.

 

Kiinnostaa keskustella aiheesta:

Paljonko teillä menee lapseen tai lapsiin rahaa kuukaudessa? Mihin menee eniten rahaa?

 

 

Kuuntele Melkein kaikki rahasta -podcastin aiemmat jaksot:

Näin raha hiertää ystävyyssuhteisssa

Vastuullinen sijoittaminen trenaa nyt

Sijoittamisen ABC

Näin säästät vuodessa 3000 euroa ja 1500 kiloa kasvihuonepäästöjä

Näin et jää tappiolle parisuhteessa

Haluaisitko olla tyytyväisempi palkkaasi?

 

 

Lue myös:

11 keinoa, joilla lapsesta selviää halvalla

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

Ladataan...
Juliaihminen

Minulla on ollut tänä syksynä töissä kaksi pääprojektia: Melkein kaikki rahasta -podcast ja Noin viikon studio -televisio-ohjelma. Teen molempia Ylelle, joten olen hengaillut Pasilassa kolmesta neljään päivään joka viikko. 

Tuo Noin viikon studion duuni ikään kuin putosi syliini. Ohjelman tuottaja, Elsa Tolonen, oli kysynyt eräältä ystävältään, Gloria toimituspäällikkö Annaleena Jalavalta, suositusta tällaiseen hommaan, ja Annaleena oli maininnut minut. (Annaleena on aikoinaan tilannut minulta juttuja erinäisiin lehtiin.) Tämä oli minulle aivan lottovoitto. Laitoin tietenkin Annaleenalle ylistyskiitokset, johon hän vastasi: "Oon ottanut periaatteekseni suositella hyviä aina kun on mahdollisuus." Tämä on tietenkin täyttä neroutta, ja nykyään minäkin olen ottanut kyseisen periaatteen vahvasti käyttöön. 

Elsa laittoi minulle kasuaalisti instassa viestiä, että kiinnostaisiko työ Noin viikon studion taustatoimittajana. Ensimmäinen reaktioni olo, että ei missään nimessä, koska minä en ole politiikan toimittaja enkä todellakaan tarpeeksi sivistynyt, jotta hanskaisin tuollaisen työn.

Sitten menin kotiin ja Tiki sanoi, että on päivänselvää, että minun kannattaa ottaa duuni vastaan. 

Lyhyen työhaastattelun jälkeen tosiaan sain sitten tuon pestin. Luvassa olisi 11 jaksoa, johon jokaiseen pitäisi keksiä pääaihe ja siitä jotain tietävä vieras.

Viikkorutiini menisi näin: Maanantaina pitkä suunnittelupalaveri, jossa käydään läpi pinnalla olevat uutisaiheet pääpainona kotimaan ja ulkomaan politiikka. Näistä keksittäisiin kolme aihetta, joista saa väännettyä hyvää vistisä ja yksi aiheista olisi niin sanottu viikon aihe. Sitten pitäisi miettiä muutama ihminen, jotka tietäisivät asiasta ja soitella näille ja kysellä, että onko sinulla kommentoitavaa ja jos, niin pääsetkö saman viikon torstaina lähetykseen.

Kun haastateltava olisi löydetty, tekisin taustahaastattelun, käsikirjoittaisin ohjelman haastattelun ja kävisin ne keskiviikon palaverissa vielä juontajien Anders Heleniuksen ja Eeva Vekin sekä sarjan toimittajien, Jenni Porasen ja Janne Zareffin kanssa läpi. Torstaina sitten olisi kuvaukset, joissa tehtäväni olisi vielä lämmitellä ja sparrata haastateltavaa. Sitten ohjelma leikattaisiin ja näytettäisiin samana iltana klo 22 kakkosella.

On myönnettävä, että ensimmäisen viikon jälkeen olin aivan hajalla. Muistan kun sanoin Sofialle, että en oikeastaan yhtään tykkää televisotyöstä, ehkä tämä ei todellakaan ole minun juttuni, parempi olisi pitäytyä vain kirjoittavana toimittajana. Liikaa paineita, liian kiire, liikaa asioita haltuun otettavaksi, liikaa mokia.

Todellisuudessa epäonnistuminen pelotti vain niin paljon, että oli helppo suojella itseään marmattamalla, miten tää ei vaan siis oo mun juttu. Mutta koska hommaan oli ryhdytty, se oli hoidettava loppuun. 

Aluksi en kehdannut sanoa palavereissa hirveästi mitään, sillä pelkäsin, että idiotismini ja tietämättömyyteni paljastuu. Pikkuhiljaa kuitenkin aloin päästä tilanteesta perille, ja kun kauden puoliväli oli ylitetty, aloin jo oikeastaan nauttia aamupalavereista. Nuo käsikirjoittajat ovat niin hullun hauskoja ja teräviä, että käytännössä maanantait tarkoittavat kahden tunnin naurumaratonia. Suurin osa vitseistä ei koskaan päädy tuotantoon, koska ne ovat liian hävyttömiä. Ja siis aika hävyttömät jutut menevät läpi.

