Ladataan...
Juliaihminen

Ollapa se äiti, joka ei menetä hermojaan, kun lapsi saa raivarit. Tällaista olen tässä viimeisten kuukausien aikana usein miettinyt. Ja mikä parasta: olen usein ollut se äiti!

Ottakaa tämä omahyväisenä lesoiluna, sillä juuri sitä se on. Viime aikoina Alppusella on ollut usein vähän vaikeaa. Kun se ei saanut katsoa illalla kolmatta jaksoa Pingua, se ulisi, potki lattiaa ja riehui mielivaltaisesti. Minä satuin olemaan jotenkin mukavan levänneellä ja kepeällä tuulella, ja niinpä ensimmäinen tunteeni oli suuri empatia lasta kohtaan: Mä niin fiilaan! Sitä on tykittämässä lempparisarjamaratonia, ja sitten joku mulkku tulee ja sanoo, että nyt mennään kylpyyn. Ei silloin tee tietenkään mieli mennä kylpyyn, vaan jatkaa katsomista. 

Mietin oikein, että miten itse tokenisin vastaavasta tilanteesta, ja tulin siihen tulokseen, että huumorilla. Niinpä kehittelin Mato Matala -hahmon (etusormeni), joka kävi pienellä tutkimusretkellä lapsen kainalossa ja sitten se halusi mennä kylpyyn. Alppu halusi seurata. Tilanne ratkesi ja lasta nauratti. (Seuraavalla kerralla Mato Matala ei enää toiminut. Enkä ihmettele, kuka nyt haluaisi jonkun helvetin madon kainaloonsa.)

Oltiin myös yksi perjantaiaamu Suvannon puistossa pitkään. Alppu tutustui siellä kahteen muuhun lapseen, ja yhdessä ne sitten ajoivat kuorma-autoilla edes takas pitkin puiston hiekkamäkeä. Niillä oli aivan sairaan hauskaa, ja ne olisivat jatkaneet tätä loputtomiin. Kun lounasaika tuli, menin kertomaan lapselle, että nyt mennään syömään. Kymmenen minuutin maanittelun jälkeen oli vain pakko käyttää fyysistä kokoa hyväkseni ja nostaa rimpuileva lapsi kärryihin. Yritin tehdä sen mahdollisimman ystävällisesti, koska jälleen kerran, tunsin suurta empatiaa lasta kohtaan. Kyllä minuakin ärsyttäisi, jos olisin tutustunut vaikka viinilasillisella pariin kiinnostavaan ihmiseen ja sitten joku tulisi yhtäkkiä ja nostaisi minut pois siitä tilanteesta. Juttelin rauhallisesti lapselle, ja lopuksi se itsekin rauhoittui. (En esimerkiksi huutanut sillä, että äiti lähtee nyt, jää sinä tänne!!)

Ai että! Tällaisita voitoista tulee niin järjettömän hyvä mieli! Että sitä pystyykin leikkimään olemaan aikuinen tällaisissa tilanteissa. Ei ala riehua, huutaa tai uhriutua, vaan ihan vain ottaa sen tilanteen lungisti ja yrittää olla kiva ja ymmärtäväinen sitä toista kohtaan. Näistä tulee niin mukava fiilis, että sitä omahyväisyyden ja onnistumisen tunnetta vain janoaa lisää. Kun lapsi sitten taas väistämättä jossain vaiheessa alkaa riehua, näkee mahdollisuutensa tulleen: nyt minä voin taas päästä olemaan se hyvä ihminen, joka tukee lasta hänen kasvussaan ja auttaa hänet tunnemyrskyjen yli. 

Koska rehellisesti, minun temperamenttini ei yleensä ole sellainen rauhallinen ja pinna ei ole niin pitkä. Jos koen jonkun tilanteen epäoikeudenmukaiseksi (kuten nyt lapsen kanssa minkä tahansa tilanteen voi kokoea: sitä järjestää kivan puistohetken ja kiitokseksi tulee lopussa räjähtävä raivokohtaus), niin tavallisesti suutun aika nopeasti. Mutta nyt lapsen kanssa pinnani vain kasvaa. 

