Ladataan...
Juliaihminen

Hesarissa on vietetty yksinäisyysviikkoa, ja olen lukenut suurella kiinnostuksella lasten, nuorten, sinkkujen ja vanhuuden yksinäisyydestä. Tänään lehdessä puhuttiin niin sanotusta miesansasta. Kyse on ruotsalaisesta termista mansfälla, johon kulttuurissamme parisuhteessa ja perheessä elävät miehet tipahtavat helposti: Ihminen ei jaksa pitää perheen ja työn lisäksi enää muita sosiaalisia kontkateja, jolloin ystävät häviävät pikkuhiljaa. Sitten jos tulee ero, ihminen jää yhtäkkiä täysin yksin. 

Kyse ei tietenkään ole vain miehiä koskevasta tilanteesta, juuri aiemmin viikolla Hesari kertoi viisikymppisestä naisesta, joka oli niin ikään pudonnut pitkien parisuhteiden aikana ystäväpiireistä ja nyt sinkkuna eli melko yksinäistä elämää. 

Tunnistan kuitenkin tuon, että tämän tyyppinen yksinäisyys on yleisempää miesten keskuudessa kuin naisten. Homma alkaa jo vauva- ja taaperovuodesta. Minulla oli paljon enemmän seuraa vanhempainvapaalla kuin Tikillä. Tilanne heijastuu edelleen: Minun on suht helppo koska vain soittaa jollekin kaverille ja pyytää häntä lähtemään lasten kanssa puistoon. Tikillä on kyllä muutama tällainen lapsen kanssa puistossa hengaus -kaveri, mutta sen verran vähemmän kuin minulla, että jos yksi tai toinen ei pääse lähtemään spontaanisiti, niin sitten Tiki on yksin. Tämä taas vaikuttaa minun arkeeni siten, että saan paljon vähemmän kotona vietettyä satunnaista omaa aikaa, koska Tikin ei tee mieli lähteä Alpun kanssa ulos samalla tavalla kuin minun. Molemmat häviävät.

Tätä kirjoittaessani istuskelen ruokapöydän ääressä yksin ja kuuntelen Nationalia. Olo on aika raukea, joskin tätä se ei ole ollut koko viikonlopun. Tiki on nimittäin ystäväporukkansa kanssa Joensuussa viettämässä pikkujouluja. Teemana on ollut maailmanloppu, ja olen seurannut tapahtumien kulkua pikkujoulujen järjestäjän Insta Storystä  – on ollut vähän kateellinen fiilis, koska niillä on näyttänyt olevan niin törkeän hauskaa siellä.

Viimeksi Tiki oli samalla porukalla marraskuun alussa viikonlopun Oulussa harrastamassa kulttuuria. Arvostan sitä, että tuo yliopistosta lähtöisin oleva kaveriporukka järjestää itselleen kaikenlaista hauskuutta ja tapaa toisiaan. Ja samaan aikaan se on ikävä kyllä minulta pois, sillä tämä on kuukauden sisään jo toinen viikonloppu, kun olen kahdestaan 2-vuotiaan uhmaikäisen kiukkupetterin kanssa. 

Perjantaiaamuna, kun olin tapaamassa Alpun kanssa siskoani Sofiaa ja hänen tytärtään puistossa (teen nelipäiväistä viikkoa, niin perjantait on meillä vapaina), mulle tuli sellainen olo, etten selviä tästä viikonlopusta kaksin lapsen kanssa. Alpun pukeminen talvivaatteisiin oli ollut niin hankala ja aikaa vievä prosessi, että kun näin Sofian puistossa, purskahdin itkuun ja sanoin, että nyt en enää jaksa. Sofia halasi mua pitkään ja puhui lohdullisesti. Ja vielä parempaa: laittoi eilen illalla viestiä, jossa kysyi, voisiko Sofia ja Sampo ottaa Alpun mukaan uimahalliin, kun olivat menossa nyt tänä aamuna. 

Ja niinpä minä olen nyt saanut olla koko aamun tässä rauhassa ja juoda ensin kahvia ja sitten glögiä. Olo on taivaallinen. 

