Ladataan...
Juliaihminen

Homma lähti käyntiin vitsistä. Olimme joulukuun alussa Hangossa viettämässä viikonloppua, ja jostain syystä illallisella puhe kääntyi niin sanottuihin gender release partyihin, eli amerikkalaisten pitämiin täysin käsittämättömiin juhliin, joissa lasta odottavat vanhemmat paljastavat läheisilleen jollain mahdollisimman äitelällä tavalla tulevan lapsen sukupuolen. 

Jos skene ei ole teille tuttu, niin voin kertoa, että Pinterest on täynnä näitä "hauska tapa paljastaa lapsen sukupuoli" -kuvia. Niiden avainsanat ovat: vaaleanpunainen ja vaaleansininen. Pumpataan ilmapalloihin vaalenpunaista savua ja kun vieraat saapuvat, poksautetaan pallot ja he näkevät, että IT'S A GIRL! Hakataan pinjataa, jonka sisältä paljastuu vaaleansinisiä konfetteja, IT'S A BOY! Leivotaan jommankumman värisiä muffinsseja.

Mirja oli lukenut Atlanticista jonkun jutun, jossa Kaliforniaan oli syttynyt metsäpalo, koska jotkut urpot olivat ampuneet GRP-juhlissaan tietynväristä savua metsään, ja samalla kipinät olivat sytyttäneet kuivan maan.

Meillä oli parin viikon päästä tulossa kakkosultra, ja olimme Tikin kanssa pohdiskelleet, että kysytäänkö tällä kertaa sukupuolta ennakkoon. Viime kerralla emme kysyneet, joten Alpun sukupuoli tuli täytenä yllätyksenä. (Osasyy tämän blogin nimellekin johtuu tästä: kun aloitin blogin kirjoittamisen, mukana matkassa olivat Julia + ihminen, emme tienneet, tuleeko meille tyttö vai poika. No, suurempi syy tosin on se, että lapsuuden lempinimeni oli Juliaihminen.)

Tällä kertaa minä olin taipuvainen kysymään, ja lopulta Tiki suostui tähän. Halusin molemmat kokemukset: odottaa lasta niin, ettemme tiedä sukupuolta ja odottaa niin, että tiedämme oletetun sukupuolen. (Koska kuten tiedämme, ulkoiset sukuelimet eivät vielä todellisuudessa kerro muuta kuin sen, minkälaiset ulkoiset sukuelimet lapsella on.)

Hangossa vitsi jotenkin karkasi käsistä, ja päädyimme siihen, että järjestän tuolloin 17.12. maanantaina, jolloin meillä tuo kakkosultra oli, illalla ironiset gender release partyt ystävilleni. Visioimme kovasti: Jos poika, tarjotaan nakkipiiloja, jos tyttö, tarjotaan karjalanpiirakoita. Pojan kohdalla tarjotaan pähkinöitä, tytön kohdalla kuivattuja hedelmiä. Ja niin edelleen ja niin edelleen. Skumppaa tarjotaan joka tapauksessa.

Sovimme, että jotta nämä olisivat oikeasti ironiset juhlat, kukaan ei saa tuoda mitään vauvalahjoja, koska lahjat olisivat tehneet hommasta paljon totisempaa. 

Sitten koitti toisen lapsemme rakenneultran aika. Odotimme jännityksen vallassa Tikin kanssa Bulevardilla (jonne Kättärin kiinni mentyä nuo kunnalliset ultrat on nyt siirretty). Kätilö oli puoli tuntia myöhässä, ja olin jo aivan hiilenä. Sitten pääsimme vihdoin ultraan.

Oli niiiin ihanaa nähdä pieni otus siellä temmeltämässä! Se oli kasvanut hyvin ja vilkutteli ja imi nyrkkiänsä. Ensin ultrattiin reidet ja sääret - hyvin kasvaneet. Sitten sydän (tätä jännitin erityisen paljon sekä Alpun ultrassa että tässä, johtuen pikkusiskoni sydänviasta). Sitten aivot, sisäelimet ja muut tärkeät jutut. Kaikki näytti siltä, että lapsi on terve ja kehittynyt. Ihanaa! Mikä helpotus!

Lopuksi kätilö kysyi, haluaisimmeko vielä kysyä jotain. Nolotti jotenkin sanoa, että noooh, olisiko mahdollista saada tietää sukupuolta. Ikään kuin sillä olisi jotain merkitystä tämän kaiken oikeasti tärkeän tiedon jälkeen. Kysyimme silti. Ja kätilö alkoi ultrata. Ja ultrata ja ultrata ja ultrata.