Olenkin ottanut itselleni käyttöön tämän kannustus- ja palkitsemisstrategian. Kun saan kiukkuisen lapsen hyvälle tuulelle huumorin, juttelemisen tai huomion muualle viemisen keinoin, taputtelen itseäni selkään ja ajattelen, että ai että taas! Palkitsen itseäni omahyväisyyden hyrskäyksellä. Sitten tekee taas seuraavan kerran mieli olla se hyvä aikuinen. 

No, ikävä kyllä tämä ei yksinkertaisesti toimi aina. Joskus väsyttää, on kiire, on nälkä, en olekaan se aikuinen vaan ihan vain vanha sama temperamenttinen ja lapsellinen kanttura, joka vajoaa täysin 2-vuotiaan tasolle ja alkaa syytellä aamulla kiireessä kiukuttelevaa lasta, että miksi mikään ei voi mennä kivasti ja miksi ne kengätkin on pitänyt hukata jonnekin. Tällöin toki kaikki omahyväisyys romahtaa ja tilalle astuu vanha klassinen syyllisyys. 

Mutta sitten voi taas muistella, miltä ne onnistumiset tuntuivat ja tähdätä niitä kohti. Olen nimittäin huomannut, että monesti kyse on siitä, annanko itselleni luvan flipata ja marttyyroida (kun kerran on ollut niin raskas päivä ja yölläkin oli aivan liian vähän unta), vai päätänkö jaksaa vielä vähäsen. Aina en pysty hallitsemaan tunteitani, mutta aika usein pystyn, kun vain päätän. Se on ihmeellistä.

Kohti omahyväisyyttä, sano!

 

Mitkä ovat teidän selviytymisstrategianne raivokohtausten tullessa?

 

Lue myös:

Uhmaikä, täysin sekopäistä menoa

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Ladataan...
Juliaihminen

Yhdeksännellä luokalla seurustelin "vakavasti" erään pojan kanssa (joka ei siis todellakaan ole nykyinen aviomieheni). Hän kuului niin sanottuihin tupakkapaikkalaisiin eli pahiksiin, joiden porukkaan halusin tietenkin itsekin mukaan. Opportunistina sitten luikertelin tieni niiden tyyppien bileisiin ja puistoryyppyiltoihin poikaystäväni siivellä. Ja raahasin omat kaverit mukanani.

Välitin kuitenkin tästä tyypistä paljon, oikeastaan niin paljon, että kehitin itselleni keskivaikean pleastuspakkomielteen. Itselleni oli yhdeksännellä luokalla ilmiselvää, että menen lukioon (enkä mihin tahansa, vaan Turun parhaimpaan) ja että poikaystävä menee lukioon myös. Ongelmana oli vain se, että tyypin keskiarvo alkoi kutosella, eikä sillä todistuksella päässyt mihinkään lukioon.

Niinpä koko yhdeksännen luokan sparrasin häntä nostamaan numeroita. Luin hänen kanssaan kokeisiin, kuulustelin häneltä läksyjä, tein hänen puolestaan tutkielmia, jotka hän vei opettajalle (olen aika varma, että opettajat tajusivat kyllä, että minä tein nuo pikku lisätyöt). Tein itselleni kokopäivätyön hänen keskiarvonsa nostamisesta. 

Se oli aivan helvetillistä. Oma keskiarvoni nousi 9,9:iin (huomasin, että kun opettaa toiselle epäsäännöllisiä ruotsin verbejä, niitä oppii itsekin aika hyvin). Muistan yhden myöhäisillan, kun olin väsäämässä jotain esitelmää tai tutkielmaa hänelle, ja isäni tuli sanomaan, että mene nukkumaan. Sain ihan kauhean raivarin, nenästäni alkoi vuotaa hillittömästi verta ja aloin itkeä lohduttomasti. En minä pysty eikä minulla ole aikaa nukkua!