Tämän tuokiokuvan pointti on selittää, että vaikka kuinka minua välillä ärsyttäisi, että Tiki lähtee rientoihinsa ystäviensä kanssa, niin kyllä sen vain pitää lähteä. Lapsen saamisen jälkeen pitää olla aikaa ylläpitää myös vanhoja ihmissuhteita. On molemmille tosi haitallista, jos lapsen myötä kummankin täytyy hautautua kotiin, jolloin ystävyydet hiipuvat. Siitä olisi haittaa ihan jo nykyhetkessä, sillä ystävät ovat iso elämässä voimavara, saati sitten tilanteessa, jossa me joskus eroaisimme.

On myös minun asiani pyytää apua itselleni tällaisina hetkinä. Ylipäänsä tämän perheen pyörittämisen ei tarvitsisi olla niin vahvasti vain kahden aikuisen harteilla. Se voisi jakautua laajemminkin. Sofia valitti, että minulla on vain niin vahva pärjäämisen tarve ja sellainen "en pyydä apua ennen kuin luuhistun maahan" -asenne, että ihmiset eivät tajua tarjoitua. Ja jännästi melkein aina kun pyydän, saan sitä apua. Jotenkin silti vain hävettää pyytää jotakuta hengailemaan Alpun kanssa vähän aikaa, koska itse olen lapseni hankkinut, niin täytyy kantaa seuraukset. 

Tällainen ydinperheajattelu, että perheen kesken on ilman muita aikuisia pärjättävä, vaikuttaa ihan joka suuntaan - huonolla tavalla. Se voi johtaa esimerkiksi tuollaiseen miesansaan, jossa mies ei sitten enää jaksa raskaan perhearjen lisäksi enää viritellä sosiaalisia suhteita. Kyllä ystävyyden ylläpitäminenkin on välillä vaivalloista, kuten vähän aikaa sitten paasasin

Tuntuu myös siltä, että nykykulttuurissa on naisia rohkaistaan enemmän pitämään sosiaalisia suhteita yllä. Välillä se on iso taakkakin, että perheen nainen kokee velvollisuudekseen olla yhteyksissä myös miehen sukuun, järjestää pariskuntailtoja ja hoitaa lapsitreffejä myös puolisolleen. Minä en ole yksinkertaisesti yhtään lähtenyt tällaiseen (joskaan sitä ei ole erityisesti minulta myöskään vaadittu). Tiki hoitakoon omien sukulaistensa lahjat sun muut ja järjestäköön itselleen seuraa Alpun kanssa ja ilman. Minun tehtäväni on vain mahdollistaa tämä eikä seistä tiellä esimerkiksi kieltämällä häneltä ystävien tapaamista.

Olen itse vastavuoroisesti menossa ensi viikonloppuna Hankoon ystävieni kanssa, joten kyllä nämä meidän omat viikonloput tasaantuvat. Tällaisten viikonloppujen aikana on mielestäni todella tärkeää olla uhriutumatta ja lähettämättä toiselle esimerkiksi videokuvaa lattialla riehuvasta lapsesta – ellei kyse ole sitten huumorista. Mun on tämän viikonlopun aikana monta kertaa tehnyt mieli kertoa Tikille, miten rankkaa on, kun lapsi haluaakin vielä hampaiden harjauksen jälkeen syödä sängyssä yhden leivän, mutta olen joka kerta onnistunut välttämään kiusauksen. Ja joka kerta ollut todella tyytyväinen itseeni, sillä kolmen minuutin jälkeen ei ole enää ärsyttänyt niin paljon, vaikka lapsi mutustaakin rieskaa vielä unenpöpperössä.

Näin ei todellakaan ole aina, vaan olen laittanut whatsapissa semmosta katkeruuden settiä menemään, ettei toiselle jää oikein mahdollisuutta nauttia hyvillä mielin omasta ajastaan. Mikä taas helposti johtaa siihen, ettei sitten lähde seuraavalla kerralla, kun kutsutaan vaan jää velvollisuudentuntoisesti perheen luo. Toki pitää olla tasapaino: jos toinen ei ihan oikeasti jaksa, niin sitten ei jaksa ja silloin pitää joustaa. Mutta noin lähtökohtaisesti ajattelen, että lapsiperheiden vanhempien yksinäisyyttä voi ehkäistä niin, kannustaa toista lähtemään ja pitää itse vähän mölyt mahassa. 

Uskon, että ensi viikonloppuna en itse saa yhtäkään uhriutumisviestiä, vaan sellaisia kuvia, joissa Alppunen naureskelee milloin milläkin joulutorilla. 

Nyt jatkan glögin juomista ja Last Christmasin kuuntelemista. En vain saa kummastakaan tarpeekseni!