Se pieni pirulainen!!! Tyyppi oli asemoitunut kohtuun jalat aivan kiinni toisissaan ja kietonut napanuoran kriittisten osiensa eteen! Kätilöllä ei ollut mitään saumaa nähdä, millaista materiaalia kriittisiin osiin oli muodostunut.

Niinpä tietenkin. Nykyajan nuoret. Paljon avarakatseisempia ja modernimpeja kuin me milleniaalit, jotka vielä uskomme johonkin keinotekoiseen binääriseen sukupuoleen.

Meidän vauvelsson ei yksinkertaisesti suostunut paljastamaan tätä tietoa meille. Hän ilmeisesti koki fyysiset sukuelimensä joko yksityisasiana tai sitten täysin merkityksettömänä.

"Jos olisi aivan pakko sanoa, niin sanoisin, että 60 prosentin todennäköisyydellä näyttää siltä, ettei siellä ole mitään ylimääräistä. Mutta ei tästä kyllä mitenkään pysty sanomaan mitään selvää", kätilö sanoi lopulta. Jep, eli kun vielä edellisenä päivänä meille oli tulossa 50 prosentin todennäköisyydellä tyttö, niin tänään todennäköisyys olisi sitten 10 prosenttia enemmän. Ei vakuuttanut.

Olin pienen hetken vähän häkellyksissäni, että näinkin voi sitten käydä mutta jo astuessamme ulos Bulevardille nauroimme aika lailla. Ihan oikein meille, jotka yritimme lähteä utelemaan tilannetta.

Illalla sitten tarjosimme sekä patonkia että karjalanpiirakkaa, sekä sinistä Jackyä että punaista jogurttia (koska yllätys yllätys, punaiset Jacky makupalat olivat taas loppu kaupasta). Pidin aluksi ystävilleni pienen puheen: "Tervetuloa maailman paskimpiin gender release partyihin. Meillä ei nimittäin ole teille mitään kerrottavaa."

Mutta ei se haittaa. Näin on juuri hyvä. Ihana ihminen sieltä joka tapauksessa on tulossa.

 
 
Lue myös:
 
Ensimmäisen lapsemme rakenneultra

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Ladataan...
Juliaihminen

Olemme aina välillä yrittäneet kertoa Alpulle, että hänestä tulee keväällä isoveli ja että äidin vatsassa kasvaa vauva. Tähän mennessä olemme saaneet takaisin seuraavanlaisia kommentteja.

"Minusta tulee pikkuveli." 

Johon on pitänyt yrittää oikaista: "Itse asiassa sinusta tulee ISO veli."

"Ei. Minä olen pieni, minusta tulee pikkuveli."

Ok.

Nyt asiat ovat kuitenkin edenneet siihen pisteeseen, että Alppu on ilmoittanut, että hänestä tulee ISOSIKKO. Sanoin hänelle, että jos hän kokee olevansa isosisko, niin se on täysin ok. Meidän perheessä jokaisen identiteetti sallitaan sellaisena kuin se on.

Myös ajatus vatsassa olevasta vauvasta on herättänyt erinäisiä mielleyhtymiä. Kun Tiki makoilee sängyllä, Alppu saattaa osoittaa hänen vatsaa ja sanoa: "Isillä on vatsassa vauva."

Usein myös saamme kuulla, että Alpulla on vatsassa vauva. Välillä olen kertonut hänelle, että hänellä itse asiassa ei ole vauvaa vatsassa, mutta siitä hän on loukkaantunut syvästi. Kerran hän myös ehdotti solidaarisesti, että hän voi kantaa "pienen palan vauvaa" omassa vatsassaan. Ottaisin tämän tarjouksen oikein mielelläni vastaan, jos se olisi jotain muuta kuin sairas alku (tai loppu) kauhuelokuvalle. Alkaa nimittäin näin RV 25 -meiningeissä vähän ryydyttää taas.

Yhetnä päivänä Alppunen tuli vatsan luo ja ilmoitti, että nyt vauva voi tulla ulos. Oli ilmeisesti sopiva hetki.

