Ladataan...
Juliaihminen

Suutuin Tikille tuossa yhtenä päivänä niin paljon, että aloin pitää eroamista varteenotettavana vaihtoehtona. (Minulla on tapana välillä vähän draamailla.) Aloin siinä sitten miettiä, mitä eroaminen tarkoittaisi käytännössä. Menin niin pitkälle, että laskeskelin, olisiko minulla varaa lunastaa Tiki pois meidän yhteisestä asunnosta. Kävi ilmi, että ei todellakaan olisi. Minun pitäisi ottaa noin 300 000 euroa lainaa omiin nimiini, mikäli haluaisin jatkaa itsekseni kodissamme asumista. Kävi ylipäänsä ilmi, että eroaminen olisi melko kallista, ja johtaisi meidän molempien kannalta tilanteeseen, jossa elintaso laskisi ainakin hetkellisesti aika paljon.

Saatan kuulostaa hieman kylmältä ihmiseltä, mutta joskus minua auttaa se, että niin sanotusti tiedän faktat. Siksi saatan käyttää aikaani tällaisiin pikku laskuoperaatioihin. 

Olen lueskellut toki teoriatasolla juttuja siitä, miten kallista avo-/avioeroaminen on, mutta en ollut koskaan miettinyt, miten asia menisi omalla kohdallani. No, oma raivonpuuskani laantui noin 15 minuutissa, enkä enää sen jälkeen ole miettinyt eroamista.

Mainitsin tästä pikku episodista kuitenkin, kun olin käymässä Me Naisten toimituksessa, ja ne oli sitä mieltä, että aiheesta kannattaa kirjoittaa juttu, koska eroamisen taloudellinen vaikeus koskee niin monia. Niinpä kirjoitin, ja se löytyy netistä. Tuolla on vähän tarkemmin avattu, mitä kaikenlaisia maksuja ja rahareikiä avioerosta seuraisi omalla kohdallani: erotessa rahaa menisi enemmän paitsi asumiseen, myös ruokaan, kalastamiseen, lomiin ja niin edelleen. (Haastattelin juttuun myös asiantuntijoiota, eli kyse ei ole vain minun oman napanöyhtäni kaivelusta.)

Omissa laskelmissani positiivista oli se, että kyllä sitä taloudellisesti pystyisi eroamaan, jos sellainen pakkorako tulisi eteen. Tämä vain vaatisi eron jälkeen ajanjaksoa, jolloin pitäisi elää tosi säästellen, jotta alkaisi tajuta, mitä uusi budjetti elämässä mahdollistaa ja etten ylivelkaantuisi heti alussa. Näin kuulemma käy helppsti eronneelle ihmisille juuri siinä alkuvaiheessa, kun elämä on muutenkin niin sekaisin.

Tämä ei tietenkään ole enää mikään hassuttelun aihe, koska niin moni ihminen myös eroaa ja nimenomaan joutuu tällaiseen tilanteeseen. Siinä mielessä tällainen ajatusleikki kuulostaa typerältä, sillä joillekin tilanne on juuri nytkin täyttä totta. Mutta toisaalta, kyllä se voisi olla täyttä totta myös omalla kohdallani.

Mitä talouteen ja rahaan tulee, olen vähän sellainen varmistelija. Kuten olen kertonut, pyrin pitämään tililläni jemmarahaa aina 5000 euron verran. Itse asiassa nykyään, kun olen yrittäjä, olen nostanut tuon summan 10 000 euroon. Tämä johtuu ihan siitä, että jos vaikka jalka menisi poikki enkä voisi tehdä töitä tyyliin kolmeen kuukauteen, selviäisin tuosta ajasta (maksan kyllä YEL:iä sen verran, että saisin myös sairauspäivärahaa). Yhtä lailla tällainen jemmarahatili auttaisi silloin, mikäli tulisi ero.