 

Tuntuuko, että saat viettää tarpeeksi aikaa ystävien seurassa?

 

Lue myös:

Yksinäisyys on viheliäs mulkku

Roolien vaihto parantaa parisuhdetta

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Ladataan...
Juliaihminen

En muista koska olisin odottanut jotain näin paljon kuin tätä marraskuista perjantaita. Annoin Tikille synttärilahjaksi staycationin (tai love vacationin, kuten itse tykkään sitä kutsua, mutta jostain syystä Tiki ei lämpene tälle) Hanasaaren hotellissa. Alppu meni hoitoon isäni ja hänen vaimonsa luo.

Hekumoitiin viikkoja etukäteen tällä: saadaan makoilla hotellissa ilman lasta, syödä ja juoda mitä huvittaa, käydä ilalllisella, nukkua keskeytyksettä niin pitkään kuin halutaan ja katsella aamulla merimaisemaa ja vain olla.

Mietittiin, miten tämän ajan voisi käyttää nautinnollisimmalla mahdollisella tavalla, ja tultiin tulokseen: Katsotaan putkeen joku sarja läpi. Muistellaan toisinaan vieläkin erästä ristelyä (ennen Alpun syntymää), jolloin löllyttiin Tikin kanssa luksushytissä Viking Linellä ja vain katsottiin peräjälkeen Mad Men -jaksoja. Alpun jälkeen ei ole ollut mahdollista suorittaa tällaisia hedonistisia sarjamaratoneja. 

Tehtiin pitkään taustatyötä siitä, mikä voisi olla sopiva sarja, ja lopulta päädyttiin Netflixin suht uuteen poliittiseen trilleriin, Bodyguardiin. Kaudessa on kuusi jaksoa. Ja se oli aivan nappi valinta. Tempasi heti mukaansa ja sitä pystyi helposti katsomaan monta jaksoa putkeen.

(Fiktiosarja kertoo brittien sisäministerin henkivartijasta, ja siinä on paljon poliittista suhmurointia, intiimejä seksikohtauksia ja erityisen ihania  ja korkealla vallan kahvassa olevia naishahmoja. Suosittelen ehdottomasti.)

Myös Hanasaari oli erinomainen valinta: Mirja oli suositellut sitä etukäteen, mutten silti tiennyt mitä odottaa. Paikka on upea. Sinne pääsee metrolla niin, että jää Lauttasaaressa Koivukylän asemalla ja käppäilee loppumatkan. Hotelli on 1970-luvulla rakennettu ja nyt rempattu alkuperäistä kunnioittaen - todella tyylikkäästi. Etenkin uima-allas näkymineen oli mieletön. Hotellissa toimii ruotsalais-suomalainen kulttuurikeskus, mikä tarkoittaa sitä, että kaikkialla on taidetta ja paikassa on myös hieno galleria.

Ravontola oli niin ikään ihanan tunnelmallinen, syötiin siellä pitkään ja katseltiin takkatulen loistetta. Menee jo vähän yltiöromanttiseksi, mutta me todella tarvittiin tätä. Koko syksy on ollut sellaista taistelua tuon uhmaikäisen kanssa, ettei parisuhdekaan nyt suoranaisesti ole kukoistanut. Kun pinna on kireällä, on niin paljon helpompi purkaa kiukku puolisoon kuin muistaa, että järkevämpää liittoutua kahdestaan sitä pientä mulkvistia vastaan!

Tuon miniloman jälkeen ollaan taas onnistuttu tiimiytymään huomattavasti paremmin, ja molemmat kiinnittävät huomiota oman jaksamisen lisäksi myös toisen jaksamiseen. Tämä on ollut mieletön parannus siihen, millainen tunnelma kotona vallitsee ja millainen olo itselläni on.

Jotta elämä tuntuisi näin mukavalta, meidän on ihan pakko yrittää varata lisää tällaisia lapsesta erossa olemisen rentoja hetkiä elämään. Satsaus tulee kymmenkertaisena takaisin, kun jaksaa järjestää asian. Harmillisesti meillä on Helsingissä vain minun isä ja hänen vaimonsa, jotka voivat ottaa Alpun yöksi. Turussa on äiti ja hänen miehensä, ja ajattelin kysyä, jos joululomalla uudenvuoden jälkeen he voisivat ottaa yhdeksi yöksi Alpun hoitoonsa.