Ehkä asiat alkavat selkeytyä toukokuun koittaessa. Siihen asti luemme monenlaisia kirjoja, joissa jostakusta tulee isoveli tai -SIKKO. Tätä happoista meininkiä on oikeastaan aika hauska seurata, sillä totta puhuakseni minusta tuntuu aivan yhtä käsittämättömältä kuin Alpustakin, että tuolla todellakin on ihan oikea, potkiva ja mellastava ihminen, joka saapuu melko pian paikalle ja muuttaa tullessaan luultavasti aivan kaiken. Ihanalla tavalla peruuttamattomasti.

 

Miten teillä on reagoitu seuraavan lapsen tuloon tai muistatteko, miten itse aikoinaan reagoitte omaan pikkusisarukseen?

 

Lue myös:

Toukokuussa meille tulea Ankka

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Oma aikakäsitykseni menee usein niin, että nautin nykyhetkestä ja rakastan tulevaisuuden suunnittelua, mutta menneestä saatan ajatella, että "olipa vaivalloista". Tämä pätee myös lapsen kasvattamisen kanssa. Tykkäsin vauvavuodesta ihan hirveästi ja arki taapero-Alpun kanssa on ollut ihanaa, mutta aina kun ajattelen, että "oli aika jolloin se ei osannut syödä itse / puhua / ollut näin hauska kun se nyt on", ensimmäinen ajatus on, että härregud, sehän oli vaivalloista! Nyt on niin paljon paremmin!

Tästä syystä mietin yhdessä vaiheessa, että jaksaako tässä nyt alkaa yrittää toista lasta (vaikka olimme jo vuosia sitten Tikin kanssa puhuneet, että haluaisimme kaksi lasta). Olin tuolloin ja olen edelleen sitä mieltä, ettei toista lasta hankita ensimmäisen lapsen vuoksi, vaan ihan vanhempien omaksi iloksi. Alpulla on niin paljon ystäviä ja sosiaalisia kontkateja, että se oppii kyllä olemaan olematta mulkvisti (= toimimaan muiden ihmisten kanssa), vaikkei hänellä olisikaan pikkusisarusta. 

Sitten samaan aikaan, etenkin nyt joululomalla, olen ajatellut, miten älyttömän ihanaa tämä on. Päiviin sisältyy niin valtava määrä plussan puolelle jääviä hetkiä, että ne peittoavat kerrospukeutumisoperaatiot sata nolla.

Tykkään iltaisin kylvettää Alpun ihan vain siksi, että musta on niin kivaa lukea kirjaa ja välillä katsella, kun Alppunen leikkii itsekseen. "Tämä valas on äiti ja ankka on Aaval. Auto on kärry. Äiti laittaa Aavalin kärryyn ja sitten ne menee kiikolle syömään." "Aaval on Toma, äiti on Vainu, Taimi on Samppa, Paavo on Rolle." Ok. Välillä Alppu kelluu vedessä kädet rinnalla ristillä ja katselee onnellisena kattoa. Sellaisina hetkinä ajattelen, että en halua tämän ikinä loppuvan. 

Läheisyyden ja hellyyden tunnetta, joka syntyy siitä kun Alppu haluaa käpertyä pienelle kerälle mun syliini aamuisin tai päiväuniensa jälkeen unenpöpperössä, ei voi oikein sanoin kuvailla. Sen pieni vartalo tuntuu niin lämpimältä ja sen pikku kätösten halaus niin suloiselta. 

Ja kun Alppunen keksii omia variaatioita lauluista, joiden päähenkilö on sininen tai punainen auto, mua naurattaa enemmän kuin parhailla stand up -keikoilla. "Tuiki tuiki sininen auto. Iltaisin sua katselen." "Ilta on tullut, päivä on mennyt. Punainen auto käy nukkumaan."

Ylipäänsä on ihastuttavaa seurata tuon ukkelin mielenliikkeitä, jotka eivät vielä noudata aikuisen logiikkaa. "Minä teen nyt sinisen kuperkeikan." Ok.

Ja kun Alppu pohtii ja kysyy itseltään, onko jokin asia jotain vai ei ja ymmärtää, että se on hänen päätettävissään. "Onko valoshow pelottava? Ei se ole pelottava!" "Onko dinosaurus pelottava? Kyllä se on pelottava."

Kun se suostuu syömään puuroa sillä ehdolla, että jokainen lusikallinen on hänen päättämänsä asia. "Nyt tulee keltainen dinosaurus. Sininen norsu. ISO leijona!"

