Ladataan...
Juliaihminen

Kaupallinen yhteistö: Lujakoti

Jo silloin, kun reilu neljä vuotta sitten etsimme kaksiota isompaa asuntoa, vietin aikaa katsellen ihan uusein asuntojen havainnekuvia. Puhtaat pinnat ja funktionaaliset mutta esteettiset ratkaisut kiinnostivat. Ajatus siitä, että saisi itse vaikuttaa alusta saakka asunnon pintamateriaaleihin tuntui kutkuttavalta.

Päädyttiin lopulta kuitenkin ostamaan 1950-luvun kerrostaloasunto, koska tuohon aikaan ystäväpiirissäni oli vallalla sellainen käsitys, että on juurevaa asua vanhassa talossa. "Vanhoissa taloissa on sielua!" Tähän juurevuuteen olenkin useasti sittemmin vedonnut, kun vanhan talon ärsytykset ovat tulleet vastaan. 

Parin viimeisen vuoden aikana moni ystäväni on muuttanut uuteen asuntoon. Aina kun käyn niissä, tunnen jonkinlaisen kateuden piston syömessäni, ja suurin syy tälle on se, että lapsen kanssa sitä toivoisi vähän helpompaa elämää, ja uusissa rakennuksissa sitä helppoutta totta vie on.

Mitä sitten kaipaan uusista taloista? Aika paljon. Ennen kaikkea hissiä, johon mahtuu helposti vaunut. Me asumme hissittömän talon ylimmässä kerroksessa, ja olen nyt kaksi ja puoli vuotta kantanut Alppua ylös ja alas. (Nyt hän tosin alkaa näyttää portaissa kävelemisen merkkejä.) Kaipaan myös vaunu- ja pyörävarastoa tai niin suurta eteistä, että sinne mahtuisi vaunut. Ja kunnollista ilmastointia! Nämä 1950-luvun kämpät pitää aika lailla tuulettaa ns manuaalisesti, eli ikkunaa auki vain, ja siinähän ilma raikastuu.

Yksi suurimmista haaveilemistani jutuista: esteetön vessa! Sellainen, jossa mahtuisi kylvettämään lapsen kunnolla, johon mahtuisi hoitopöytä ja siellä olisi peräti kaappitilaa ja seinille mahtuisi pyyhekoukkuja. Kyllä tällä 50-luvunkin vessakopilla sinnittelee, mutta aika täyttä on. (Etenkin vielä silloin, kun vessassa säilytettiin kolmea ämpärillistä kestovaippoja. Nyt niistä on onneksi päästy!)

Tein muuten äskettäin Me Naiset -lehteen juttua esteettömyydestä. Siitähän aina jaksetaan purnata, miten "sääntö-Suomessa on niin vaikea rakentaa, kun kaikkien asuntojen pitää olla esteettömiä". Juttua tehdessäni minulle valkeni, että esteettömyys tulee koskemaan kaikkia, joilla on etuoikeus elää vanhoiksi, ei vain tämän hetken erityistarpeisia ihmisiä (eikä se nyt niin hirveä ajatus ole, että tiloja rakennettaisiin kaikille, ei vain ihmisille, joilla ei ole minkäänlaisia fyysisiä esteitä). Lisäksi esteettömyys maksaa ekstraa vain 23 euroa per neliö, eli reilun tonnin 50 neliön kaksiossa. End of rant.

Haaveilen myös valoisasta avokeittiöstä, jossa voisi laittaa ruokaa ja seurustella samaan aikaan. 

Olen tutustunut tässä viime aikoina tällaiseen Lujakoti-asuntoihin, joita rakentaa Lujatalo-niminen suomalainen perheyritys. Tällä hetkellä Lujakoti-asuntoja on myynnissä muun muassa Espoossa, Vantaalla, Joensuussa, Tampereella, Kuopiossa ja Oulussa, ei tosin juuri Helsingissä.