Uhmaikäisen lapsosen hoitaminen yön yli ei ole mitään herkkua, ja siksi läheisiä ei viitsi kuormittaa kauhean usein. Mutta jos vaikka neljä kertaa vuodessa, eli kerran kvartaalissa saisi tällaisen luksussetin, niin veikkaan että oma arki olisi helpompaa.

Olen onneksi varannut joulukuulle Hangon kylpylähotelli Regattaan hemmotteluvuorokauden, joskin silloin mennään vain naisporukalla. Tällaisia on helpompi järjestää kuin parisuhdelomia, kun lapsi on niin vaivatonta jättää toisen vanhemman kanssa. Mutta molempia tarvitaan, sekä parisuhde- että kaverilomia: odotan nimittäin älyttömän paljon tuota Hanko-viikonloppua myös.

Ylipäänsä tällaiset pienet lomat joko omassa kotikaupungissa tai lyhyen junamatkan päässä korvaavat tosi hyvin sellaisia pitkiä massiivisia lomia. Niiden suunnittelu ja odottaminen nostavat fiilistä jo etukäteen ja useimmiten ne ovat juuri toiveiden täyttymyksiä. 

Suosittelen!

 

Missä olette olleet viimeksi minilomalla? Suosituksia!

 

 

Lue myös:

Matkoilla ei riidellä

Onko hytti hotellihuone?

Tätä puolison ei tarvitse tietää

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Tämä on ollut älyttömän siisti syksy: olen päässyt tekemään töissä kaikkea sellaista, mistä olen haaveillut pitkään. Samaan aikaan tämä on ollut myös hirveän raskas syksy. Teen edelleen nelipäiväistä viikkoa, mutta tällä työmäärällä se tarkoittaa myös sitä, että teen usein myös neliöistä viikkoa. Hommia on niin paljon, että niitä on pakko tehdä sen jälkeen, kun Alppu nukkuu, ja hyvin usein myös viikonloppuisin. 

Tämä on tietenkin täysin omaa valintaa, mutta silti uuvuttaa ja odotan joulua jo aika kovasti (aion reteästi pitää kahden viikon loman). Koska työt luovat paineita, olen ollut väsynyt ja stressaantunut kotona. Tämän lisäksi Alpulla on ihan kunnon uhmaikä meneillään (ei mikään poikkeuksellisen infernaalinen, mutta semmonen perus että vaikkapa ulos lähteminen tuntuu samanlaiselta urakalta kuin Frdodosta sormuksen roudaaminen sinne vuoristoon). Minulla on siis pinna alkanut lyhentymään. Se on jäätävää, koska useimmiten kyse on omista stresseistä eikä niinkään lapsen toilailuista. Olen tähän mennessä omahyväisesti pitänyt itseäni erinomaisena äitinä, mutta tänä syksynä tunne omasta erinomaisuudesta rakoillut. En niinkään huuda lapselle, vaan muutun apaattiseksi pasikaiseksi, mikä saattaa olla vielä inhottavampaa kuin tiuskiminen. Kun lapsi ei suostu siihen, että puen sille ulkohousuja, jään istumaan eteisen penkille ja katson tyhjyyteen välinpitämättömyyden vallassa. Hetken päästä maanittelen lakonisesti, että lapsi voisi suostua tulemaan puettavaksi. 

Yksi päivä Alppu tokaisi: "Minä en jaksa enää." Pikku pisto tuntui syömessä, mistäköhän se on tommosen lauseen oppinut?

Näinä hetkinä lohduttaudun sillä, että lapsella tosiaan on tosi hyvä isä. Tikiin voi luottaa siinä, että se ajattelee aina Alpun parasta, jaksaa kieltää sitä silloin kun minä olen jo täysin kanveesissa ja ottaa hommat hoitoon sellaisina hetkinä, kun minä olen täysin luovuttanut tilanteen suhteen. Tiki on ottanut nyt syksyllä enemmän hoitovastuuta, mikä on mahdollistanut kaikkia iltahommien tekemisiä. Hän ei ole onneksi mikään pikku apuri, vaan yhtä vahva vanhempi kuin minäkin. 