Alppu ihastelee monia asioia kiljumalla haltioissaan: "Kasso äiti! Kasso tuonne!" Silloin sitä itsekin ihan innostuu lumiukosta tai puuhun lentävästä linnusta.

Ilta toisensa jälkeen, kun luetaan samoja kirjoja, Alppu sanoo aina samat asiat samoilla sivuilla. "Nyt Barbabapa ikkee. Nyt se ei enää ikke!" "Tulipalo! Pieni tulipalo... iso tulipalo!"

Miten suloista on, kun Alpun empatiankyky kehittyy harppauksin. Yhtenä päivänä se katsoi jotain piirrettyä HBO:lta, ja siinä päähenkilö löysi linnunmunan, joka kuoritui, mutta äitiä ei ollut mailla halmeilla. Kun Alppu tajusi, ettei poikasella ollut äitiä, suuret kyyneleet alkoivat vieriä sen poskia pitkin, ajatus äidittömästä poikasesta oli niin musertava.

Mitä empatiaan tulee, niin Alppu on maailman paras lohduttaja. Tiedän kyllä, ettei sen kuuluisi ottaa sitä roolia, mutta se aistii hirmu nopeasti, jos olen väsynyt tai murheellinen. Yksi päivä en edes kertonut sille, että mulla on paha mieli, mutta se vain yhtäkkiä tuli halaamaan mua ja sanoi. "Äiti, me päjjätään. Meillä on kaikki hyvin." Ja kun jollakulla on kurjaa, se joko itse ryhtyy toimeen tai tulee sanomaan mulle: "Äiti, lohduta."

On myös hauskaa, miten Alppunen tietää rajansa. Joskus se tykkää tosi paljon pusuista ja haluista, mutta usein se sanoo tiukasti: "Ei putua!"

Illalla kun makaan Alpun vieressä ennen sen nukahtamista ja se haluaa liimautua minuun kiinni, mielellään niin kiinni kuin mahdollista, tunnen niin suurta rakkautta sitä ukkelia kohtaan, että joskus saattaa alkaa ihan itkettää.

Kun päivät koostuvat tällaisten suloisten pienien hetkien ketjuista, tulee sellainen olo, että ei tämä saa loppua vielä! Tiedän, että tulee hetki, jolloin Alppu ei enää halua kiivetä minun syliini maiskuttamaan viinirypäleitä, se muuttuu itsetietoisemmaksi ja estoisemmaksi, sellaiseksi kuin ihmiset kasvaessaan muuttuvat väkisinkin. Tätä ajatellessa on tullut sellainen olo, että minä haluan tätä lisää, haluan pitkittää tätä elämänvaihetta. Haluan nähdä toisen tyypin, jolle kehittyy toisenlainen ja omanlainen persoonansa.

Tämä rakkaus pientä ukkelia kohtaan on niin valtavan massiivista ja se tuntuu niin älyttömän hyvältä. Silloin ajattelen, että mehän voidaan järjestää tätä itsellemme lisää ja hankkia toinen tällainen tyyppi tähän perheeseen. 

Totta kai tiedän, että myös pukemisen, syöttämisen ja nukuttamisen vaiva tuplaantuu, mutta samalla kaksinkertaistuu myös rakkauden määrä, kun on kaksi lasta, joita rakastaa. 

Tällaisia juttuja ajatellessa päätettiin viime elokuussa, että kyllä me haluamme toisen tällaisen otuksen.

 

Lue myös:

Lapsi ei tarvitse sisarusta

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Ladataan...
Juliaihminen

Aaaaa! Karoliina kirjoitti maailman kivoimmat kehut mun insta-ränttäyksistä blogiinsa. Vaikea kestää tuon tason kohteliaisuuksia, mun poskia alkaa ihan kuumottaa. Mulla on siis tapana aina vähän innostua tai tuohtua jostain aiheesta, ja sitten hiusdonitsi vinossa rahkat naamalla riehua yksikseni kotona Insta Storyyn syömeni kyllyydestä.

Viime aikoina olen tosiaan taas elämöinyt sitä, miten ihmisen ei kannata ostaa turhaa shaibaa, koska tämä säästää rahaa ja luontoa. Se, mikä sitä turhaa shaissea on, onkin sitten toinen juttu, eli täysin ihmisen subjektiivisesti arvioitavissa.