Näiden jemmarahojen säästämiseen on mennyt pitkän aikaa, ja se on onnistunut ehkäpä juuri siksi, että olen niin hyvässä asemassa, että olen parisuhteessa, jossa kulut laitetaan puoliksi. Eli en yhtään ihmettele, ettei useimmilla ihmisillä ole mitään viiden tonnin jemmarahoja tileillään lojumassa.

Tietenkään kaikki eivät pysty säästämään omaa jemmarahaa, ja ehkä vielä harvempi ihminen pohtii tällaisia erolaskuja huvikseen. Kuitenkin haastateltuani Marttojen Erkki Ukkolaa, tulin siihen tulokseen, että ei ole huonompi idea säästää nimenomaan omalle tilille jemmarahaa mahdollisten henkilökohtaisten katastrofien jälkeen. Ero on kurja juttu, ja taloudellinen epävarmuus tekee siitä vielä ikävämmän. 

Samalla nuo laskelmat taas osoittivat sen epäoikeudenmukaisen asian, mikä on monissa tutkimuksissakin todettu: Tietyllä tapaa onni kasaantuu. Pariskunnilla on enemmän rahaa käytössään kuin sinkuilla, 1 + 1 on enemmän kuin 2. On myös taloudellisesti etuoikeutettua olla naimisissa tai asua yhdessä seurustelukumppaninsa kanssa. Toisaalta tuo samainen tutkimus osoittaa myös sen, että ihmisellä, joka on ollut koko ajan sinkku tai asunut yksin, menee taloudellisesti paremmin kuin ihmisellä, joka on mennyt naimisiin mutta sitten eronnut. 

No, kuten tuossa Mimmien jutussakin totesin, on helpottava tieto, että minun ei tarvitse rahan takia olla yhdessä Tikin kanssa. Että ihan rakkaudesta tässä yhdessä ollaan! (Ja lisättäköön vielä, että en ole mikään erolla uhkailija, ja kysyin Tikiltä etukäteen, onko hänelle ok kirjoittaa aiheesta.)

 

 

Te kutka asutte yhdessä puolisonne kanssa, oletteko koskaan miettineet käytännön tasolla, mitä eroaminen tarkoittaisi?

 

 

Kuvat: Oltiin Tikin kanssa treffeillä Herttoniemen mainiossa Il Farossa. Olemme tulleet siihen tulokseen, että treffeihin törsääminen tulee lopulta edullisemmaksi kuin se, että ei käy treffeillä. Höhöhöhö.

 

Lue myös:

Säästötililläni on aina 5000 euroa

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Olemme elokuun saavuttua aloittaneet uuden perinteen: treffi-illat. Kuulostaa oksettavan keski-ikäiseltä, ja juuri sitä se on!

Tajusimme siskoni Sofian kanssa, että nyt on aika valjastaa seuraavalle levelille synergia siitä, että asumme samassa rakennuksessa ja molemmilla on 1–2-vuotias lapsi. Niinpä sovimme, että joka toinen viikko me hoidetaan naapurin Tonttua ja joka toinen viikko ne hakee Alpun päiväkodista. Tämä tarkoittaa deittejä Tikin kanssa kahden viikon välein, ja se on aika mukavaa luksusta!  

Meillä oli viime torstaina treffit, käytiin pizzalla Via Tribunalissa (josta saa jumalaista pizzaa). Oli aikaa keskustella tärkeistä asioista. Nämä tärkeät asiat olivat kodin siisteys sekä oman ajan järjestäminen. (Nämä ovat oikeasti todella tärkeitä asioita.)

Siisteydessä mietittiin, että on tehtävä jonkinlaista uutta työnjakoa ja life hackeja meidän ainaisille ongelmille. Yksi niistä on se, että meillä on tällä hetkellä vakava tölkki-invaasio kotona. Tiki rakastaa vanilija-colaa, jota se saattaa käydä ostamassa 24-packin Verkkokaupasta. (Omasta mielestäni tämä kuulostaa täysin käsittämättömältä. Toisaalta olen nainen, joka ahdistuu, jos jääkaapissa ei ole sinistä Jacky makupalaa.) Lisäksi on tuommosta energiajuoman kulutusta jos jonkin verran.