Tähän mennessä Alppu on ollut aika äidin poika. Edes puoli vuotta Tikin kanssa himassa ei muuttanut tätä. Minä olen ollut sille ykkönen koko ajan, ja se on ollut vähän raskastakin. Nyt hommat on kuitenkin muutoksessa. Tällä viikolla Tiki oli työmatkalla Kööpenhaminassa, kun illalla Alppu alkoi itkeä aika lohduttomasti, että hän haluaa itin tyliin. Tiki tuli yöllä kotiin, ja aamulla yritin antaa sen nukkua vähän pidempään. Alppu olisi kuitenkin kovasti halunnut herättää itin, joten sanoin sille, että saa käydä antamassa halauksen ja pusun, mutta ei saa herättää. 

Myöhemmin Tiki laittoi viestiä, miten suloista oli ollut, kun Alppu tomerana oli marssinut halaamaan häntä ja poistunut huoneesta tämän jälkeen.

Maailman hellyyttävimpiä näkyjä on, kun Alppu ja Tiki puuhastelevat jotain yhdessä. Joskus on vain kiva katsella vierestä, kun pojat lukevat, leikkivät tai keskustelevat jostain. On helpottavaa, kun ei aina tarvitse osallistua tai olla mitenkään vastuussa. Joskus sivusta seuraajana voi jopa fiilistellä omaa lasta enemmän kuin olemalla täysillä mukana siinä hetkessä. 

Ennen kaikkea on helpottavaa tietää, että vaikka itse vähän feilailen ja parannettavaa todellakin olisi, niin Alpulla on kuitenkin aina jompikumpi vanhemmista tolkuissaan ja ottamassa vetovuoroa niinä hetkinä, kun toinen ei jaksa. Tämä on valtava etuoikeus, sillä tilanne antaa mulle luvan olla välillä vähän heikko. Nimittäin silloin, kun olen vain kahdestaan Alpun kanssa, ei ole saumaa millekään totaaliromahdukselle, silloin on vain painettava. Kaikilla vanhemmilla soisi olevan joku toinen (tai muutama muu) aikuinen, joka antaa niille luvan olla heikkoja välillä. Sillä ei ole niin väliä, onko kyse puolisosta, ystävästä tai vaikka omasta vanhemmasta, mutta tuntuu tärkeältä tietää, ettei itse tarvitse olla aina sataprosenttisesti vastuussa.

Tänään vietän isänpäivää ja kiitän Tikiä valtavasti siiitä, että se on niin hyvä isä tuolle meidän pikkuiselle. Ja samalla turvaa ja ymmärrystä antava ihminen minulle.

 

 

Lue myös:

Kolmestaan on hyvä

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Suomalaisten parien viisi yleintä riidan aihetta ovat: kotityöt, lasten kasvattaminen, ajan käyttö, rahan käyttö ja seksi. 

Mä ja Tiki riidellään enimmäkseen kotitöistä ja kinastellaan pikkasen lapsen kasvattamisesta (mä olen lepsumpi kuin Tiki). Pahimmat matsit meillä käydään ajankäytöstä (molemmat haluaisi paljon enemmän omaa aikaa). Rahasta ja seksistä ei riidellä koskaan.

Seksistä ei sen enempää, mutta siitä olen iloinen, että ollaan hiottu huipppuunsa rahahommat niin hyvin, ettei niistä tule koskaan mitään sanomista. Asiat eivät kuitenkaan aina ole olleet näin. Toisin kuin aiemmassa parisuhde ja raha -postauksessani väitin, kyllä raha on aikoinaan hangannut suhteessa. Olin vain tyystin unohtanut sen.

Aiemmin meidän perusriita oli se, että mun mielestä Tiki käytti rahaa liihan lepsusti. Todellisuudessa hän ei ollut mitenkään hullu tuhluri, mutta kun minä halusin säästää joka pennin, niin ärsyynnyin, kun Tiki osteli holtittomasti xylitol-pastilleja ja cockista. (Nykyään meillä riidellään vain tyhjistä xylitol-pastillipakkauksista, jotka liihottelevät ympäri asuntoamme.)

Nämä kinat kuitenkin ratkesivat lopulta aika klassiesti: puhumalla ja luomalla systeemin. Tiki sanoi, että hän saa käyttää omat rahansa mihin huvittaa, ja yhteiset rahat (aiemmin mainitsemani kauppatili, asuntotili) käytetään yhteisiin juttuihin. Molemmat säästäköön omista rahoistaan sen, minkä haluaa.