Karoliina toi esille hyvin sen, että lapselle tulee pakostakin ostettua paljon tavaraa: Kahdet ulkovaatteet, monet jumppavaatteet, hemmetisti leluja. Fiilaan! Mulla on vasta kahden vuoden kokemus äitinä olemisesta, ja kyllä sitä kamaa alkaa olla. Olen löytänyt tyynyn alta legoja ja pesukoneesta vauvan kirjan, sitä tursuaa ympäri huushollia. Ja on ihan totta, että tavaraa tarvitsee: arkea auttaa, kun lapsella on kahdet ulkovaatteet, etenkin talvisin. Kun toiset on märät, voi käyttää toisia.

Mutta! Mä olen kuitenkin laskeskellut, että olen loppujen lopuksi päässyt melko lailla halvalla lapsen hankinnassa tähän mennessä. Uskon, että olen edelleen reilusti "voitolla" lapsestani, koska mun 89-vuotiaalla papalla on tapana antaa 4000 euroa jokaisesta lapsesta, jonka hänen lapsenlapsensa pullauttavat ulos tänne maailmaan. Kiitosta vaan pappa, tähän mennessä tämä on ollut tuottoisa bisnes! (Pitää seuraavan lapsen kohdalla muuten muistuttaa pappalle, että nyt lahjaveron raja on noussut 5000 euroon, vink vink!)

En siis ole hirveästi käyttänyt rahaa lapseen tähän mennessä, ja nyt kerron miten olen tämän diilaillut.

Ennakoin. Tämä pätee kaiken rahan käytön kanssa. Mitä enemmän jaksaa ennakoida, sitä halvemmalla pääsee. Alppu käyttää nyt koon 86 vaatteita, ja aina kun kävelen Hakaniemen Ipanaisen ohi, raidaan nopeasti niiden kirppishyllyt ja tsekkaan, löytyisikö siellä koon 92 tai 98 t-paitoja eurolla tai  housuja kahdella eurolla. Lapsen seuraava vaatekoko alkaa olla taas kaapissa valmiina. Näin mun ei tarvitse ostella paniikissa uutena jotain hiton kalliita kumisaappaita, jotka maksaa kirpputorilla kolme euroa. On huomioitavaa, että olen aika tarkka siitä, mitä lapsonen pukee päällensä, eli kierrätys ei ole yhtä kuin mauttomuus. 

Tähän heti perään erittäin painava disclamer: kaikilla ei ole aikaa, energiaa tai kykyä miettiä tulevaa, kun nykyhetkikin saattaa olla selviämistä. En minäkään aina pysty ennakoimaan. Joskus hommat kaatuu päälle, ja esimerkiksi tällä hetkellä lapsi kulkee päiväkodissa liian pienissä kurahousuissa, ja pitäisi paniikilla rynnätä ostamaan seuraavaa kokoa, mutta uudetkin oli hitto vie viimeksi loppu joka paikasta! 

Mutta en ennakoi liikaa. Mun ainokaiset virheostokset ovat sellaisia, että olen hankkinut jotain liikaa ennakkoon ja sitten olen tajunnut, ettei tämä olekaan järkevää. Koon 92 bodyt ovat turhia, koska kävelevän lapsen kohdalla body on paljon hankalampi kuin paita. Kesäisin tarvitsee enemmän farkkuja ja kovan kankaan housuja, sillä tällöin puistossa ei käytä haalareita. Talvella taas verkkareita ja leggingssejä, koska ne ovat mukavammat haalarien alla. Ostan yleensä siis paria seuraavaa kokoa, mutten enää kahden koon päähän kamaa.

Sanon ääneen tarpeeni. Ah, tämä on mun lempi kohta. Opin isosiskoltani, että aina kun tarvitsee jotain, se kannattaa sanoa mahdollisimman monelle ihmiselle ääneen ennen kuin marssii kauppaan. Aina joku haluaa päästä eroon tai lainata uv-vaatteita, matkarattaita, swim trainereita, mitä vain! 

Ja muuten juurikin isosiskoni takia mun ei tarvinnut ostaa vauvavuotena miltei yhtä ainutta vauvan vaatetta, lelua tai kirjaa, sain häneltä kaiken. (Ja Raisalta ja Mirjalta loput, kuten edelleen saan!) 