Tölkit tursuilevat joka paikasta, ja niinpä me kehitettiin suunnitelma: Poistetaan siivouskaapin alahylly, jotta sinne mahtuu kokonainen musta jätesäkki. Sitten kun säkki on täynnä tölkkejä (noin viikon jälkeen), viedään se vintille. Sitten kun vintillä on 20 jätesäkillistä tölkkejä, vuokrataan pakettiauto, ja kuljetetaan ne lähikauppaan. Tai voisihan sitä odottaa, että on 50 jätesäkillistä, ja vuokrata rekan! Tai voisi sitä ehkä rakentaa jonkinalisen ilmasillan meidän asunnon ja Arabian kauppakeskuksen välille, jota pitkin tölkit saisi kulkemaan.

Sovittiin, että hiotaan tätä suunnitelmaa vielä hieman käytännönläheisemmäksi, mutta on toiveikas olo, että tämä tölkkiongelma saadaan vielä ratkaistua. 

Ajankäytöstä puhuttiin sellaista, että tästä lähtien kumpikaan ei venaile, että milloin toinen tulee ja antaa luvan omalle ajalle, vaan sitä voi itse pyytää suoraan, selvällä suomen kielellä ilman, että asiaa tarvitsee perustella luettelemalla kaikkia niitä kertoja, jolloin toinen on saanut omaa aikaa. 

Tämän lisäksi juteltiin hieman myös siitä, miksi Tuukka Temosen elokuvat ovat olleet järjestäen aika epämieluisaa katsottavaa ja miten upeaa on, että punkkia soittamalla voi rikastua Suomessa (olen itsekin ostanut Apulannan levyjä, eli tukenut poikien bisnestä). Sitten ostin Altaan jätskikiskalta viidellä eurolla(!) Kolmen kaverin jäätelön, joka oli sulanut kerran ja jäätynyt uudestaan ja maistui juurikin siltä. Olin silti tyytyväinen elämääni.

Kyllä treffit ovat ihmisen parasta aikaa. Ongelmat ratkeavat ja lempi leiskuu!

 

Kuvat: Lopuksi istuskeltiin Tuomiokirkon portailla ja nautittiin Helsingin kesästä.

 

Lue myös:

Aina ei jaksa keskustella

En halua kertoa, missä olen

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Olen jutellut monien ystävieni kanssa viime aikoina siitä, millainen tunnelma lapsuudenkodissa on vallinnut. Ihmiset kertovat kahdenlaista tarinaa. Jotkut sanovat, että heillä on ollut kotona yleisesti ottaen mukavaa ja leppoisaa. Tietenkin vanhemmat silloin tällöin suuttuivat toisilleen tai lapselle, mutta mielikuva omasta lapsuudenkodista on rento.

Toiset taas muistelevat, että kotona oli usein kireä fiilis. Molemmat tai jompikumpi vanhempi oli stressaantunut ja usein huonolla tuulella esimerkiksi kuormittavien töiden takia. Tällöin lapsena piti varoa omaa käytöstään, sillä isä tai äiti saattoi räjähtää pienestäkin jutusta.

Jotkut ovat kertoneet, että vanhemmat saattoivat riidellä keskenään paljon niin, että riidat kestivät pitkään. Joillakin on kokemuksia jopa vanhempien kuukausien mittaisista mykkäkouluista, mikä taas vaikutti tietenkin koko perheeseen. "Ne olivat hankalia aikoja myös käytännössä, sillä vanhempien keskinäinen mykkäkoulu saattoi johtaa siihen, ettei meillä tehty ruokaa", yksi mainitsi. 

