Ladataan...
Juliaihminen

Mun (työhuone)kaveri Ronja Salmi kirjoitti Nyt.fihin hyvän kolumnin siitä, miten Facebookin ja Whatsapin ilmoitus siitä, että viesti on nähty mutta siihen ei ole vastattu, hiertää ihmissuhteita. Tämä on tuhannen tosi. Mä ahdistun siitä nähty-toiminnosta kamalasti, koska usein joku kysyy multa jotain aikatauluun liittyvää, ja sitten vastaaminen venyy, kun kalenteri elää niin paljon. Monesti myös ajattelen, että vastaan tuohon viestiin paremmalla ajalla ja kunnolla, ja sitten vastaaminen jää roikkumaan päiväkausiksi. Kyse ei siis ole siitä, että suhtautuisin välinpitämättömästi, päinvastoin, mä haluan vastata pieteetillä kivoihin viesteihin!

Toinen kammottava ilmiö, joka liittyy FB Messengeriin ja Whatsappiin (ja jopa tekstareihin), on viestihistoria. Nimittäin joidenkin ihmisten kohdalla on ihan jäistä, kun viimeisin lähetetty viesti näkyy kentässä.

Lievimmästä päästä on mun ja Tikin viestiettlyt. On tylsää, kun mä haluan lähettää jonkun lepertelyviestin, ja sitten edellisenä viestinä näkyy jotain "missä sä oikein viivyt!" tai jopa mun lähettämä valokuvan siivottomasta keittöstä (olen julma nainen, mutta olen yrittänyt vähentää tällaisten viestien lähettelyä!). Tämä vähän laitistaa tunnelmaa.

Pahinta ovat kuitenkin sellaiset ketjut, joissa viimeisin viesti on lähetetty vuosia sitten. Kun tässä on ollut Facebookissa jo kymmenen vuotta, niin historiaa on paljon.

Niistä voi tulla surullinen olo: hitto tuonkin tyypin kanssa olin näin läheinen ja kirjoittelin vaikka mistä, ja sitten ei yhtäkkiä moneen vuoteen enää kirjoiteltu yhtään mistään.

Tai ne voivat olla kiusallisia: onpa omituista laittaa eksälle joku kasuaali viesti jostain aiheesta ja huomata, että edellinen viesti on lähetetty kymmenen vuotta sitten, ja siinä ei ole ollut mitään kasuaalia.

Tai ne voivat paljastaa minun törppöyden: jotkut viestit ovat vain jääneet ikuisiksi ajoiksi vastaamatta, jolloin on melko noloa, jos pitää pyytää esimerkiksi palvelusta joltakulta.

Viestihistoria saattaa jopa johtaa siihen, että en vain sitten kehtaa lähettää jotain viestiä, kun mietin, että nyt tuo näkee tuon edellisen viestin ja tämä on hyvin konkreettinen muistutus siitä, mihin meidän välit jäivätkään.

Kyllä oli kuulkaa ennen parempi. Silloin pystyi kirjoittamaan viestin mustekynällä paperille, sinetöimään sen sukunsa vaakunalla ja lähettämään sen ratsumiehen tai korpin (riippuu elikö Game of Thronesissa vai 1700-luvulle sijoittuvassa elokuvassa) välityksellä yli maiden ja mantujen vastaanottajalle. Siinä ei paljon edellisiä viestejä murehdittu, vaan toivottiin, ettei keripukki tulisi ja veisi. Niitä aikoja kaipailen aktiivisesti.

 

 

Millaisiin vanhoihin viesteihin olette törmänneet tämän viestihistoria-ominaisuuden takia?

 

 

Kuvassa: Liekö siinä taas Negatiivinen norsu saarnaamassa tällä kertaa viestittelyetiketistä

 

Lue myös:

Anteeksi, en tainnut ymmärtää

Sovellusten tekijät tunkeutuvat pääsi sisään

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

On tässä ehkä paistanut tekstin läpi, että aikamoista sekoilua on tämä vuoden ja yhdeksän kuukauden ukkelin kanssa operoiminen. Tällä hetkellä elämässä joutuu oikeastaan valitsemaan noin kymmenen kertaa päivässä, että pitäiskö nyt alkaa itkeä vai nauraa. 

Tässä viime päivien pikku episodeja.

Viime sunnuntaina vietettiin ihanan kummityttömme ristiäisiä Paavalinkirkossa. Me oltiin Tikin kanssa siellä edessä seisomassa ja Alppu ei sitten ihan käyttäytynyt kastetilaisuuden vaatimalla arvokkuudella.