Olen selaillut esimerkiksi tällaisen Espoossa sijaitsevan ennakkomarkkinoinnissa olevien Vermonniityn asuntojen havainnekuvia, ja niissä on juurikin uusien talojen edut: hyvä ja järkevä pohja, iso kylpyhuone ja keittiö, valtava lasitettu parveke, hissi ja paljon ikkunoita.

Asunnot näyttävät siltä, että niissä on helppoa asua. Lisäksi ajatus siitä, ettei tulevaisuudessa siinnä putki-, julkisivu- tai ikkunaremonttia on iso plussa.

Toisaalta lehdissä on ollut paljon myös puhetta siitä, miten ihan uusista asunnoista voi paljastua kaikenlaisia teknisiä virheitä, joiden korjaaminen on kallista tai pahimmillaan mahdotonta, mikäli rakennuttaja on vaikka mennyt konkkaan. 1950-luvun asunnoissa on kaikenlaista kremppaa, mutta ainakin ne on yleensä tiedossa. Uusissa asunnoissa taas hommat voivat tulla yllätyksenä.

Lujakoti-asunnoissa on se hyvä puoli, että niitä rakentava Lujatalo on 65 votta vanha yritys. Pitkä ikä on siitä hyvä signaali, että yritys ilmeisesti toimii hyvin ja näin ollen pysyy jatkossakin pystyssä: Jos siis tulee jotain korjausvaatimuksia, yritys on vastaamassa niistä. Kodeissa tehdään sekä muuttotarkastus että vuositarkastus.

No, ei me kyllä nyt olla muuttamassa minnekään tästä 1950-luvun kodistamme, sillä vaikka tässä on muutamia epäkäytännöllisiä juttuja, niin plussat ovat isompia: Meidän taloyhtiössä asuu niin superihanaa jengiä (kuten pikkusisko ja hänen perheensä), ettei tästä tee mieli lähteä. Hoen sitä itselleni aina, kun roudaan Alppua kauppakassien kanssa neljänteen kerrokseen tai kylvetän häntä suihkukopissa. 

Sitä paitsi onhan vanhat terrazzoikkunalaudat tunnelmallisia ja seinään rakennetut alkuperäiset kaapit tyylikkäitä (joskaan ei maailman käytännöllisimpiä).

Kuitenkin, jos nyt päättäisin muuttaa, niin melko todennäköisesti katselisin nimenomaan tuollaisia uusia Lujakoti-tyyppisiä asuntoja. Kyllä niissä ystävieni uusissa kodeissa ihan sitä juurevuutta ja sielukkuutta löytyy, he tuovat itse sen koteihinsa.

Minua kiinnostaa tietää teidän mielipiteitänne.

 

Millä vuosikymmenellä rakennetussa asunnossa asutte? Entä asuisitteko mieluummin vanhassa vai uudessa kodissa, ja miksi?

 

 

Kuvat: Lujakoti-asuntojen havainnekuvia

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Kaupallinen yhteistyö: Muurame

 

Huraa! Puolentoista vuoden projekti lastenhuone alkaa olla päätöksessä! Aivan aluksi haluaisin kiittää tästä itseäni. Olen hitaasti vienyt tätä saagaa läpi pölyn ja tuskan. Olen raivannut sen tyhjäksi, maalauttanut huoneen ja puunannut sen siistiksi. Kuten ehkä muistatte, lähtötilanne ei ollut kovinkaan mairitteleva. Jostain syystä lapsi ei ole elämänsä ensimmäisen kahden vuoden aikana viihtynyt juurikaan omassa huoneessaan (eikä kyllä kukaan muukaan perheemme jäsenistä).

Mutta nyt asiat ovat toisin! Lasta ei meinaa saada ulos huoneestaan ollenkaan, ja tämä johtuu siitä, että sinne on hankittu kiipeilyteline. (Ammattimaisissa sisustuspiireissä tuota kutsutaan kerrossängyksi, mutta tässä ollaan amatöörisusustajia.)