Näitä kokemuksia kertoneet ystäväni eivät mitenkään ajattele, että lapsuus ja nuoruus olisi ollut huono tai he olisivat kokeneet mitään traumoja, vaan nämä ovat ennemminkin sellaisia toteamuksia. Kireä tunnelma ei aiheuttanut välttämättä mitään turvattomuutta, mutta ikävää se kuitenkin oli. Lisäksi se, että joinain aikoina on ollut kireä tunnelma, ei tarkoita sitä, että kaikkina aikoina olisi ollut. Eli tilanne saattoi vaihdella paljon.

Oma haaveeni on tietenkin se, että nykyisessä kodissani meillä olisi sellainen letkeä ja humoristinen fiilis. Mitä enemmmän olen puhunut tästä ystävien kanssa, sitä tärkeämpänä olen alkanut pitää asiaa. Sitä enemmän olen myös alkanut tajuta, että voin itse vaikuttaa valtavasti kodin fiilikseen omalla toiminnallani.

Mulla oli esimerkiksi yhdessä vaiheessa tapana aika usein rähjätä aina vähän aikaa silloin, kun saavuin töistä kotiin, mikäli kotona oli sotkuista. Tästä tavasta olen tietoisesti pyrkinyt eroon ja tullessani töistä kotiin ja kävellessäni ylimpään kerrokseen rappukäytävässä olen tehnyt eräänlaista mielikuvaharjoittelua: "Sitten kun siellä on eteisessä kengät ja takit möykkynä lattialla ja keittiö näyttää siltä kuin siellä olisi kuvattu Nuijaa ja tosinuijaa, niin hengitän vain rauhassa ja iloitsen siitä, että minun kaksi rakasta ukkelia on minua vastassa."

Tämä onnistuu aika usein, mutta ei edelleenkään joka kerta.

Minä olen luonteeltani vähän sellainen, etten oikein pysty olemaan näyttämättä tunteitani. Kartan konflikteja ystävieni kanssa, mutta kotona saatan räjähtää joskus vähän liian helposti. Toisaalta hyvä puoli on se, että lepyn noin minuutissa. Joskus kun olen ollut älyttömän kiukkuinen, olen oikein suunnitellut, että "nyt mökötän ainakin vuorokauden". Sitten mun mökötys on kuitenkin loppunut sillä sekunnilla, kun Tiki on tullut ja heittänyt jonkun vitsin. Kuten olen sanonut, en kykene olemaan oikein mistään kauhean pitkään vihainen. 

Ihmisen persoona muokkautuu monesta eri palikasta, mutta joskus olen kuullut sanottavan, että puolet tulee geeneistä, puolet ympäristöstä. Minun muistikuva omasta lapsuudenkodin yleistunnelmasta on sellainen, että meillä oli nimenomaan rentoa, kepeää ja aika humoristista. Isäni on ikuinen puujalkavitsien vääntäjä (raivostuttavuuteen saakka), ja meillä kotona arvostettiin vitsailua ja nauramista. Vanhemmat eivät juurikaan riidelleet, paitsi aivan lyhyen hetken silloin, kun he päättivät erota (olin 8-vuotias). Äiti saattoi joskus tulistua nimenomaan sotkusta, mutta hänkin leppyi aina jossain kolmessa minuutissa. Isäni ja äitini ovat ylipäänsä aika leppoisia ihmisiä, joten rennon tunnelman ylläpitäminen oli aika helppoa. 

Lisäksi meillä neljällä sisaruksella oli aina hyvä meininki keskenämme. Okei, kuten olen kertonut, me lapset riitelimme aivan mielivaltaisen paljon, mutta se oli juuri sellaista kuin oma riitelyni nykyäänkin: tulitikku raapaistaan, liekit roihuavat hetken ja sitten koko homma onkin jo ohi. Mikään ei jäänyt koskaan kytemään, ei vanhempien eikä meidän lapsien väliin, sillä anteeksi pyytäminen oli sisäänkoodattu käytökseen.

Riidat sovittiin aina, ja niinpä minulle on luonnollista, että Tikin kanssa kinat sovitaan edelleen heti kun molemnat ovat leppyneet. Meidän whatsapissa on varmaan satoja tällaisia viestinvaihtoja:

"Ollaan kamuja?"