Lainaan. Laadukkaat jutut on niin kestäviä, että niitä voi lainata. Käytin puolitoista vuotta ystäväni Anun Manduca-kantoreppua (kuukauden ajan joka päivä Thaimaassa), eikä se mennyt miksikään. Nyt Anu taas käyttää sitä kakkosbeebelin kohdalla (onnea vielä hirmuisesti uudesta tulokkaasta!).

Mutta tähän pakko lisätä, että jos lainaan ihmisille kamaa, otan tietoisen riskin, että se häviää tai menee rikki. Ja jos näin käy, niin se ei todellakaan haittaa, vaan kuuluu pelin luonteeseen, kyse on kuitenkin lapsiperheestä, ja minä jos joku tiedän, että hanskat häviävät, perkele.

Järjestän lainoja. Ilahduin valtavasti siitä, kun pystyin diilaamaan Raisan vaunukopan lainaan yhdelle kaverilleni Elinalle. Mistä tulikin mieleen: Jos teille on tulossa vauva, niin älkää herran nimessä ostako vaunuihin vaunukoppaa ennen kuin olette huudelleet lähipiirin läpi. Itse ratasosaa ja istuinosaa tulee käytettyä parikin vuotta, mutta vaunukoppaa käyttää vain puolisen vuotta, minkä jälkeen se on edelleen aivan käyttämättömän näköinen. Meidän kaveripiirissä on vaihdeltu Emmaljunga Vikingien vaunukoppia sinne sun tänne. Se maksaa kuitenkin 260 euroa, joten säästö on iso!

Laitan omat kamat välittömästi kiertoon. Ei tulisi mieleenkään hillota kaapeissani mitään saamiani tai hankkimiani vaatteita tai tavaroita sen jälkeen, kun en enää niitä tarvitse. Siskoni Sofian vauva käyttää meidän vaunukoppaa (ja Alpun kaikkia pieneksi jääneitä vaatteita sekä kestovaippoja), ja Sofia taas käyttää mun vanhoja imetyspaitoja, -mekkoja ja jopa rintsikoita. Laitoin kaveriltani Piialta saamani raskaustakin kiertoon toiselle kaverilleni Marialle. Kun naapurin Niinan lastenrattaat menivät rikki, annoin hänelle blogin kautta saamani Stokken vaunut, koska en enää matkan jälkeen tarvinnut niitä. 

Olen kelaillut, että jos saan joskus toisen beebelin, saan vuorostani kamaa ihmisiltä. Luultavasti en heille eteenpäin antamiani vaatteita (koska aikanaan nekin kuluvat loppuun), mutta toisaalta, silloin saattaa olla muotikin muuttunut, joten on kiva, ettei tarvitse kaivaa naftaliinista vanhoja rytkyjä takaisin. 

Raha ei vaihda omistajaa näissä bisneksissä, joskus on tullut lounaita tarjottua ja viinipulloja saatua, mutta yleensä nämä menee ihan sellaisella anna hyvän kiertää -asenteella. En ole koskaan myynyt lasten hommeleita kirpparilla tai fb-kirpparilla, koska olen laiska, mutta arvostan syvästi ihimisiä, jotka jaksavat nähdä sen vaivan, koska tämä tarkoittaa sitä, että minä pystyn ostamaan puoli-ilmaisia kierrätyskamoja lapselleni. Sain esimerkiksi meidän pinnasängyn ilmaiseksi Arabianranta kierrättää -ryhmästä, ja toisen täysin samanlaisen Turkuun mökille tori.fistä!

Käytän kestovaippoja. Tai siis lapseni käyttää. Ehkä minäkin tulevaisuudessa taas! Kuten olen kertonut, kestovaipat ovat superhelppo ja halpa ratkaisu. Mutta jos kaivelen sieluni syvimpiä sopukoita, niin mun motiivini kestoilulle on puhtaan ekologinen. Ei nuo muutamien satojen eurojen säästöt vielä motivoi siihen pyykkäysrumbaan, mutta muutamien satojen tonnien muovivuoret sen sijaan kyllä. (Okei, lapsemme käyttää nykyään päiväkodissa kertisvaippoja, joten lopetan tämän hurskastelun tähän.)

Käytän äitiyspakkauksen settejä. Musta oli symppistä, kun joku kommentoi joskus mun blogiin, että "onpa kiva, että Alppu käyttää äitiyspakkauksen ulkopukua". Mulle ei olisi tullut mieleenkään ostaa kallista ulkopukua vauvan ensimmäiseksi talveksi, kun kerran sellaisen sain ilmaiseksi valtiolta (ja tämä vaaleansininen puku on vieläpä lapselle sukupolvikokemus: 2016, erinomainen vuosikerta vauvoja). 