Veikkaan, että tuolloin olin lähimpänä uupumista, mitä olen eläessäni ollut. Olin kireä ja stressaantunut, enkä tainnut oikein kunnolla nukkuakaan.

Lilyn toimitus on nostanut tänä syksynä esiin #onkopakkojaksaa-kampanjallaan sen, että nuoret naiset uupuvat yhä useammin työelämässä. Ymmärrän hyvin, ett nuoret naiset uupuvat. Vastuun kantaminen on raskasta, ja moni ottaa vastuuta paitsi itsestään, myös läheisistään. Joskus aivan uupumukseen saakka. En tietenkään ole sitä mieltä, että läheisiä ei pitäisi auttaa tai vastuuta kannattaisi ottaa. Usein vastuun ottaminen on palkitsevaa ja ruokkii kunnianhimoa. Ylipäänsä muiden auttaminen on kilttiä, ja kiltteys on hyvä juttu. 

Mutta vastuun sysääminen sellaisten ihmisten päälle, joille se ei kuulu tai jotka eivät sitä välttämättä jaksa kantaa, on huono homma. Eräs yläkoulun opettajana toimiva ystäväni kuuli kerran opettajanhuoneessa, kun kaksi vanhaa opettajaa päivittelivät erästä hulivilipoikaa, joka vaikutti siltä, ettei hän tule pääsemään seuraavalle luokalle. 

"Tapaisipa hän jonkun kivan tytön, joka laittaisi hänen elämänsä järjestykseen", toinen sanoi.

Aargh! Juuri näin. Opettajatkin tietävät, että näin se menee, että kivat tytöt tulevat, ja pelastavat pahat pojat. Jo 14-vuotiaat kivat tytöt tuntevat suurta vastuuta ja ottavat poikien huolet kannettavaksi. Ei riitä, että heidän täytyy selvitä omista sotkuistansa ja kriiseistänsä, heidän pitää ratkoa vielä poikien ongelmat. Ja sitten nämä samat kivat tytöt kasvavat kivoiksi naisiksi, ja kantavat muiden murheita ja huolehtivat muiden pärjäämisestä kunnes uupuvat. 

Ei kuulosta hyvältä.

No, mitä sille poikaystävälleni sitten kävi? Hänen keskiarvonsa nousi kutosesta vuodessa yli seiskaan ja hän pääsi kuin pääsikin turkulaiseen lukioon (ei kuitenkaan samaan kuin mihin itse menin). Siellä hän tapasi jonkun hauskan tytön, johon hän aika nopeasti ihastui ja me erosimme. Myöhemmin hän lopetti koko lukion kesken ja meni ammattikouluun, minne hän alun alkaenkin olisi halunnut mennä. Oma kummallinen pakkomielteeni ei siis ollut kenellekään hyödyksi.

Olin kuitenkin tuosta erosta aivan älyttämän helpottunut, ja koko ensimmäinen lukiovuosi tuntui hirmu helpolta ja kevyeltä, kun sai miettiä vain omia läksyjä ja omia huolia. Siitä lähtien olen visusti yrittänyt olla pelastamatta ketään, mutta aika ajoin toki pelastusvietti iskee. Silloin pitää muistaa olla ensisijaisen kiva nainen itselleen

 

Oletteko koskaan ryhtyneet "pelastamaan" ketään?

 

Kuvat: Jostain syystä en ole päätynyt koskaan pelastamaan naisia, sen sijaan naisten seura pelastaa usein minut.

 

 

Lue myös:

Älä erikoistu vaipanvaihtoon

Aina voi luovuttaa

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Katselen tässä haaveillen viime kesäloman road trip -kuvia. Yleensä ollaan suunnattu kesäisin itään, Joensuuhun ja Kuopioon, mutta tällä kertaa mentiin länsirannikkoa pitkin Vaasaan. 