 

No, meillä on se etu puolellamme, että tulotasomme ja kulutustottumuksemme ovat suht samanlaisia. Meillä on myös suurinpiirtein samanlaiset perhetaustat. Keskustellessani parisuhteessa elävien tai eläneiden ihmisten kanssa aiheesta olen tajunnut, että jotkut tilanteet ovat tosi kinkkisiä. Uskon, että nekin voi kyllä ratkaista, mutta niissä pitää sitten puhua, luoda systeemeitä ja tulla vastaan vähän enemmän. 

Kävin äsken esimerkiksi Instagramissa tosi kiinnostavan keskustelun yhden mimmin kanssa siitä, miten eri lähtökohdat vaikuttavat suhteeseen. Hän kertoi olevansa parisuhteessa niin sanotun duunariperheen lapsen kanssa, ja itse hän on ennemminkin ns pappa betalar -tyyppiä. "Ei ole aina yksinkertaista, kun mä syön kolmatta kertaa sushia samalla viikolla, kun toinen mussuttaa jauhelihaa", hän kommentoi. Hän analysoi, että suurin ongelma on se, että siitä tulee helposti kateelliseksi, kun toinen on saanut paremmat kortit heti maailmaan syntyessään. 

"Tämä on tosi piiloteltu asia suomalaisessa yhteiskunnassa, kun halutaan uskoa siihen, että kaikilla on samat mahdollisuudet. En yhtään ihmettele, miksi kultalusikka suussa syntyneet pariutuvat samanlaisten kanssa", hän jatkoi.

Tämä on todella hyvä pointti. Se ei ole oikeasti helppoa, jos toisella on tosi erilainen tulotaso tai ihanne siitä, mihin rahan pitäisi riittää. Yksi nainen analysoi, miten jos pariskunnasta toinen on perheestä, jossa on riittänyt aina kaikkea ja toinen tosi pienituloisesta, niin maailmankatsomukset voivat poiketa vahvasti toisistaan: Pienituloisen perheen lapsi ajattelee, että on pakko säästää, kun ei sitä voi tietää, että tuleeko rahaa vielä huomenna. Varakkaan perheen lapsi on tottunut turvaverkkoon ja siihen, että rahaa on aina. Kumpikaan ei ole paha tai ilkeä, tämä on vain ajatusmaailman eroavaisuus. Sitten voi olla, että varakkaan perheen lapselle tulee nihkeä fiilis toisen piheilystä. Voi tulla olo, että "tuo ei halua panostaa meidän suhteeseen ja meihin niin, että käytettäisiin rahaa johonkin yhteiseen, matkustettaisiin tai syötäisiin hyvin". 

En väitä, että tällaiset ristiriidat ratkeaisivat ihan yksinkertaisesti ensimmäisessä keskustelussa, mutta ajattelen, että ainakin se, että avaa toiselle, miten ajattelee rahasta ja miksi ajattelee näin, voi helpottaa tilannetta. Mistä omat raha-ajatukset kumpuavat? Miten rahaan suhtauduttiin lapsuudenkodissa?

On myös muita juttuja, jotka aiheuttavat paljon ongelmia suhteessa: Jos toinen on epäluotettava rahankäyttäjä tai hirveä huithapeli niin, että laskut menee helposti perintään, vaikka rahaa olisi tilillä.

Suosittelen kuuntelemaan tänään ilmestyneen Melkein kaikki rahasta -podcastin uuden parisuhde-jakson, jossa juttelen Lean life -blogin (suuri suositus!) Sonja Rajalan kanssa siitä, miten voi päästä parisuhteessa tilanteeseen, jossa rahasta ei riidellä koskaan.  

Se on mahdollista nimittäin!

 

Onko nykyisen tai entisen seurustelukumppanisi taloudellinen tausta samanlainen vai erilainen kuin oamsi? Miten tämä on näkynyt suhteessa?

 

Kuuntele Melkein kaikki rahasta -podcastin parisuhdejakso ja lue juttu avioehdosta.

 

 

Kuvat: Nämä kuvat otettiin 10.10., jolloin muistettiin vasta iltapäivällä, että olemme seurustelleet tasan kymmenen (!) vuotta.

 

Lue myös:

Parisuhteen raha-asiat käytännössä: ainakin kaksi yhteistä tiliä 

Melkein kaikki rahasta -podcastini ensimmäinen jakso on ulkona: kuuntele palkasta

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Basic bitches love fall, kuten Mirja sanoo. Tehtiin ihana ruskaretki Vuosaaren Uutelaan lauantaina. Syötiin törkeän hyvät voisilmäpullat kahvila Kampelassa ja otettiin valokuvia sienistä (ja valokuvia sienten valokuvaamisesta). Oli aivan tavaallista, ja uskoni syksyyn palasi kertaheitolla. Kyllähän tämä nyt aika upea vuodenaika on, parhaimmilaaan.