Hankin muutaman kivan asun. Mulla on sellainen ajatus, että yhdn kivan ja uuden asusetin voi hankkia kevääksi ja talveksi. Vaatteet, jotka voi laittaa lapsen päälle silloin, kun menee viettämään kivaa kaupunkipäivää tai sukujuhliin, ja haluaa tuntea onnen hyrskäyksen siitä, että oma lapsi on niin söpö. (Päiväkotiin laitan sille aina vain kirppisvaatteita, koska vaatteet tuhoutuvat ja häviävät, se on käytännössä lasten vaatteiden perimmäinen tehtävä.)

Ja sitten taas disclameria: Mä olen saanut veloituksetta blogin kautta (tosin postausta vastaan, ja herregud näiden kuvien ottaminen oli vaivalloista!) tämän kauden "siistit asut", eli nuo MINUJU:n vaatteet. Ja samat sanat noista Reiman talvivaatteista, siinä oli taas vaatetta yli 500 eurolla (toki verot ovat asia erikseen). No, tämä nyt vei tietysti paljon pohjaa tältä "näin selvisin halvalla" -ilakoinnista, koska olen antanut itseni ymmärtää, että jokainen äiti ei pidä blogia ja sossuile Reiman vaatteita itselleen näkyvyyttä vastaan.

Jos en olisi saanut noita veloituksetta, olisin ostanut yhden talvisetin uutena ja toisen kirpputorilta, koska mulla ei olisi ollut varaa kahteen uuteen lapsen talvikerrastoon.

Pyydän lahjaksi kalleimmat. Mä olen sanonut alusta saakka hävestelemättä Alpun isovanhemmille, mitä "Alppu voisi haluta" lahjaksi. Ne tuovat kuitenkin jotain, mikseivät toisi jotain tarpeellista turhan sijaan? Ristiäislahjaksi Alppu sai superkalliin Stokken Tripp Trapp -syöttötuolin mun isältä ja hänen vaimoltaan. Nyt 2-vuotislahjaksi mun äiti on hankkimassa Alpulle potkupyörää (älkää kertoko Alpulle, se on yllätys!).

Tähän taas disclameria: Kaikilla ei ole isovanhempia, joilta voi toivoa kalliita lahjoja. Nämä ovat sen luokan hankintoja, ettei niitä pyydetä kavereilta. Tosin meidän kaveripiirissä on tapana, että babyshower-lahjaksi annetaan aina Stokken taitettava kylpyamme yhteiskeräyksellä.

En osta mitään turhaa paskaa. Ja sitten vielä, tämä mun uusi suosikkinihokemani, elämäni tag line. Maailma on täynnä sellaista kamaa, mitä lapsi ei todellakaan tarvitse, eikä myöskään lapsen vanhempi tarvitse. Näiden ostamatta jättäminen on suurin palvelus ihmiselle itselleen, koska mitä vähemmän tavaraa kotona on, sitä mukavampaa elämä on, uskoisin.

Kirjasto on täynnä kirjoja, ostan vain suosikkiopukset (eli yleissivistykseen kuuluvat klassikot, kuten Katso minua, Sami). Ihminen ei tarvitse erillistä vaipparoskista, eikä välttämättä edes hoitopöytää (me vaihdettiin ekat puoli vuotta vaippa pesukoneen päällä, tämän jälkeen milloin missäkin). Me ei hankittu edes hoitolaukkua, vaan olen kuljettanut kaiken tarvittavan mun vanhassa Fjällrävenissä (tosin tämä oli mulle ennemminkin joku omituinen identiteettikysymys: en vain halunnut ryhtyä hoitolaukku-ihmiseksi – nykyään tämä pikku statement naurattaa, mutta no, olen edelleen sitä mieltä, että 95 prosenttia hoitolaukuista on karsean näköisiä).