Toiseksi halusin kiittää projektin läpi viemisessä Muuramea, suomalaista huonekalumerkkiä, jonka kalusteet valmistetaan Suomessa Nastolassa (eli nykyisessä Lahessa). Kuten olen maininnut, haluan että kotiini hankkimani huonekalut ovat sellaisia, että ne kestävät mieluusti koko loppuelämäni. Muuramen kohdalla voin olla varma asiasta, sillä olen itse nukkunut lapsuuteni Muuramen kerrossängyssä. Itse asiassa melkein samanlaisessa, jossa poikani nykyään nukkuu. (Paitsi että nuo tikakset olivat vain punaiset.) Tästä syystä olen Alpun syntymästä saakka ajatellut, että haluan hänelle Muuramen Jolla-sängyn. (Pinnasänky me saatiin aikoinaan ilmaiseksi FB:n kautta Arabian kierrätysryhmästä.)

Tuo lapsuutemme kerrossänky on selvinnyt mielivaltaisesta renkumisesta, sen pinnoille piirtelemisestä ja tarrojen liimaamisesta. Mutta kaikkein tärkeintä on kuitenkin se, että sängyn design on kestänyt aikaa. Noiden valkoisten minimalististen moduulien muotokieli puhuttelee yhä vain minua. Tämä johtuu luultavasti lapsuuden tottumuksista, mutta Muuramen sängyt ja pöydät ovat mielestäni maailman kauneimpia huonekaluja.

Harmi kyllä meidän äiti oli mennyt antamaan kymmenisen vuotta sitten tuon meidän lapsuuden Muuramen kerrossängyn eteenpäin ystävänsä lapsien käyttöön. Muuten olisin mielelläni ottanut sen itselleni, joskin isosiskoni olisi varmaankin kyllä ollut perimäjärjestyksessä ensimmäisenä. Nyt hänkin joutui itse hankkimaan omat Muuramensa. No, eipähän tullut perintöriitaa!

Nyt seuraa pieni ja informatiivinen esittely Alpun huoneen kalusteista:

Kerrossänky on yhdistetty kahdesta sängystä: lastensänky Jollasta, joka menee tarvittaessa lyhyemmäksi sekä Jungmanni-sängystä, joka on nostettu yläsängyksi. Muuramen sängyt ovat siitä nerokkaita, että ensin voi hankkia lapselle Jollan, ja sitten jos tulee toinen lapsi, voi hankkia yläsängyn palat ja Jungmannin. Näin aiempaa sänkyä voi hyödyntää systeemissä, eikä tule ostettua mitään turhaa. Toisaalta tarvittaessa sängyt saa sitten taas erilleen, mikäli lapset muuttavat vaikka eri huoneisiin.

Mietin tovin, haluanko tuon kerrossängyn jo nyt, kun meillä on tosiaan vain yksi lapsi. Meillä asuu serkku naapurissa, ja toive olisi, että hän alkaisi yhä enenevissä määrin yökyläillä meillä, joten ajattelin, että miksipä ei. Lisäksi tuo on tosi kivan näköinen, ja Alppu rakastaa kiipeillä ylös alas sitä (olin yllättynyt, miten taidokkaasti tuo reilu 2-vuotias osaa kavuta sitä pitkin). 

Norppa-lisäturvalaita estää lasta kierähtämästä pois sängystä, ja sängyn alle menevä Lippo-säilytyslaatikko taas varastoi tavaraa kivasti. Tämä on historiallinen hetki, nimittäin tuo laatikko ei enää koskaan tule olemaan yhtä siisti kuin kuvan ottamisen hetkellä. Sinne tumpataan vain mielivaltaisesti kamat "poissa silmistä poissa mielestä" -mentaliteetilla.