Ja lauantai oli sitä parhaimmillaan olemista. En ole nähnyt Mirjaa tai Mariannaa juurikaan tänä syksynä (tai siis jotain max kerran kolmessa viikossa), ja mieliala on mennyt aivan apatian partaalle, kuten taannoin valitin. Tarvitsen ystäviäni!

Juteltiin myös siitä, miksi joskus ystäväporukan kanssa oleminen saattaa olle rennompaa kuin vaikka kahdestaan puolison kanssa hengailu. Kyse on vastuusta.

Kun olen ystävieni kanssa, tiedän, että he ovat itse vastuussa siitä, viihtyvätkö vai eivät. Jos he eivät haluaisi lähteä metsään koikkelehtimaan, he vain sanoisivat, että en lähde. Jos he olisivat vastahakoisia lähtemään, en maanittelisi heitä lähtemään ja sen jälkeen tarkkailisi silmä kovana heidän tuntemuksiaan: "Onko tuolla nyt hauskaa? Nauttiiko se tästä?" Luotan siihen, että on heidän asiansa, onko kivaa vai ei. 

Ja on minun asiani, onko minulla kivaa. En heittäydy koskaan ystävieni seurassa uhriutuvaksi pikkulapseksi, joka kiukuttelee siitä, jos kaikki ei ole täydellistä. Ei mikään ole koskaan täydellistä, enkä ystävien kanssa laita retkille tai muulle hengailulle tällaisia paineita, että pitäisikään olla.

Asiat soljuvat omaan tahtiinsa.

Ikävä kyllä jostain jumalan syystä näin ei aina ole silloin, kun lähden Tikin kanssa retkelle. Mikäli minä olen ehdottanut yhteistä pikku reissua, niin saatan kokea valtavaa vastuuta siitä, että nyt hommien pitää onnistua. Sitten tutkailen mikroilmeitä ja alan kommentoida, että jaahas, ei sinulla olekaan hauskaa! Ei olisi mitänyt lähteä!!!

Ja toisinpäin: Jos Tiki on järjestänyt jotain, sieluni saattaa ajautua jonkinlaiseen kammottavaan taantuneeseen tilaan, jolloin annan itselleni luvan kiukutella helpommin kuin mitä ikinä ystävieni seurassa tekisin. Luotan liikaa siihen, että saan olla itselleni kaikkein läheisimmän ihmisen kanssa "juuri sellainen kuin olen", eli välillä täysi mulkvisti. Vaikka todellisuudessa ehkä minuuteeni ja omana itsenäni olemiseen voisi kuulua myös se, että voin hillitä itseäni. Mutta välillä käyttäydyn niin kuin 2-vuotiaani, joka rettelöi eniten minun seurassani, koska voi luottaa minuun eniten - minä en häntä jätä, vaikka hän kiljuisi yhtä huutoa tunnin. 

Ja joskus sitä on vain niin väsynyt (etenkin nyt, kun omalla 2-vuotiaalla on uhma), että haluaa vähän rettelöidä omalle puolisolle, puolin ja toisin. Puoliso tuntuu miltei niin läheiseltä kuin hän olisi osa minun omaa persoonaani, joten hänelle voi purkaa kaiken.

Toivoisin kuitenkin, että voisin suhtautua parisuhteeseen vähän enemmän samalla lailla kuin ystävyyteen: että jokainen vastaa ensisijaisesti itsekkäästi itsestään (ja omasta lapsestaan) ja tämän lisäksi ollaan kohteliaita ja mukavia toisille. Kenenkään ei tarvitse aistia, onko jonkun asiat nyt ihan täydellisesti. Tässä mielessä itsekkyys on rentouttavaa.

No, ei tässä mitään täydellisiä tarvitsekaan olla, mutta ainakin tämän huomion tekeminen omassa elämässäni voisi ehkä pikkuisen parantaa omaa käytöstäni.

Mutta juu, tämä on yksi niistä syistä, miksi on todella virkistävää viettää aikaa ystävien kanssa. Ja vähän tarpoa syksyisessä metsässä!

 

 

Lue myös:

Tiedostan ärsyttävyyteni

Kolmestaan tuntuu hyvältä

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

 

Pages