Mitä mun mielestä sitten kannattaa ostaa uutena, jos on rahaa? Museokortti, mikäli asuu alueella, jolla on mahdollisuus käydä enemmän kuin kahdessa museossa. Kahvia kahviloista, lounaita lounaspaikoista. Mä ostin myös lastenvaunut uutena, koska pelkäsin, että jos ostaa käytetyt, ne menevät heti rikki. Ehkä se oli tarpeeton pelko? Ostin myös vauvakirjan uutena (tämä on musta edelleen paras markkinoilla!), mutta se olisi myös hyvä babyshower-lahja. Olen ostanut uutena myös jumalattoman määrän purkkiruokaa, koska löysin sielustani pienen "vihaan vääntää soseita ja sormiruokailu on hiton raskasta" -muijan. Onneksi lapsi syö nykyään yli puolet aterioistaan päiväkodissa eikä mun vaikutuspiirissäni!

Olen aikoinani koostanut tänne blogiinkin perimätietona kulkeneen Täydellisen listan, eli listan asioista, joita kannattaa hankkia ennen lapsen syntymää. Musta se on edelleen aika validi (kommentteineen). Listan tarpeista iso osa sisältyy juurikin äitiyspakkaukseen ja loput saa yleensä vauvan aiemmin hankkineilta kavereilta.

 Se vielä, että kannattaa hankkia tavaraa vasta tarpeeseen, kaupat ovat auki myös vauvan syntymän jälkeen (vaikka sitä kuvitteli raskaana ollessa, että maailma pysähtyy sinä päivänä, kun vauva tulee). Meidän vauva ei eläessään ole suostunut syömään mitään tuttipullosta, joten tuttipullohankinnat olivat aika turhia. Sen sijaan rintapumppu on ollut hyvä, koska välillä on täytynyt vauvattomina vuorokausina pumpata maitoa ulos systeemistä ja heittää lavuaariin.

Huh huh huh! Jopas oli saarna.

Jaaaaaa sitten vielä tämmänen moniosainen disclamer tähän loppuun:

1. Mun lapsi täyttää vasta kaksi. Se ei vielä osaa vaatia mitään kamaa. Mä olen aika löperö äiti, eli voi hyvin olla, että jos Alppu oikein räpyttelee silmiään ja kasvaa manipuloivaksi pikku paskiaiseksi neuvottelutaitoiseksi herrasmieheksi, mä lankean ostamaan sille milloin minkäkin "ole hiljaa äidin kaupassa käymisen ajan, niin saat tämän lelun" -ostoksen. Katsotaan tilannetta kahden vuoden päästä uudestaan.

2. Mun lapsi harrastaa vain uimahallissa käymistä, eli välineisiin ei mene rahee vielä. Muskaria olisi tarkoitus jatkaa taas pian, mutta päiväkoti on vienyt mehut tähän mennessä.

3. Mä en osoita pienintäkään paheksuntaa niitä kohtaan, jotka ostavat erilaisia juttuja kuin minä. Nämä ovat puhtaasti omien valintojeni esittelemistä (kuten nyt blogissa yleensä tapana on olla), ja ne voivat innostaa jotakuta tai sitten joku toinen voi kelailla, että elääpä tuo hullu nainen köyhää ja ankeaa elämää. Molemmat reaktiot ovat ok. 

4. Toki olen ostellut Alpulle kaikkea kivaa ihan omaksi ilokseni. Ostin sille joululahjaksi kellopelin, koska se oli mun mielestä niin suloinen. En siis ole mikään vuoren huipulla alastomana parta hulmuten istuskeleva askeetti. Vauva-aika on myös aika ainutlaatuinen, eli jos joku asia tekee elämisestä helpompaa, niin go for it.

5.  Mulla on tosi hyvät vauvaperheverkostot, kun on isosisko, kavereita, joilla on vanhempia lapsia ja niin edelleen. Tämä on iso etu, myös taloudellisesti.

6. Vaikka tämä postaus saa mut kuulostamaan joltai natsikuria pitävältä jeesukselta, niin todellisuudessa olen aika lungi nainen lapsen kamojen suhteen, enkä vaivaa niillä kauheasti päätäni. Jos joskus pitää ostaa jotain uutena ja kalliilla, niin sitten ostetaan, eikä sitä enää sitten jälkikäteen itketä.

 

 

Tuleeko mieleen vielä jotain muita tapoja, joilla voi selvitä lapsesta halvalla?

 

 

Tekstissä linkatut postaukset:

Hankimme Emmaljungan Vikingit 

Täydellinen lista

Minujun ekologiset lastenvaatteet

Älä osta mitään turhaa paskaa

Hanskojen pitäisi palaa helvetin lieskoissa

 

 

JULIAIHMINEN FACEBOOK  //  JULIAIHMINEN INSTAGRAM

 

 

Pages