Ylipäänsä Alpun huone ei enää koskaan tule näyttämään näin siistiltä, koska pian sinne ilmaantuvat lelu-, vaate ja kirjavuoret. Veikkaan, että noin kolmen päivän päästä huone näyttää tältä. Niinpä mun on syytä kätkeä tämä hauras ja kaunis hetki sydämeeni ja tarkastella sitä sieluni silmin, sillä omat silmäni eivät enää tällaista auvoa tule näkemään. 

Alppu on nyt nukkunut noin viikon verran tuossa alasängyssään (pinnasänky vietiin vintille), ja se tykkää siitä tosi paljon. Kerrossänky tekee sellaisen turvallisen pesämäisen fiiliksen. Mä tykkään makoilla iltaisin Alpun vieressä ja lukea sille kirjaa. Pitää ehkä hommata joku pieni lukulamppu sänkyyn sisälle. 

Muuramelta on tullut nyt uutuutena lastensänkyjen patjamallistot. Tämä tarkoittaa sitä, ettei tarvitse ostaa kokonaista uutta patjaa säätäessaan Jollaa pidemmäksi, vaan riittää että ostaa lisäpalan. On tosi kiva, että nämä suunnitellaan alusta loppuun sellaisiksi, ettei tarvitse ostaa mitään turhaa kamaa, vaan kaiken voi käyttää jatkossakin. 

Sänkyjen lisäksi Muuramen lipastot ja pöydät ovat ihania. Niitä saa yhdisettyä erilaisiksi kokonaisuuksiksi. Meillä on ikkunan edessä L-taso ja kaksi Pikku-kolmosta sekä niiden päällä toinen taso. Alun perin oli tarkoitus laittaa muodostelmaan vielä Iso Tuplamup -laatikosto, mutta homma alkoi mennä liian jykevän näköiseksi.

Se mahtuikin sitten sentilleen meidän alkuperäiseen 1950-luvun kaappiin, ja on juuri sopiva Alpun vaatteille, sillä se yltää itse ottamaan niitä sieltä. (Voi olla, ett Tikin kauluspaidat vielä tuosta poistuvat, ja ylle ripustetaan Alppusen vaatteita.)

Nämä Muuramen huonekalut ovat laadukasta designiä - ja se näkyy myös niiden hinnassa. Eivät siis ole todellakaan mitään ilmaisia, joten niillä sisustaminen on satsaus kotiin. Onneksi ne sitten kanssa kestävät käyttöä ja aikaa.

Nyt Muuramella on alkanut kesäkampanja, jossa näistä Pirkko Stenroosin suunnittelemista klassikkohuonekaluista saa 20 prosentin alennuksen. Koska hinnat ovat tuntuvia, niin niin on alennuskin. Jos lastenhuoneen sisustuspohdinnot ovat käynnissä, niin tässä on aikaa mietiskellä asiaa elokuun puoliväliin asti.

 

Muuramen lastenhuoneen kampanja on voimassa 14.8. saakka.

 

 

Onko kukaan muu nukkunut lapsena Muuramen sängyssä?

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Stockmannin asiakaslehteä tekevä ystäväni soitti mulle ennen joulua ja kysyi, ehtisinkö lähteä juttukeikalle. Kalenteri oli aivan tukossa ja tiesin, etten todellakaan ehtisi. Mutta sitten hän kertoi, että kyseessä on Hakolan luovan johtajan, Annaleena Hämäläisen kodin esittely. Oli vain sitten pakko raivata kalenteria, koska olen fiilistellyt sekä Hakolaa että Annaleena Hämäläistä jo pitkään. 