"Ollaan kamuja! Pus!"

Totta kai haluaisin olla ihminen, joka ei kiukuttelisi niin helposti ja jonka hermo kestäisi pidempään ilman että muutun kireäksi. Työstän tätä koko ajan, ja uskonkin, että minusta on tullut pakostakin leppoisampi viime vuosien aikana (esimerkiksi juuri sotkun kestämisessä, koska muita vaihtoehtoja 2-vuotiaan kanssa ei oikein ole). Jos tunteet laittaa hetkeksi sivuun ja miettii, kumpi on tärkeämpää, hyvä tunnelma vai siisti koti, niin valinta on aika selkeä. Jostain syystä kuitenkaan väsyneenä ja nälkäisenä en saa tätä valintaa aina osumaan kohdilleen. Mutta tällainen kodin tunnelman pohdiskeleminen auttaa, sillä totta kai minä haluan, että joskus sitten tulevaisuudessa Alppunen ei viiniä ystävien kanssa siemaillessa kerro, miten "meillä kotona oli aina aivan jäätävän kylmä fiilis".

Toisaalta en nyt halua myöskään syyllistää itseäni siitä, että välillä flippailen ja raivoan. Joskus elämä nyt vain on sellaista, että raivostuttaa, eikä sekään ole niin kovin vakavaa. Sen sijaan yritän tiedostaa, että omalla käyttäytymiselläni voin vaikuttaa siihen, millainen meininki kotona vallitsee.

 

Millainen tunnelma teillä oli lapsuuden kodissa?

 

Lue myös:

Kosto on vaivalloinen

Riitelimme sisarusteni kanssa lapsena paljon ja nyt olemme parhaita ystäviä

Omituisimmat riidanaiheet Tikin kanssa

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Minun neljän viikon loma loppuu huomenna, ja vaikka työt kuinka kiinnostavat, niin nyt on jotenkin erityisen haikea olo loman päättymisen suhteen. Ennen lomaa kirjoitin siitä, miten kaipasin kunnon taukoa omasta lapsestani. Oli erinomainen päätös olla hetken aikaa yksikseen ennen varsinaista lomaa, sillä vaikka olin tuon itsekseen vietetyn viikon vielä töissä, sen jälkeen lapsen kanssa oleminen ei ärsyttänyt enää ollenkaan. Nautin myös minun ja lapsen kahdenkeskeisestä viikosta meidän mökillä, kun Tiki oli töissä Suomi Areenassa (vain yhtenä iltana lähettelin Tikille viestejä, jossa kirosin elämääni, kun Alppu ei suostunut nukahtamaan). 

Ennen kaikkea tällä lomalla olen ollut iloinen siitä, että ollaan vietetty aikaa kolmestaan Tikin ja Alpun kanssa. Meillä lipsuu arki tosi herkästi sellaiseksi, että silloin kun toinen on lapsen kanssa, toinen ei ole. Sitten ehkä välillä käydään kahdestaan treffeillä, mutta sellainen kolmestaan vietetty aika on melko harvinaista, jopa viikonloppuisin. 

Tällä lomalla olen taas huomannut, että dynamiikka muuttuu rennommksi ja helpommaksi, kun porukassa on kaksi aikuista ja lapsi. Se on myös siitä erilaista kuin kavereiden kanssa hengailu, että kun molemmat aikuiset ovat tasapuolisesti vastuussa lapsesta, ei tule sellaista oloa, että toinen tekisi jonkun palveluksen, jos se katsoo hetken lapsen perään. Olo on paljon lupsakampi, kun itse ei ole täysin lapsesta vastuussa. 