Aluksi se tajusi, että kirkossa kaikuu upeasti. Sitä piti vähän testailla pienillä kiljahduksilla. Sitten se rimpuili itsensä irti Tikin sylistä ja lähti vaeltelemaan ympäri kirkkoa, ryömi muun muassa alttarin puolapuiden väleissä. Mä rukoilin paitsi Isä meidän -rukousta, myös sitä ettei missään olisi kynttilää, jonka Alppu onnistuisi kaatamaa ja sytyttämään kirkkoa roihuavaan liekkiin.

Jossain vaiheessa Alppu tajusi, että ne metalliset numerot, joilla laulettavaa virttä merkataan, roikkuu mukavan alhaalla. Se haki nollan ja kakkosen ja alkoi hakata niillä teräskaidetta hurmioissaan. "KLONK KLONK!" Siinä vaiheessa mietin, että rutto vai kolera: Annanko sen hakata niillä numeroilla vai otanko sen syliin, jolloin se alkaa ulvoa eläimellisesti (vähän kuin kristilliseen kirkkoon kuuluisi edelleen sellaiset vanhan testamentin uhrimeiningit). Annoin hakata. Luonnollisesti toisten kummien lapsi, joka on suurinpiirtein Alpun ikäinen, seisoi herttaisen hiljaa koko toimituksen ja ihaili vauvaa. 

Onneksi mä sain lukea tilaisuudessa raamatunkohdan, joka tuli aika lailla tarpeeseen. 

"Ja he toivat hänen tykönsä lapsia, että hän koskisi heihin; mutta opetuslapset nuhtelivat tuojia.
Mutta kun Jeesus sen näki, närkästyi hän ja sanoi heille: 'Sallikaa lasten tulla minun tyköni, älkääkä estäkö heitä, sillä senkaltaisten on Jumalan valtakunta.
Totisesti minä sanon teille: joka ei ota vastaan Jumalan valtakuntaa niinkuin lapsi, se ei pääse sinne sisälle.'"

Sitten valitsin nauraa, koska se tuntui paremmalta vaihtoehdolta.

Voin kertoa, että sen oppii kerralla, että iltakylvyn jälkeen ammeesta irrotetaan tulppa. On nimittäin hieman ärsyttävää vaihtaa puhdas yöpaita ja uusi vaippa sen jälkeen, kun molemmat (eritoten vaippa) ovat imeneet itseensä noin kolme litraa vettä.

Mutta silloinkin voi valita nauraa. (Ja toki vähän kiroilla sisäisesti.)

Kuten mun Insta Storyn seuraajat tietävät, yksi Alpun lempitavoista on aina sisään tullessaan pukea jalkaansa kengät, usein eri paria ja usein vääriin jalkoihin. Usein tämä on ihan ok, mutta tuossa yhtenä päivänä Tiki oli imuroinut ja pessyt lattiat, kun taas Alppu oli kävellyt mudassa. Muta oli kuivunut kenkiin, ja kun Alppu sitten tepasteli ympäri asuntoa noin kolme sekuntia ennen kuin me huomattiin tämä, koko kämppä oli törkyä täynnä.

Valittiin nauraa.

Pakko myöntää, että aamut ovat mulle aivan sairaan hankalia. Mä olen niin iltaihminen kuin voi olla, ja aamuisin kaipaisin enemmän kuin mitään muuta, rauhaa, hiljaisuutta ja yksinoloa. On kuvaavaa, että koko lukioajan kävin aina hakemassa keittiöstä aamupuuron ja menin syömään sitä omaan huoneeseeni. Muu perhe hyväksyi tämän, koska ne eivät halunneet kohdata mun aamuraivoa: "MIKSI PITÄÄ MÄSSYTTÄÄ SITÄ PUUROA!?"

No, ei voi enää paljon vedellä aamupuuroja suljettujen ovien takana. Olen suht hyvin pitänyt kuitenkin hermoni, mutta niinä aamuina kun Alppu on piilottanut sen kengät pinnasänkynsä alle, en ole enää vain pystynyt.

Olen valinnut itkeä.

Mutta sanoisin, että yhdeksän kertaa kymmenestä mä valitsen nauraa. Silloin kun Alppu on piilottanut vasaran kenkälaatikkoon ja laatikon kaappiin (ja minä etsin vasaraa kolme viikkoa), kun Alppu kihertää ilkikurisesti ja keksii miten lusikasta rakennetaan katapultti puurolle, kun se juoksee uimahallissa suihkuilta hallin puolelle ja mä saan sen viime hetkellä ennen allasta kiinni (onneksi pyyhe päällä!), kun se ei suostu ottamaan PIPPISTÄ (eli lippistä) pois edes suihkussa tai nukkumaan mennessään, kun se illalla jo yöpuvussaan laittaa kengät jalkaan ja menee seisomaan ulko-ovelle ja huutelee: "Viida! (Frida) Eiiino!" 

Kaikissa näissä tapauksissa mä valitsen nauraa, koska no, onhan se nyt aivan sairaan huvittavaa.