Turusta lähdettyämme olisin halunnut pysähtyä käymään Vanhassa Raumassa ihastelemassa puutaloja, mutta koska lapsi oli niin sikeässä unessa silloin, niin ajettiin Poriin saakka lounaalle. Korvattiin tämä tekemällä piipahdus Kristiinankaupungisssa ennen Vaasaa. Paikka oli mitä hurmaavin!

Vuonna 1649 perustettu kaupunki sai nimensä Kristiina-kuningattarelta (ja jo pelkästään tämä tekee mielestäni kaupungista sympaattisen). Vanha keskusta muodostuu 300 puutalosta, joiden jokaisen edessä teki mieli ottaa itsestään valokuvia (koska sitä varten nämä vanhat puutalot aikoinaan rakennettiin).

Tehtiin suorakaiteen muotoinen kävelyreitti, joka kulki sekä rannasta että kirkon takaa. Ihastuin erityisesti Kissanpiiskaajankatuun, joka on ilmeisesti Suomen kolmanneksi kapein katu. No, nimi ei nyt ehkä ole kaikkein suloisin: se on peräisin "yhdeksänhäntäisestä kissasta" eli yhdeksänpäisestä ruoskasta, jolla rankaistiin merimiehiä. Kiva juttu!

Kaupungissa on jäljellä myös kaksi tullitupaa (vuosilta 1680 ja 1720), sillä aikoinaan ihmisiltä perittiin tullimaksu kaupunkiin saapumisesta. Jos meillä olisi ollut enemmän aikaa, olisin halunnut käydä syömässä Jungmannissa merenrannassa, mutta aina voi jättää tekemistä seuraavaan kertaa.

Nyt vain tyydyttiin ihastelemaan taloja, kirkkoa ja tuulimyllyä. 

Oikein huvikseni sitten listasin, että missä kaikissa suomalaisissa vanhoissa puutalomestoissa ihmisen kannattaisi elämänsä aikana käydä. Kysyin asiaa instassa, ja sain hyvää täydennystä. Nämä paikat kuuluvat to see -listalleni:

Kristiinankaupunki X

Naantali X

Porvoo X

Hanko X

Vanha Rauma X

Turun Portsa X

Uusikaupunki X

Kaskinen

Pietarsaari (puutalokaupunginosa Skata)

Hamina

Kokkolan Neristan

Puu-Nurmes

Olen asunut oman lapsuuteni kauniissa natisevien hirsien puutalossa, ja puutalorakkauteni on suurta (toki myös tiedän vanhojen puutalojen huonot puolet: saattavat olla kylmiä talvisin, ja ne natisevat ja narskuvat myös öiseen aikaan silloin, kun on yksin kotona koko hiihtoloman ja katsonut juuri ensimmäistä kertaa Hohto-elokuvan parhaan ystävänsä kanssa).

Välillä haaveilen siitä, että asuisi taas puutalossa, ja olen jopa vähän yllättynyt siitä, miten kotoutunut olen tällaiseen 1950-luvun kerrostaloon. 

Onneksi usein riittää, että pääsee ihastelemaan tällaisia paikkoja, tai saa vaikka kutsun kaverin kolmekymppisille, jotka järjestetään tämän vanhempien kotona loviisalaisessa puutaloidyllissä. (Ylipäänsä ihmisen pitäisi saada enemmän kutsuja kavereiden vanhempien koteihin, niissä on yleensä sitä jotain, mitä omasta kodista ei löyty. Hehehe.)

Mutta juu, aion palata ensi kesänä tuonne, ja ehkä olla siellä yötäkin. Tämä ensi silmäys vei nimittäin syömeni!

 

Mitä muita ihania puutaloalueita Suomessa on, joita kannattaisi käydä katsomassa?