Olen toki lukenut Hesaria viimeiset 15 vuotta joka aamu ja opiskellut esimerkiksi valtio-oppia yliopistolla, eli en minä mikään täysi taukkelo ole. Mutta kyllä se vaati hieman uutta orientoitumista, että on perillä politiikasta sillä tasolla, että siitä voi puhua ammatikseen. 

Tästä syystä syksy on ollut aikamoinen voimanponnistus, samalla yleissivistys on kasvanut valtavasti. Mitä enemmän aiheesta lukee ja keskustelee, sitä enemmän sote, sotu, Brexit, ay-liikkeen toiminta, vaalitaistelut ja puolueiden sisäinen politiikka avautuvat. (Ja sitä enemmän tulee sellainen olo, että hitto suomalainenkin politiikka on välillä aikamoista amatöörimaisuutta ja tuuripeliä. Ihmisiä ne kansanedustajat ja ministeritkin todella ovat, niin hyvässä kuin pahassakin.)

Ohjelmaa tehdessä olen päässyt tutustumaan tosi kiinnostaviin politiikan tutkijoihin (Anu Koivunen, Johanna Vuorelma), toimittajiin (Lauri Nurmi, Eeva Lehtimäki, Jari Hanska, Marko Junkkari, Jarno Hartikainen, joka tosin on vanha kaveri) ja kommentoijiin (Heikki Pursiainen, Kaarina Hazard) sekä valkoiseen heteromieheen (Jone Nikula). 

Jokaistan vierasta varten on yleensä täytynyt soittaa vähintään muutamalle ihmiselle, jotka eivät ole ehtineet tai halunneet tulla. 

Olen eniten nauttinut torstaipäivistä, sillä tv-kuvauksissa on taikaa. Paikalla on liveyleisö, jota ennen showta lämmittää naurukuntoon stand up -koomikko. Ohjelman kuvaaminen on jännittävää ja ennen kaikkea viihdyttävää. Torstaina minä saan käytännössä vain jutustella vieraan kanssa ja sitten istua ja nauttia huumorskasta.

Kaikkein kivointa koko kaudessa on ollut se, miten älyttömän lämpimästi koko Noin viikon studion tiimi on ottanut minut mukaan, ihan alkumetreiltä. Pikkujouluissa oli mahtava tunnelma, ja ilahduin erityisesti siitä, että vaikken olekaan enää missään vakitöissä, pääsen silti nauttimaan klassisista työpaikan pikkujouluista karaokeineen päivineen.

Elsa kysyi, voinko jatkaa ensi keväänä, ja vastasin, että todellakin voin. Niin ihanaa, että tämä jatkuu!

On myönnettävä, että välillä työ on edelleen vähän stressaavaa ja olen hieman epämukavuusalueella (kyllä, nyt olen juuri tämä mulkku, joka puhuu epämukavuusalueesta) mutta tuntuu, että plussan puolelle jään vahvasti. 

Noin viikon studio jatkuu 24.1.2019 ja objektiivisesti voin sanoa, että se on tämän hetken parasta poliittista satiiria, mitä Suomessa tehdään. Sitä katsoessa pysyy kärryillä siitä, mitä Suomessa ja maailmalla tapahtuu, mutta samalla saa nauraa. Suosittelen katsomaan Areenasta tuon viimeisimmän jakson, siinä vieraana on Kaarina Hazard, joka on aivan hiton karismaattinen ja fiksu ihminen.

 

 

Lue myös:

Syksyn työkuulumisia

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

Ladataan...
Juliaihminen

Toisinaan sitä oikein yllättyy: Totta tosiaan, tuolla laillakin voi tehdä. Eipä ollut tullut mieleen.

Voi esimerkiksi kaataa jokaisesta vitamiinipurkista tabletit suolapurkkiin. Tai imeskellä kaksi viikkoa sitten vaihdettua tiskirättiä ja kikattaa ihastuksissaan. Tai laittaa pienen punaisen auton kahvinkeittimeen. 

Maailma on täynnä mahdollisuuksia, joista hyvin monet jättää käyttämättä. Onneksi taloudessa asuu ihminen, joka kyllä käyttää nämä mahdollisuuksien horisontissa olevat tilaisuudet.

Onhan elämä toisinaan vähän tylsää. Sitä unohtaa, että maailmaan mahtuu kaikenlaista, vaikkei se olisi juolahtanut juuri minun mieleeni.

Kuten vaikka nyt homoseksuaalinen nekrofilia sinisorsien parissa. Siis ihan kaikkea löytyy.

Tästä syystä on ihan virkistävää poimia D-vitamiininsa aamuisin suolan seasta. Tuleepaahan aamurutiiniin hieman lisämaustetta.

 

Millaisia havaintoja siellä on tehty viime aikoina?

 
 
Lue myös:
 
Kuusi merkkiä siitä, että asuu kaksivuotiaan kanssa
 
Homoseksuaalinen nekrofilia sinisorsien parissa
 
Uhmaikä, täysin sekopäinen konstruktio
 
 
FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN
 
 

Pages