Ladataan...
Juliaihminen

Kaupallinen yhteistyö: Plan Suomi

Ihanaa tyttöjen päivää! Sitä vietetään taas tänään 11.10. torstaina! 

Olen viettänyt vuodesta 2012 tyttöjen päivää joka vuosi hauskoilla tavoilla. Yhtenä vuonna olin Helsingin Tyttöjen talolla ystäväni Ainon kanssa rakentamassa unelmakarttoja yläasteikäisten tyttöjen kanssa (heillä oli aivan upeita unelmia, yksi halusi esimerkiksi oppia saamen kieltä), toisena vuonna taas join skumppaa ja söin sushia ystäväni Katariinan kanssa. (Juhlimme tyttöyttämme ja suunnittelimme samalla seuraavan kesän häitämme.)

Tänä vuonna juhlin tyttöjen päivää osallistumalla Planin ja eduskunnan Tyttöjen oikeudet ja kehitys -ryhmän aamiaiselle, jossa kerrotaan, mitä suomalaiset tytöt ajattelevat tyttöjen oikeuksista ja niiden puolustamisesta. Tyttöjen päivän muuten sai YK:n kalenteriin juurikin Plan, eli vietän aamun juuri oikeassa seurassa.

Tällä viikolla IPCC-raportti on taas järisyttänyt ihmisten maailmaa aika tavalla (myös omaani, vaikka käytännössä mikään ei tullut yllätyksenä). Sekään tuskin tulee yllätyksenä, että ilmastonmuutoksesta kärsivät ensisijaisesti heikoimmassa asemassa olevat ja ne, joilla ei ole yhteiskunnassa niin paljon sanavaltaa: siis tytöt ja naiset. Ilmastonmuutoksen tuoma kuivuus vaikuttaa esimerkiksi Pohjois-Thaimaassa ja monissa muissa paikoissa tyttöjen arkeen siten, että he joutuvat käyttämään veden hakemiseen entistä suuremman osan päivästään. 

Toisaalta näiden samojen tyttöjen auttaminen myös ehkäisee ilmastonmuutosta: Kun tytöt pääsevät kouluihin, he pääsevät palkkatöihin sekä osallistumaan päätöksentekoon, jolloin köyhimmät yhteiskunnat vaurastuvat. Koulutetut naiset hankkivat vähemmän lapsia, ja heidän lapsensa ovat myös terveempiä. Lapset hankitaan myös usein myöhemmin, toisin sanoen: koulutus vähentää myös lapsiäitiyttä.

Mitä vähemmän ihmisiä, sitä vähemmän päästöjä. Vaikka inhoan ajatusta siitä, että "lapsen hankkimatta jättäminen on ilmastoteko" (kuka muka jättää nimenomaan siksi hankkimatta lapsen, ihmisarvoa ei voi mitata hiilijalanjäljellä), mutta koulutetuille naisille on yleensä mahdollista hankkia vähemmän lapsia, koska ehkäisyneuvonta tavoittaa heidät.

Planin tyttöjen päivän teema on: Jokainen tyttö voi muuttaa maailmaa. Ja sehän pitää täysin paikkansa. Tytöille pitää vain antaa mahdollisuus, ja yksi keino tähän on lahjoittaa tyttöjen koulutukseen ja hyvinvointiin. Tämä on erinomainen tapa juhlia tyttöjen päivää! Vaikkapa kympin tai parin kertalahjoitus on erinomainen kädenojennus maailman tytöille.

Kertalahjoituksen voi tehdä kätevästi Planin kautta. Tai jos oikein innostuu, niin voi liittyä kuukausilahjoittajaksi, eli tyttösponssiksi, kuten itse olen tehnyt.

 

Upeaa tyttöjen päivää!

 

Lue myös:

Tyttösponssaaja auttaa tyttöjä pääsemään kouluun

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Ladataan...
Juliaihminen

Kaupallinen yhteistyö: Plan Suomi

Minulla on eräs (naispuolinen) ystävä, joka on totaalisen kyllästynyt siihen, että Suomen mediassa puhutaan jatkuvasti siitä, miten "kuukautisista ei puhuta tarpeeksi". Asiat ovat eskaloituneet siihen pisteeseen, että aina kun jossain kerrotaan kuukautisista, joku linkkaa kyseisen uutisen tai artikkelin ystäväni FB-seinälle. Se on semmosta hauskaa piruilua. Kävin selaamassa hänen seinäänsä, ja näitä kuukautisjuttuja postataan nykyään hänelle viikottain. 