 

Lue myös:

Suomi-loman kohokohtia

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Vietettiin elokuun viimeinen viikonloppu meidän mökillä Kakskerrassa Raisan, Mirjan ja Mannen sekä meidän lasten kanssa. Vieläkin jaksan ihastella sitä, miten tuonne Kakskertaan pääsee noin kolmassa tunnissa julkisilla, eli junalla ja Turun paikallisliikenteen bussilla. 

Nyt kun lapsemme ovat 2- ja 3-vuotiaita, ne ovat jo aivan mainiota seuraa toisilleen ja meille. Toki aina välillä piti taltuttaa joitain pieniä maailmaa musertavia erimielisyyksiä ("toi otti mun kalan"), ja viikonlopun lopuksi hylly, jonne laitetteiin kaikki "jos ette osaa leikkiä sillä, niin minä otan sen teiltä kokonaan pois" -esineet oli melko täynnä. Koska kukapa nyt ei haluaisi leikkiä yksin sulkapallomailalla tai kumipallolla, ei niitä todellakaan kavereiden kanssa jaeta.

Tehtiin luonollisesti satokausityydytys-ruokia, eli uunivihanneksia ja lohta. Lauantaina leivottiin sekä puolukkamustikkapiirakka että omenahyve. Täydellistä nautinnoille antautumista oli käsillä.

Lasten kanssa oli myös jotenkin kivutonta ja kepeää saunoa. Käytiin myös uimassa suht lämpimässä järvessä, ja Alpusta on kuoritunut tänä kesänä todellinen vesipeto. Nytkään se ei olisi halunnut lähteä ylös, vaikka huulet sinersivät.

Lauantai-iltana vietettiin järvellä elotulien iltaa, mikä tarkoitti sitä, että vastarannalla paloi jylhä kokko ja illan mittaan ihmiset ampuivat raketteja. (Länsi-Suomessa tapahtuman nimi on ilmeisesti venetsialaiset.)

Molempina iltoina oltiin kyllä taas todella melkkiksiä, ja mentiin nukkumaan oikeastaan yhden aikuisten seurassa nautitun riesling-lasillisen jälkeen.

 

Joka kerta, kun teen tämän porukan kanssa minkä tahansa viikonloppu- tai arkiretken, päätän mielessäni, että näitä pitää tehdä aina vain lisää. On niin kivaa vain löllyä. Ja on meillä nyt taas suunnitteilla kaikenlaista. Seuraavaksi tarkoitus olisi mennä Kaurilan saunaan, mutta ilman lapsia, koska kyllä sitä välillä pitää saada olla ystävien kanssa ilman showta.

Tällaisista viikonlopuista tulee sellainen olo, että elämässä voi järjestää itse itselleen jatkuvasti kaikenlaista kivaa, niin että ei tässä nyt tarvitse odotella mitään ensi kesää. Yhtä lailla voi nauttia syksystä ja talvesta, kun eivät nämä ystävät minnekään talvihorrokseen katoa.

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Kuten olen kertonut, hankimme kaksi vuotta sitten sijoitusasunnon Helsingistä. Asuntoa ostaessamme tiesimme, että siihen on pian tulossa putkiremontti. Tämä näkyi hinnassa, ja nyt remonttilaskun jälkeen kämppä maksaa suurinpiirtein sen, mitä alueen yleinen hintataso on.

Putkiremontti alkoi viimein tämän vuoden tammikuussa. Meidän onneksemme vuokralaisemme sai perheensä Suomeen (<3 !!!!) ja muutti tästä syystä isompaan asuntoon juuri sattumalta samaan aikaan. Suuri kivi vierähti sydämeltä, sillä olin koko edellisen puoli vuotta jännittänyt, että mihin me sitten vuokralainen saadaan tuoksi ajaksi.

Koska emme asuneet tuossa asunnossa, putkiremppa sujui omasta näkökulmasta aika mukavasti. Asunto oli tyhjänä tammikuusta heinäkuuhun, joten siellä sai mellastaa miten halusi.