 

Lue myös:

Blast from the past: asioita, joita en hyväksyisi keltään muulta

Odotapa vain, pian se on vielä ihanampi

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Tyhjentelin tuossa vanhoja meilejä ennen kuin häippäsin työpaikastani. Törmäsin tällaiseen aika satunnaiseen viestinvaihtoon kolmen vuoden takaa. 

Taidettiin Ässä mennä tuolloin kahville, koska meillä on välit edelleen kunnossa?

 

 

Lue myös:

Joskus kannattaa tuplatsekata ystävän sähköpostiosoite

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

 

Ladataan...
Juliaihminen

Jesssss! Maailman parasta! Pääsin Ylen Puoli seiskaan Inkeri Alatalon ja Nuutti Takkisen vieraaksi puhumaan rahe-juttuja! Oli uskomattoman hienot kuusi minuuttia kuuluisuudessa. (Mun vieressä siinä pousaili joku randomrokkari, ei todellakaan saman tasoinen julkkis kuin itse olen.)

Laura ei ollut ehtinyt katsoa ohjelmaa, joten hän kysyi multa koetoksen jälkeen: "Sanoitko, että kaikilla meillä on samat mahdollisuudet, jokainen on oman onnensa seppä?" Vastasin, että todellakin sanoin. Sanoin myös, ett köyhyydestä voi syyttää Suomen maassa vain itseään. 

Itse tiedän, että välttämättä ihan jokainen suomalainen tai tämän blogin lukija ei pannut merkille tätä syksyn tärkeintä tv-esiintymistä (vaikka kuinka puffasin Insta Storyssäni), niin kerron nyt teille, mitä muuta siellä sanoin:

"Naisten palkka on huonompi kuin miesten, koska mitä nyt voi olettaa nisäkkäästä, joka on saanut syntynsä toisen nisäkkään kylkiluusta? Miksi miehen kylkiluulle pitäisi maksaa yhtä suurta palkkaa kuin miehelle?"

"Käsi sydämellä, kuinka monella suomalaisella on oikeasti alle sadan tonnin sijoitussalkku? Toki olen kuullut huhuja sellaisesta. Esimerkiksi meidän yläasteella oli yksi poika, jonka elämä lähti heti kulkemaan vääriä polkuja. Hänen sijoitussalkkunsa on käsittääkseni vain jotain 75 000 euroa. Mutta hänen vanhempansa olivatkin mitä lie hampuuseja, jotain humanisteja."

"Totta kai Suomi on tasa-arvoinen maa. Mutta come on, näin meidän kesken. Kyllähän jotkut ovat tasa-arvoisempia kuin toiset?"

Haastattelijat siinä sitten nyökyttelivät, että juu-u, joo-o.

"Oikeanlaisella verosuunnittelulla köyhäkin voi nousta murheen alhosta. Eikö vain kaverit?"

Oli antoisa keskustelu! Jos haluatte kuulla mitä oikeasti sanoin lisää mun viisauksia, niin katsokaa täältä Yle Areenasta jakso kohdasta 8.20 alkaen. 

Samu Haber on muuten oikeasti tosi mukava tyyppi, juteltiin pitkään ennen tuota lähetyksen alkua unelmien toteuttamisesta. Luonnollisesti oksensin hänen päällensä vähän myös mun urakriisin eri vaiheita, koska niin itseään kunnioittava bloggaaja tekee – puhuu aina vain itsestään.

 

 

Lue myös:

Miksi olen alkanut puhua rahasta?

Palkkakehitykseni tähän päivään saakka

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA

 

Ladataan...
Juliaihminen

Satokausityydytyksen päivät ovat käsillämme. Marianna lanseerasi tämän termin meidän käyttöön, ja se on mun mielestä nerokas. Satokausityydytys on mielihyvän tunne siitä, että onnistuu tekemään ruokaa, jonka raaka-aineet on juuri poimittu pellolta, pensaasta, metsästä, puusta, vuorilta, mistä nyt ruokaa tavataan poimia. (Yllä olevat vihannekset on poimittu pari viikkoa sitten Tapanilan Liike 51:stä, joka nyyh! lopetti juuri.)

Toinen hyödyllinen termi on hävikkityydytys, eli se, kun jääkaapissa on just jotain vanhaksi menevää, ja sitten humps vain kätevänä emäntänä valmistaa siitä apetta ja välttää maailman tuhoutumisen. 

Suosittelen kokeilemaan, molemmat tuovat tullessaan mukavan omahyväisen olon.

 

 

Onko satokausityydytys saavuttanut viime aikoina syöntäinne?

 

 

Lue myös:

Kun satokausityydytys lanseerattiin

Pelottavan herkullinen kurpitsapiiras

 

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA

 

Pages