Olin lukenut muutamista sisustuslehdistä Hämäläisen haastatteluja. Moni varmasti tietää yrityksen tarinan, mutta lyhyesti juttu menee näin: Hakola on suomalainen huonekalufirma, jonka Annaleena Hämäläisen paappa perusti Pohjanmaan Jurvalle vuonna 1963. Hämäläisen isä peri yrityksen, mutta 2000-luvulla näytti siltä, että se on pakko ajaa alas: Ikeat ja muut halpahuonekalut jyräsivät markkinoita, suomalaiselle käsityölle ei ollut kysyntää. Hämäläinen oli valmistunut Taikista muotoilijaksi, ja vastoin alkuperäisiä suunnitelmaansa hän päätti ottaa Hakolan haltuun. Erinomaisen brändäämisen ja verkkokaupan perustamisen jälkeen Hakola nousi jaloilleen, ja nyt heidän sohvia näkyy monissa suomalaisissa kodeissa. Loppu hyvin!

Mua kiinnosti paitsi Hakola yrityksenä, myös Hämäläisen upean 1960-luvun kodin sisustus ja ajatukset sisustuksen taustalla. Niistä voi lukea enemmän Stockmannin ilmaiseksi jaettavasta lehdestä (ja vähäsen tästä nettijutusta), mutta perusajatus oli mun mielestä aivan loistava:

Kaikki mitä hankitaan kotiin, hankitaan loppuelämäksi.

Tämä on vähän niin kuin mun vaatefilosofiani (eli että vaatteet käytetään aina loppuun), mutta vielä hard corempi. Hyvät huonekalut nimittäin oikeastikin kestävät kymmenistä vuosista jopa satoihin, riippuu tietenkin huonekalusta. Hämäläinen ajattelee, ettei vain yksinkertaisesti hankita mitään halpoja ja helposti rikki meneviä lastulevysohvia tai keittiön pöytiä "pariksi vuodeksi", vaan kun sisustetaan, sisustetaan niin hyvin, ettei huonekaluja tarvitse vaihtaa enää. Mitä painavampi sohva, sitä todennäköisemmin se on tehty umpipuusta ja sitä todennäköisemmin se kestää. Mitä enemmän luonnonmateriaaleja kuten vaikka puuta tai nahkaa, sitä todennäköisemmin huonekalu vain paranee patinoitumalla iän myötä.

Mutta ehkä tärkeämpää kuin huonekalun fyysinen kestävyys on se, että se ei ala kyllästyttää käyttäjäänsä. Siksi tarvitaan muotoilua, joka kestää aikaa. Tosin mistä sitä tietää, mikä kestää aikaa? Se onkin vähän hankalampaa, mutta ainakin klassikot ovat melko turvallisia.

Ylipäänsä mun mielestä ei pidä ajatella niin, että aina kun muuttaa, kuuluu laittaa kaikki huonekalut vaihtoon ja ostaa uudet uuteen kotiin. Sen sijaan pitää yrittää miettiä, millaiset huonekalut sopivat kaikenlaisiin ympäristöihin ja mistä tykkää vielä vuosien jälkeen.

Totta kai tämä on tällaista elitististä puhetta. Pitää olla aika paljon rahaa, että pystyy ostamaan jonkun design-klassikon, vaikkapa nyt Artekin suorakaidepöydän tai Domus-tuolit, jotka maksaa noin 600 euroa kappale. On paljon helpompi mennä Ikeaan ja ostaa sieltä parilla sadalla kaikki mahdollinen. Mutta itse ajattelen homman niin, että kaikkea ei tarvitse saada heti, ja moni asia muuttuu kivemmaksi, kun sen eteen ponnistelee. Yksi mun kaveri ostaa joka vuosi yhden ruokapöydän design-tuolin itselleen, koska hänellä on kerran vuodessa sellaiseen varaa. Jonain päivänä hänellä on koko setti koossa ruokapöydän ympärillä. En usko että hän luopuu niistä elinikänään.

Meillä taas oli esimerkiksi koko ensimmäinen nykyisessä kodissamme asuttu vuosi ruokahuone tyhjillään, koska säästettiin ruokapöytään ja tuoleihin. (Ja toisaalta, mulla meni myös vuosi päättää, mitkä mä ihan oikeasti haluan.) Nyt kun meillä on täydellinen ruokailuhuoneen setti, mä tiedän, ettei näitä tarvitse ikinä vaihtaa. Ja niitä saa Alpun lapsenlapset sitten jonain päivänä periä meiltä, kun me siirrymme ajasta iäisyyteen. 