Okei, ilmeisesti menkoista puhutaan Suomessa aika paljon nykyään. 

Itse en näe tätä ongelmana, koska no, miksei niistä saisi puhua. Kyllä puhetta maailmaan mahtuu! Sen sijaan näen ongelmana sen, että maailmassa on lukuisia maita, joissa kuukautisten tabu aiheuttaa tytöille vaikeuksia edetä elämässään. Esimerkiksi Afrikassa joka kymmenes tyttö keskeyttää koulunkäynnin menkkojen ajaksi. Vain 12 prosenttia intialaisista naisista pystyy käyttämään hygieniatuotteita. Yli puolet afganistanilaisista tytöistä ei ole koskaan kuullut kuukautisista ennen ensimmäisiä menkkojaan, heidän vanhempansa eivät kehtaa tai osaa kertoa niistä heille. Köyhissä maissa monet tytöt käyttävät kuukautissuojina isoja lehtiä, paperia tai vanhoista kankaista revittyjä riepuja tai rättejä. On ilmiselvää, että tällaiset tuntuvat epämukavilta ja ovat epähygieenisiä, pahimmillaan aiheuttavat tulehduksia.

Eli ilmeisesti menkoista ei puhuta tarpeeksi.

Tästä syystä päätin tänä vuonna tyttöjen päivän kunniaksi liittyä Planin kuukausilahjoittajaksi. Tulin siihen tulokseen, että Naisten Pankin lisäksi haluan olla mukana auttamassa myös nuorempia mimmejä. (Ja olen päättänyt, että teen lahjoitukseni nykyään vain toimiviksi todettujen ja tarkastettujen järjestöjen kautta.)

Kaikki varmasti tuntevat Planin jo entuudestaan ja tietävät, että järjestö ei keskity pelkästään kuukautisiin. Mutta tämä heidän nyt lanseeraama kuukautiskamppis on mielestäni mainio. Se kouluttaa paikallisten viranomaisten kanssa terveydenhoitajia, opettajia ja vapaaehtoisia valistamaan tyttöjä ja poikia sekä tyttöjen perheitä kuukautisista. Valistus pidetään keskustelevana, ei ylhäältä alaspäin tulevana. Tavoite on, että kaikki tytöt saavat tietää niistä ennen ensimmäistä vuotoaan. Lisäksi Plan sekä jakaa että tarjoaa mahdollisuuden hankkia edullisia suojia. Esimerkiksi Ugandassa Plan valmistaa erään yhteiskunnallisen yrityksen kanssa pestviä ja uudelleen käytettäviä terveyssitetä. 

(Okei, omasta mielestäni kaikkein paras vaihtoehto olisi kuukuppivalistus, koska itse olen vannoutunut kuppimuija. Itse asiassa kolme ystävääni ovat perustaneet firman, joka vie Lunetten kuppeja muun muassa Tansaniaan ja Keniaan, eli kyllä niitäkin opitaan käyttämään, kun vain löydetään oikeat keinot puhua asiasta.)

Joka tapauksessa, Planin työ sen eteen, etteivät tytöt jäisi pois koulusta tai joutuisi ylipäänsä häpeämään itseään menkkojen takia, on todella tärkeää.

Niinpä sitten liityin Planin Tyttösponssiksi, eli kuukausilahjoittajaksi. Tämä on itselleni luontevin tapa harjoittaa hyväntekeväisyyttä. (Koska se on laiskan naisen tapa.)

Jos tyttöjen, naisten ja maailman tilanne ahdistaa toisinaan ja haluat tehdä jotain konkreettista asian eteen, niin suosittelen lahjoittajaksi ryhtymistä. Tuli heti parempi olo. 

 

Tyttösponssiksi voi liittyä Planin sivuilta

 

Kuvassa: Minä liityin Tyttösponssiksi syyskuussa, pikkusiskoni Sofia on lahjoittanut rahea Planille jo vuosikaudet. Molemmilla on kuukautiset!