Vuosi sitten kirjoitin, että olin tyytyväinen, kun loma puolitoistavuotiaan kanssa päättyi. Mua vähän naurattaa, että ei tämä meininki kyllä ihan kamalasti ole muuttunut: lapsi ryntäilee ihan yhtä lailla paikasta toiseen, (joskin nyt sillä on inan verran jo itsesuojeluvaistoa), se ei ole edelleenkään erityisen ääniohjautuva ja nyt sillä on oikeastaan jopa enemmän tahtoa kuin aiemmin.

Toisaalta se, että voi aina kysyä, mistä on kyse ja mitä haluat, ja saa suomen kielellä vastauksen, on kyllä tehnyt elämästä tosi paljon helpompaa. Lisäksi vaipan vaihtuminen pottaan, kyky keskittyä Ryhmä Hauhun jopa tunti kerrallaan ja taito kertoa, millainen fiilis on, ovat tehneet lapsen kanssa olemisesta helpompaa. Ehkä sen takia en sitten ole tänä vuonna yhtä uupunut kuin viime vuonna samaan aikaan. Tai sitten se johtuu yksinkertaisesti siitä, että olemme olleet Suomessa ja mökillä, tehneet melko lapsiystävällisiä hommia, jolloin lasta ei ole tarvinnutkaan kieltää juoksemasta vilkkaasti liikennöidylle autotielle tai roudata sitä hikisenä lentokentällä.

On myös ollut suloista nähdä, miten paljon Alppunen tykkää viettää aikaa kolmestaan. Aina kun Tiki on lähtenyt hetkesikin vaikka sytyttämään grilliä, Alppu on alkanut kysellä: "Missä iti on? Minne iti meni?" Ymmärrän sitä hyvin. Iti on hyvää seuraa ja lisäksi on kivaa saada kahden ihmisen huomio tekemisilleen.

Alppu viihtyy myös itsekseen kuunnellessaan mun ja Tikin hyväntuulista jutustelua, vaikkei hän juuri sillä hetkellä osallistuisikaan keskusteluun siitä, ovatko Bourdieun opit vanhentuneet tai voiko ihminen kakata litran päivässä. 

Meille on loman aikana vahvistuneet sellaiset imelä ryhmähali-perinne ("alii") tai ryhmäpusu ("putu!"), jossa koko perhe pakkaantuu yhteen halaamaan tai pusuttelemaan Alpun poskia. Uiminen kolmestaan on ollut palkitsevaa: syötellään renkaassa lilluvaa lasta toiselle ja kuunnellaan, kun se hihkuu. Kolmestaan souturetkillä käyminen (ollaan ravustettu monena iltana ja aamuna) on ollut helppoa ja hauskaa, kun toinen voi soutaa ja toinen pitää tarvittaessa pelastusliivin kahvasta kiinni samalla, kun lapsi kurkottelee katsomaan kaloja.

Tästä kaikesta tulee sellainen olo, että pitäisi saada kolmestaan hengailua enemmän arkeen. Kai me sitten ollaan aika työkeskeisiä, kun ollaan yleensä jaettu viikot vain niin, että silloin kun toinen hakee lapsen päiväkodista, toinen saa tehdä pitkän työpäivän tai menee harrastamaan liikuntaa tai näkemään kavereita. Olisi kiva saada viikkoon sellaisia päiviä, jolloin molemmat lopettavat hommat neljältä ja sitten rillutellaan yhdessä, kolmestaan. Mielellään sellaista, että tehdään yhdessä jotain, ei vain että satutaan olemaan yhtä aikaa kotona ja toinen leikkii lapsen kanssa samalla kun toinen lueskelee toisessa huoneessa.

Tämä on tietenkin tosi hankala yhtälö, kun sitä kuitenkin haluaisi harrastaa liikuntaa ja sen semmoista. Mutta pitää vähän tutkailla nyt omaa kalenteria, elämää ja tehdä konkreettisia juttuja, jotta kolmenkeskeistä aikaa saisi enemmän arkeen ja viikonloppuihin. 

 

Jos perheessäsi on kaksi aikuista, niin kuinka paljon yleensä vietätte aikaa kahden aikuisen ja laps(i)en voimin?