Tällä hetkellä projektina on hankkia pikku-ruokapöydän ympärille pari tuolia. Olen jo ajat sitten säästänyt rahat näihin tuoleihin ja pari kertaa jo ikään kuin tehnyt päätöksenkin, mutta edelleen harkinta-aika jatkuu!

Okei, monelle ei olisi taloudellisesti mahdollista laittaa missään vaiheessa rahaa kalliisiin tuoleihin, enkä tietenkään tarkoita, että kaikkien pitäisi ostaa jotain megakalliita design-huonekaluja (eikä kaikkien mielestä ne ole edes tyylikkäitä!). Toisaalta kestävä ei tarkoita välttämättä kallista, esimerkiksi tori.fistä meidän ruokailuhuoneen tuolit ja pöydän olisi saanut myös huomattavasti halvemmalla. Olin kuitenkin niin laiska (ja autoton), etten jaksanut säätää asian kanssa, joten ostin tuolit ja pöydän uutena.

Toinen juttu on opiskelijakämpät. Niihin mä olen roudannut aivan järjettömän määrän kamaa Ikeasta (meidän nykyiset täysin tuhoutuneet keittiön muovituolit ovat esimerkiksi mun ekasta opiskelijakämpästä). Jos nyt olisin opiskelija, skippaisin Ikean tuolit ja kävisin hakemassa jotain paljon kiinnostavampaa kierrätyskeskuksesta ja nettikirpparilta. Opiskelijana makuni ei kuitenkaan ollut oikein kehittynyt, joten en voinutkaan tietää, mimmoisesta tykkään pidemmällä aikavälillä. Ja toiseksi, silloin ei kyllä mitään klassikoita ostella, ellei ole niitä kuuluisia vanhempien masseja tilillä.

Ja ai niin, sitten on vielä sekin vaihtoehto, että sisustaminen ei kiinnosta. Mä olen myös inasen verran sitä koulukuntaa. Haluaisin hirveästi kauniin kodin, mutta en jaksa miettiä asiaa useinkaan. Tässä on se hyvä puoli, että säästyy rahaa, kun ei tee mieli ostaa mitään. Meidän sisustus on muodostunut niin, että silloin kun mulla oli vimma, tilasin kaiken vuoden aikana, ja sen jälkeen tänne ei ole tullut juurikaan mitään uutta isoa, koska en ole jaksanut miettiä asiaa (ja Tiki vielä vähemmän).

Samalla tavalla kuin vaatteissa, mä en usko myöskään halpahuonekaluissa siihen, että niiden kierrättäminen olisi mikään ekoteko. Meillä on esimerkiksi todella halvat lastulevykirjahyllyt (nekin opiskelijakämppäajoilta). Kun niitä on muuttanut monta kertaa, ne ovat kolhiintuneet, niiden hyllyt repsottavat enkä mä muutenkaan enää niin välitä niiden ulkonäöstä. Olen haaveillut varmaan viisi vuotta String-hyllyistä, mutta sitten taas, mun omatunto ei tällä hetkellä oikein suostu siihen, että heivaisin nuo mäkeen ja ostaisin uudet hyllyt. Tiedän, että kukaan ei noita haluaisi, joten ne menisivät kaatopaikalle. Jos mulla olisi vaikka lapsuudenkotini Lundiat, tilanne olisi ihan toinen. (Jännä juttu: silloin kun muutin pois kotoa, pidin Ikeaa paljon tyylikkäämpänä ja freesimpänä vaihtoehtona kuin jotain iän ikuista Lundiaa. Ha ha ha.)