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Yhdeksännellä luokalla seurustelin "vakavasti" erään pojan kanssa (joka ei siis todellakaan ole nykyinen aviomieheni). Hän kuului niin sanottuihin tupakkapaikkalaisiin eli pahiksiin, joiden porukkaan halusin tietenkin itsekin mukaan. Opportunistina sitten luikertelin tieni niiden tyyppien bileisiin ja puistoryyppyiltoihin poikaystäväni siivellä. Ja raahasin omat kaverit mukanani.

Välitin kuitenkin tästä tyypistä paljon, oikeastaan niin paljon, että kehitin itselleni keskivaikean pleastuspakkomielteen. Itselleni oli yhdeksännellä luokalla ilmiselvää, että menen lukioon (enkä mihin tahansa, vaan Turun parhaimpaan) ja että poikaystävä menee lukioon myös. Ongelmana oli vain se, että tyypin keskiarvo alkoi kutosella, eikä sillä todistuksella päässyt mihinkään lukioon.

Niinpä koko yhdeksännen luokan sparrasin häntä nostamaan numeroita. Luin hänen kanssaan kokeisiin, kuulustelin häneltä läksyjä, tein hänen puolestaan tutkielmia, jotka hän vei opettajalle (olen aika varma, että opettajat tajusivat kyllä, että minä tein nuo pikku lisätyöt). Tein itselleni kokopäivätyön hänen keskiarvonsa nostamisesta. 

Se oli aivan helvetillistä. Oma keskiarvoni nousi 9,9:iin (huomasin, että kun opettaa toiselle epäsäännöllisiä ruotsin verbejä, niitä oppii itsekin aika hyvin). Muistan yhden myöhäisillan, kun olin väsäämässä jotain esitelmää tai tutkielmaa hänelle, ja isäni tuli sanomaan, että mene nukkumaan. Sain ihan kauhean raivarin, nenästäni alkoi vuotaa hillittömästi verta ja aloin itkeä lohduttomasti. En minä pysty eikä minulla ole aikaa nukkua!

Veikkaan, että tuolloin olin lähimpänä uupumista, mitä olen eläessäni ollut. Olin kireä ja stressaantunut, enkä tainnut oikein kunnolla nukkuakaan.

Lilyn toimitus on nostanut tänä syksynä esiin #onkopakkojaksaa-kampanjallaan sen, että nuoret naiset uupuvat yhä useammin työelämässä. Ymmärrän hyvin, ett nuoret naiset uupuvat. Vastuun kantaminen on raskasta, ja moni ottaa vastuuta paitsi itsestään, myös läheisistään. Joskus aivan uupumukseen saakka. En tietenkään ole sitä mieltä, että läheisiä ei pitäisi auttaa tai vastuuta kannattaisi ottaa. Usein vastuun ottaminen on palkitsevaa ja ruokkii kunnianhimoa. Ylipäänsä muiden auttaminen on kilttiä, ja kiltteys on hyvä juttu. 

Mutta vastuun sysääminen sellaisten ihmisten päälle, joille se ei kuulu tai jotka eivät sitä välttämättä jaksa kantaa, on huono homma. Eräs yläkoulun opettajana toimiva ystäväni kuuli kerran opettajanhuoneessa, kun kaksi vanhaa opettajaa päivittelivät erästä hulivilipoikaa, joka vaikutti siltä, ettei hän tule pääsemään seuraavalle luokalle. 

"Tapaisipa hän jonkun kivan tytön, joka laittaisi hänen elämänsä järjestykseen", toinen sanoi.

Aargh! Juuri näin. Opettajatkin tietävät, että näin se menee, että kivat tytöt tulevat, ja pelastavat pahat pojat. Jo 14-vuotiaat kivat tytöt tuntevat suurta vastuuta ja ottavat poikien huolet kannettavaksi. Ei riitä, että heidän täytyy selvitä omista sotkuistansa ja kriiseistänsä, heidän pitää ratkoa vielä poikien ongelmat. Ja sitten nämä samat kivat tytöt kasvavat kivoiksi naisiksi, ja kantavat muiden murheita ja huolehtivat muiden pärjäämisestä kunnes uupuvat. 