Mitä tulee remontteihin, suhtaudun niihin yleensä aika lungisti. Mutta oli tässä kieltämättä omat kommervenkkinsa myös. Päätimme nimittäin remontoida tuon melkoisen ankean keittiön ja parvisängyn tuolta huits helvettiin, ja eihän tuolaliset remontit mene koskaan putkeen.

Päätimme Tikin kanssa ulkoistaa kaiken mahdollisen, sillä keväällä ei ollut yksinkertaisesti aikaa tai energiaa alkaa tehdä itse remppaa (okei, maalasimme itse kyllä lopulta seinät). Niinpä pyysin putkiremonttifirmaa purkamaan vanhan keittiön pois. Alta paljastui muun muassa kiva pikku kaasumittari, jonka kaasulaitos kävi sitten irroittamassa. Jätettiin kaasumahdollisuus asuntoon, mutta otettiin nyt ihan tavallinen sähköliesi, sillä tuntui hankalalta velvoittaa vuokralaista tekemään kaasusopimusta erikseen. 

Suurimmat ongelmat olivat keittiön toimittamisen kanssa. Kävin Gigantissa suunnittelemassa tuohon tilaan Epoq-keittiön. Asiakaspalvelu oli alusta loppuun älyttömän ystävällistä ja kivaa, ja mun kaikkiin meileihin vastattiin välittömästi. Ongelma oli vain, että saatiin jonkun verran väärää kamaa ja sitten oikean kaman kanssa kesti yli kuukausi pidempään kuin piti. Lopulta kaikki kuitenkin selvisi.

Keittiöstä tuli mielestäni kaunis, ja kirvesmiehemme kokosi sen parissa päivässä. Kokonaisuudessaan keittiön hinnaksi tuli noin 6000 euroa kaappeineen (mukaan luettuna vaatekaapit), kodinkoneineen, purkuineen, kokoamisineen ja kiinnittämisineen. Eli ei ihan halvinta lystiä yksiön keittiöstä, mutta onpahan tuo nyt hyvä hamaan tulevaan saakka.

Itse putkiremontti myöhästyi tuon asunnon kohdalta yhden kuukauden, ja koko talon kohdalta ehkä kaksi. Mutta mä olin jotenkin niin varautunut siihen, etten osannut pitää sitä edes myöhästymisenä. Ajattelin, että ei herran piaksut nyt putkiremontit koskaan valmistu ajoissa.

Lisäksi talossa tehtiin sähköremonttia, rakennettiin pesutupa ja korjattiin vinttiä, fiksattiin pihaa, maalattiin porraskäytävät ja niin edelleen, eli nyt 1950-luvun kerrostalosta tuli aivan uuden veroinen. (Okei, julkisivuremontti on vielä jonain päivänä edessäpäin.)

Lopputuloksesta tuli melkeinpä niin kiva, että olisin itse halunnut muuttaa tuonne. (Ja myönnän, aina välillä haaveilen yksin yksiöön muuttamisesta.) Mutta löysimme asuntoon aivan älyttömän kivan vuokralaisen, mistä olen todella tyytyväinen. Nyt asiaa ei tarvitse miettiä enää ollenkaan. 

Myös asunnon vessa tietenkin remontoitiin kauniiksi ja moderniksi. Oli hauska päästä päättämään kaakeleista.

Loppujen lopuksi homma meni siis aika kepeästi. Tämä johtui paljolti siitä, että ulkoistimme kaiken. Toki jos kettiön kamat olisivat tulleet ajoissa ja edellinen keittiö olisi purettu ajoissa (jouduin aika monta meiliä laittamaan aiheesta), hermoni olisivat olleet ehkä vähän ehjemmät siinä touko-kesäkuussa. Mutta jännästi sitä vain unohtaa kaiken tällaisen. 

Niin että kyllä voisin vielä joskus toistekin ostaa putkiremppakohteen, jos hinta olisi kohdillaan.

 

Lue myös:

Näin ostimme sijoitusasunnon

Näin löysimme mahtavan vuokralaisen

 

ACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Pages