Nämä on hankalia hommia. Kauniit kodit ovat upeita ja sisustamalla pieteetillä semmonen on mahdollista saada. Kuten kuvista näette, tämä Annaleena Hämäläisen kodissa oli mielettömät puitteet. Totta kai sitä tekee mieli välillä jotain uutta ja kiinnostavaa. Ja aina välillä sitä tekee myös virheostoksia. Mä olen tällä hetkellä ratkaissut homman niin, että pyysin esimerkiksi joululahjaksi uuden Marimekon pöytäliinan ruokasalin pöytään. Tuntui kuin koko asunto olisi freesaantunut kerralla. Ehkä järjestän kirjat erilaiseen järjestykseen. Mutta en mene mielivaltaisesti ostelemaan uusia huonekaluja ja heivaa edellisiä menemään vain siksi, että kaipaan vähän piristystä elämääni. Se ei ole ekologista maapallolle eikä järkevää mun lompakolleni. 

Äh, tämä nyt kuulostaa helposti sellaiselta ärsyttävältä jeesustelulta, mutta kyllä te tiedätte. Sisustaminen ei välttämättä tarkoita ostamista ja kaikkien huonekalujen vaihtamista, vaan pienilläkin jutuilla voi freesailla. Vaikkapa tilaamalla sohvaan uudet päällyset tai vaihtamalla verhot.

Mun mielestä tällaista puhetta tarvitaan enemmän, että aina ei tarvitse ostaa ja kuluttaa, vaan on nimenomaan ihailtavaa vaalia ja säilyttää vanhaa. Asiaa toistelemalla ja siitä keskustelemalla se voi muuttua normiksi, eikä kertakäyttökuluttamista pidetä enää siistinä juttuna. Kestävyydestä tulee arvo.

Kun Hämäläisen himassa osoitti mitä tahansa esinettä, sillä oli aina joku eeppinen tarina. Hänen lastenhuoneenkin huonekalut olivat hänen omasta lapsuudenkodista, ja olohuoneen Kukkapuron tuoli syntymäpäivälahja 40 vuotta täyttäneelle miehelle (ja hankittu nettihuutokaupasta).

No niin, juttukeikka oli siis innostava ja mieleenpainuva, ja olin lopulta tosi iloinen, että otin sen kaiken sen marraskuisen kiireen keskellä. (Eikö muuten ole keväiset kuvat? Vaikka tuona päivänä oli sysiharmaata ja ankeaa ulkona!) Voin suositella myös tutustumaan tuohon Hakolan brändiin, niillä on nimenomaan ajatonta ja kestävää designiä.

 

Oletteko te haaveilleet ja säästäneet johonkin huonekaluun pitkään?

 

Kuvat: Sain käyttää kuvituksessa Suvi Kesäläisen Stockmannin asiakaslehteen ottamia kuvia 

 

Lue myös: 

Ostan vaatteet viideksi vuodeksi

Osta valoa, älä lamppua

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Siivosin tuossa viime viikonloppuna meidän asunnon aivan ihanan siistiksi, koska lapsella oli kaksivuotissyntymäpäivä.

Sunnuntaina lapsi tuli kipeäksi ja jäi kotiin kolmeksi päiväksi.

Lopputulos on tässä: sairaus syö meidän kotia kuin leipää.

Kiitos 5.2.–7.2. Kannatti ehdottomasti siivota. 

 

Lue myös:

Lastenhuoneen sisustusvinkit

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Olen tässä pitkin syksyä valitellut, miten skeidasta meillä on koko ajan. Syy tähän on ollut aika yksinkertainen: ei ole tehnyt mieli siivota. Kun Alppu sotkee, me jotenkin annetaan itsellemme lupa myös jättää asiat ja astiat levälleen ja nopeasti ollaan ihan kaaoksen kauhuissa. 