Ei kuulosta hyvältä.

No, mitä sille poikaystävälleni sitten kävi? Hänen keskiarvonsa nousi kutosesta vuodessa yli seiskaan ja hän pääsi kuin pääsikin turkulaiseen lukioon (ei kuitenkaan samaan kuin mihin itse menin). Siellä hän tapasi jonkun hauskan tytön, johon hän aika nopeasti ihastui ja me erosimme. Myöhemmin hän lopetti koko lukion kesken ja meni ammattikouluun, minne hän alun alkaenkin olisi halunnut mennä. Oma kummallinen pakkomielteeni ei siis ollut kenellekään hyödyksi.

Olin kuitenkin tuosta erosta aivan älyttämän helpottunut, ja koko ensimmäinen lukiovuosi tuntui hirmu helpolta ja kevyeltä, kun sai miettiä vain omia läksyjä ja omia huolia. Siitä lähtien olen visusti yrittänyt olla pelastamatta ketään, mutta aika ajoin toki pelastusvietti iskee. Silloin pitää muistaa olla ensisijaisen kiva nainen itselleen

 

Oletteko koskaan ryhtyneet "pelastamaan" ketään?

 

Kuvat: Jostain syystä en ole päätynyt koskaan pelastamaan naisia, sen sijaan naisten seura pelastaa usein minut.

 

 

Lue myös:

Älä erikoistu vaipanvaihtoon

Aina voi luovuttaa

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Sain vasta nyt käsiini Yuval Noah Hararin Sapiens Ihmisen lyhyt historia -teoksen (jonka on suomentanut Jaana Iso-Markku, huomaatteko, muistin mainita!). Teos on puhdasta kultaa, jokainen sivu tarjoaa oivalluksia ihmisen historiasta, ja veikkaan, että palaan tähän tietokirjaan blogissa vielä uudestaankin. 

Näin Pride-viikon kunniaksi nostan yhden erinomaisen ihmisyyttä koskevan nyrkkisäännön kirjasta:

"Biologia tarjoaa tilaisuuden, kulttuuri kieltää."

Harari puhuu siitä, mikä on luonnollista ja epäluonnollista, ja tulee siihen tulokseen, että biologisesta näkökulmasta katsoen mikään ei ole epäluonnollista. Eli se mikä on mahdollista, on myös luonnollista. Aidosti epäluonnollista käyttäytymistä, eli sellaista, joka uhmaisi luonnonlakeja, ei ylipäänsä voi olla olemassa, joten sitä ei tarvitse erikseen kieltää. Voisi olla epäluonnollista, jos minä juoksisin valoa nopeammin tai joku toinen ihminen yhteyttäisi, mutta näin ei vain tapahdu, koska luonnonlait ohjaavat meitä niin. 

Kulttuureilla on usein tapana väittää, että ne kieltävät epäluonnollisia asioita. Tyyliin "homoseksuaalisuus on epänormaalia, koska samaa sukupuolta olevien ihmisten suhteista ei synny lapsia, joten sen täytyy olla luonnotonta eli se pitää kieltää". Oikeasti tällaiset käsitykset eivät tule millään lailla biologiasta, vaan täysin teologiasta, kuten kristinuskosta tai islamista. 

Harari selittää, miten kristityssä teologiassa ajatellaan, että Jumala on luonut ihmiskehon ja suunnitellut, että jokaisella ruumiinjäsenellä ja elimellä on tietty tarkoitus. Jos me käytämme ruumiinosiamme ja elimiämme Jumala aikomaan tarkoitukseen, kyse on luonnollisesta toiminnasta. Jos taas käytämme niitä muuhun, se on epäluonnollista.

Harari jatkaa, että evoluutiolla ei kuitenkaan ole tarkoitusta. Elimet eivät ole kehittyneet tiettyyn tarkoitukseen, ja tavat, joilla niitä käytetään, ovat jatkuvassa muutostilassa. Ihmiskehossa ei ole yhtäkään elintä, joka tekisi vain sitä, mitä sen prototyyppi teki saadessaan alkunsa satoja miljoonia vuosia sitten. Otetaan esimerkiksi suu. Se sai alkunsa, koska ensimmäiset monisoluiset eliöt tarvitsivat keinon saada ravintoa. Nykyään sillä edelleen lapotaan ruokaa sisään, mutta suutä käytetään myös puhumiseen ja suutelemiseen.