 

Lue myös:

Onneksi lomatkin loppuvat

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Olen sattuneesta syystä miettinyt viime aikoina paljon tunteita ja niiden tunnistamista. On nimittäin tullut hieman sanoitettua erään ukkelin tuntemuksia. Ystäväni, joka on kahden lapsen isä, sanoi yksi päivä lounaalla, että on se hassua, miten lapselle joutuu kertomaan, että "nyt sinua harmittaa, koska kaaduit". Naurettiin yhdessä, että eikö se muka tiedä sitä muuten, että siksi sitä harmittaa. Mutta ei se välttämättä tiedä! Syy-seuraussuhteet on monimutkaisia juttuja, ja kun olen joutunut sanoittamaan tässä toisen tunteita noin sata kertaa päivässä, olen alkanut siinä samassa sanoittaa myös omia tunteitani. Se on hassua, ja se on kiinnostavaa.

Ennen kaikkea se on opettavaista. Etenkin silloin, kun on määrittelemätöntä ahdistusta, pahaa mieltä tai levottomuutta, omien tunteiden sanottaminen on erityisen tärkeää. Ne eivät nimittäin ole ihan yhtä yksiulotteisia kuin 2-vuotiaan ihmisen murheet. 

"Nyt mieleeni nousi epämiellyttävän ahdistava tunne siitä, että eilen kun oltiin ystävien kanssa viinillä, puhuin liikaa muiden ihmisten asioista, sellaisista, joita minun ei olisi pitänyt kertoa."

"Nyt tiuskin Tikille, vaikka jos tarkkoja ollaan, olen oikeastaan vihainen itselleni, koska en pakannut näitä tavaroita jo eilen ja nyt meille kaikille tuli kiire sen takia."

Ikääntymisessä on hienoa se, että itsensä oppii koko ajan tuntemaan paremmin. Omia tunteitaan oppii tunnistamaan paremmin, ja niitä pystyy suorastaan ennakoimaan etukäteen, jolloin niille voi yrittää tehdä jotain:

"Meillä on ollut hirveän kiva viikonloppu, ja nyt kun viimeiset vieraat lähtevät, minulle saattaa jäädä tyhjä ja surullinen olo, joten on parempi järjestää itselleen jotain kivaa tekemistä kuten elokuvan katsomista."

"Nyt minulla on pissahätä, ja pian tämä fyysinen epämukava tunne muuttuu henkisesti epämukavaksi tunteeksi, joten on parempi etsiä se vessa ja pian."

Äitini antoi joskus sellaisen ohjeen, että hankalissa tilanteissa itsestään voi puhua kolmannessa persoonassa. Näin saa etäännytettyä itsensä tilanteesta, jolloin on mahdollista tarkastella tapahtunutta analyyttisemmin. Parhaimmillaan silloin näkee omassa toiminnassaan jopa koomisia piirteitä.

"Nyt Julia riehuu mielivaltaisesti, koska puhelimen netti ei toimi ja hän ei saa ladattua instagram-kuvaa."

Ystäväni Ida oli myös bongannut sellaisen termin kuin aleksitymia. Se tarkoittaa persoonallisuuden piirteistöä, jossa ihmisellä on vaikeuksia tunnistaa tai kuvata omia tuntemuksiaan tai erottaa niitä ruumiillisista tuntemuksista. Minä en missään nimessä kärsi tuosta, päinvastoin, mutta on kiinnostava tietää, että tunteiden tunnistamattomuus on ihan olemassaoleva ilmiö, ja se voi aiheuttaa ihmiselle paljon hankaluutta.

Niin että ei se lapsen tai omien tunteiden sanoittaminen ole yhtään sen hullumpaa toimintaa, suosittelen välillä kokeilemaan.

 

Kuinka taitavia olette tunnistamaan ja sanoittamaan omia tunteitanne?

 

Kuvat: Saara Helkala eli Ässä

Lue myös:

Tunteiden näyttämistä voi opetella

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

Pages