Meille on muodostunut iltaisin sellainen rutiini, että minä syötän Alpulle iltapuuron ja kylvetän sen. Sitten piehtaroidaan kolmestaan Alpun ja Tikin kanssa sängyssä puolisen tuntia – tunti. Tuo aika pitää sisällän muun muassa sen, että Alppu piiloutuu noin seitsemänsataa kertaa peiton alle ja sitten minä yllätyn, kun hän vetää peiton kasvoiltaan. Välillä Alppu myös harjoittelee kuperkeikkaan (on niin liikkistä, kun se lösähtää aina kumoon, kun se ei tajua sitä, että pitää vähän ponnistaa jaloillaan). Toisinaan on myös Ihhahhaa ihhahhaa, pepo -leikin aika. Jos Alppu oikein pirulliseksi ryhtyy, se kutittelee mun jalkapohjia (yleensä Tiki, tuo pieni paskiainen, mobilisoi Alpun tähän toimenpiteeseen). Tänään myös viimein keksittiin käyttää lapsityövoimaa, eli pyydettiin vuoron perään Alppu kävelemään kummankin selän päälle. On muuten parasta hierontaa ikinä!

No niin. Tämän jälkeen Tiki ja Alppu vetäytyvät nukutushetkeen Alpun huoneeseen ja alkaa minun oma aikani. Viimeiset puoli vuotta olen ajatellut, että tämä on pyhää aikaa, eikä minkään ikävän kuulu riistää sitä minulta pois hetkeksikään. 

Ongelma on kuitenkin se, että vaikka mä kuinka yritän totutella tähän uuteen sotkuiseen kodin olotilaan, mä vihaan sitä. Mä kärsin siitä, se inhottaa mua, kotiin on välillä karsea tulla, kun tietää, että skeidaa on ympäriinsä. Olen pohjimmiltani aivan neuroottisen siisteyttä rakastava ihminen, minkä lasken ehdottomasti huonoksi puolekseni.

Niinpä Tiki sitten teki vienon ehdotuksen: mitä jos minä käyttäisin aina kymmenen minuuttia siihen, että siistisin yhden paikan sen jälkeen, kun pojat vetäytyvät nukkumaan. Nukutuksessa saattaa mennä tuntikin, eli tämä voisi olla reilu diili. Aluksi ajattelin, että minun aikaani ei mikään vie, mutta sitten kelasin, että no okei. Kokeillaan.

Nyt tässä parin viikon aikana olen huomannut, että kymmenessä minuutissa saa ihmeitä aikaan. Puuroinen keittö ja likaiset astiat yltympäriinsä asuntoa puhdistuvat, lelut siirtyvät lelukoppaan, eteisen vaatekaaos setviytyy. (Sain tuon tapahtumasarjan kuulostamaan siltä kuin olisin Tuhkimo-elokuvan kummitäti, joka heiluttelee taikasauvaansa. Siltä se tuntuu!)

Olen täysin amazed, miten en keksinyt tätä aiemmin. Kymmenen minsaa on siitä kiva, että se on lyhyt aika jonka tietää loppuvan. Siinä en saa koko asuntoa ikinä siivottua, mutta kun sen tekee joka ilta, perussiisteys on yllättävän hyvissä kantimissa. Ja sitten on kun siistiä, mä tai Tiki ei enää viitsitä jättää astioita, lehtiä tai vaatteita lojumaan sinne tänne.

Mä en voi uskoa, että kerroin teille nyt tästä oivalluksesta (jossa ei ole mitään oivaltavaa) mutta niin kummallista kuin se onkin, tämä on nostanut mun elämänlaatua valtavasti. 

 

Millainen siisteystilanne teillä on?

 

Kuvassa: Otin joskus tuossa kesällä kuvan meidän olohuoneesta todisteeksi itselleni, että se oli niin siisti (ennen Alpun 1-vuotissynttäreitä meillä oli aina näin siistiä)

 

Muita hyviä pikku sääntöjä:

Kolmen valituksen sääntö

Oman elämäni säännöt

 

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA

 

Pages