Harari ottaa toisenkin esimerkin: Erään teorian mukaan siivet kehittyivät lentokyvyttömien hyönteisten ulkonemista. Ulkonevat kasvoivat, koska näin hyönteinen pystyi imemään enemmän auringonvaloa sisään ja pysymään lämpimänä. Ja sitten yhtäkkiä niillä pystyikin myös lentämään. 

Sitten tullaankin seksiin. Myös sukupuolielimemme ja -käytöksemme ovat monitehtäväisiä. Seksi kehittyi kyllä suvun jatkamista varten, mutta monet eläimet käyttävät sitä myös muihin tarkoituksiin kuin pienten kopioiden tuottamiseen itsestään. Esimerkiksi simpanssit käyttävät seksiä poliittisten liittoutumien lujittamiseen, läheisyyden luomiseen ja jännityksen laukaisemiseen. Miksi se ei olisi luonnollista?

 

Ihanaa ja luonnollista pride-viikkoa kaikille!

 

 

Kuvat: Otettiin juhannuksena yhden mun vanhimman ystävän, Katarinan eli Kapukapun kanssa potretteja

 

Lue myös:

Lapsen voi hyvin hankkia yksin

Tyttövauva ei flirttaile

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Ladataan...
Juliaihminen

Lukion ensimmäisellä luokalla jollain yhteiskuntaopin tunnilla eräs (naispuolinen) ystäväni viittasi ja sanoi, että hänen mielestään naiset eivät sovi johtajiksi esimerkiksi politiikassa. "Naiset alkavat itkeä pahan paikan tulleen. Jos pitää vaikka tehdä jotain hankalia päätöksiä", hän perusteli.

Tuolloin mua kiukutti. "Eivätkä ala itkeä!" väitin.

Nykyään, reilu kymmenen vuotta myöhemmin, vastaisin, että mitäpä sitten. Mitä niin hirveää siinä on, että ihminen näyttää ihmisyyteensä kuuluvia tunteita? Jos on joku tiukka ja vaikea päätös, niin eikö ahdistusta ja stressiä saa näyttää, vaikka sitten itkemällä. Miksi itkeminen olisi niin noloa tai vaivaannuttavaa?

Mietin, että itkeminen otetaan usein vähän liian vakavasti. Joskus itkeminen on vain itkemistä, ei sen kummempaa.

Itkemistä ei pidä käyttää keinona manipuloida toista osapuolta - tai ainakaan toisen osapuolen ei tarvitse myöntyä itkevän ihmisen tahtoon vain siksi, että tämä itkee. Kerran kun olin mokannut töissä tosi pahasti (kyse oli ihmisten palkkioiden maksusta), mun pomo halusi selvittää, mitä hommassa oli käynyt. Koska tiesin feilanneeni tehtävänantoni täysin ja tiesin myös sen, että siitä aiheutuisi monelle ihmiselle hankaluuksia, mua alkoi itkettää. Pomo ei kuitenkaan reagoinut mun nyyhkytykseen niin, että "oi voi sua itkettää noin, no annetaan tämän olla", vaan ihan pokkana kävi sen asian läpi. Niin sen kuuluikin mennä. 

Vain se, että minulle tulee ikävä tunne ja näytän sen, ei tarkoita sitä, että hommat pitäisi keskeyttää siihen. Sama pätee vaikka ihmissuhteissa. Jos alan riitatilanteessa itkeä, se ei tarkoita sitä, että nyt riidan pitäisi päättyä mun hyväkseni ja toisen pitäisi automaattisesti alkaa hyvitellä. Joskus olen lukenut jostain parisuhdejutuista, että itkeminen on taantumusta lapsuuteen ja pyrkimystä käyttää samoja keinoja kuin mitä lapsena on käyttänyt saadakseen tahtonsa läpi. Voi olla, mutta ei se mun mielestä pelkästään sitä ole. Minulle se on ihan vain pahan mielen ilmaisemista. 

Toisaalta vaikka itkevän ihmisen tahtoon ei tarvitse automaattisesti myöntyä, niin kyllä itkevälle ihmiselle voi osoittaa empatiaa. Se on kuitenkin merkki siitä, että toisella on paha mieli, ja silloin voi lohduttaa.

Eräs ystäväni kertoi, että hän oli ollut masentunut ja vain kävellyt kaupungin kaduilla ja itkenyt. Käynyt kaupassa ja itkenyt. Hän oli miettinyt, että onko hän maailman ainoa ihminen, jolla on paha mieli. Miksei kukaan muu itke julkisesti? Toisaalta häntä vähän ihmetytti  myös se, että kukaan ei missään vaiheessa kysynyt, että onko kaikki hyvin. "Toisaalta. En mä ehkä sellaista olisi kaivannutkaan", hän myönsi. 

Mä varmaankin haluaisin, että joku kysyisi, onko kaikki hyvin silloin, kun itkettää. Vaikka sitten tuntematon ratikassa. Olisi kiva voida kertoa jollekulle syy omalle itkulle, että mä en ole ihan hullu, kun tässä itkeskelen yksin, vaan mulla on syyni. Usein ne syyt ovat vaikkapa väsymys, pieni vitutus ja nälkä. Vähän aikaa sitten itketti, kun postin asikaspalvelija oli niin uskomaton mulkvisti. Suurin itkun aiheeni on yleensä se, jos tietokone ei jostain syystä toimi.

Syyt eivät siis hirveän vakavia. Mutta olisi kiva kuitenkin voida sanoa siitä ääneen ja saada joku random ihminen puolelleen, niin ei olisi niin taukki fiilis. Itse asiassa kun tuossa pari viikkoa purskahdin itkuun päiväkodin pihalla, kun lapseni oli jäänyt sinne itkemään, oli tosi kiva että siinä sattui olemaan yhden toisen lapsen äiti, jolle saatoin purkaa tilanteen. (Hetken lohdutettuaan minua hän kertoi, että oli menossa iltapäivällä naimisiin! Kelatkaa miten hauskaa! Kannattaa alkaa itkeskellä useamminkin julkisesti, niin silloin ihmiset avautuvat ja kertovat omia henkilökohtaisia juttujaan.)

Välillä kun meinaa alkaa itkettää, pitää vain ajatella arkisia asioita, koska meidän kulttuuri on sellainen, ettei itkeminen oikein sovi. (Ja joo, olisihan se raskasta jos nyt joka tilanteen keskeyttäisi itkullaan.) Mutta on kyllä karmea ajatus, että miehiltä itkeminen olisi vähemmän hyväksyttävää kuin naisilta. Miehet tuntevat ihan samalla tavalla kuin naisetkin, eli yksilöllisesti, toiset enemmän toiset vähemmän. Käsittääkseni sukupuolella ei ole hirveästi tekemistä sen kanssa.

Itkun aiheita ja tasoja on siis monia. Jos on tällainen tunteellinen tyyppi kuin minä, sitä voi itkeä vähän mistä sattuu, eikä sitä tarvitsekaan ottaa niin vakavasti, kunhan sanoo pari kivaa sanaa. Sitten on sellaista lohdutonta itkua, jossa suru on pohjaton, se on sitten ihan oma juttunsa. Mutta mun mielestä itkemistä ei ole varattu vain näihin "kaikki on mennyt" -tilanteisiin, vaan kyllä sitä voi vähäpätöisemmistäkin asioista tirauttaa. 

Ja toisaalta, on paljon ihmisiä, joita ei itketä juuri mikään, vaikka sisällä kuohuisi. Olisi typerää ajatella, että vaikka joku ei itke, hän ei olisi surullinen tai harmissaan koskaan, tai tuntisi noin yleisesti mitään. 

 

Millaiset jutut saavat sinut itkemään, jos saavat?

 

 

Kuvat: Ei ole tullut kauheasti otettua itkukuvia, mutta tässä kuvia minusta Tallinnan-reissulta!

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 
 
 

Pages