Ladataan...
Juliaihminen

Lux Helsingin (ja ehkä koko kuluneen vuoden) suloisin hetki koettiin heti alkumetreillä, kun vietiin lapset päiväkodista Hakaniemen Mäkkärille syömään. Siinä Alppu, Frida ja Taimi istuivat vierekkäin - ja kävivät keskenään keskustelua!!!!

Frida: Alppu, kenen kanssa leikit tänään päiväkodissa?

Alppu: Minä leikin Einon kanssa.

Taimi: Minä syötin päiväkodissa Pena-gorillaa.

Frida: Minä leikin Mallan kanssa ja me teimme äidille ja Luulialle jäätelöt! (Huom, näissä piireissä minua kutsutaan Luuliaksi.)

Alppu: Taimi, ota. (Ojentaa Taimille ketsupissa uitetun ranskalaisen.)

Mitä tämä on! Meidän lapsilla on kommunikaatiota! Sosiaalisia suhteita! Uskomatonta menoa! 

Tämän jälkeen lähdettiin Lux-kierrokselle Raisan, Mirjan ja Mariannan kanssa. Aloitettiin Isyyspakkauksen Tommin suosituksesta Kansalistorilta, jossa nähtiin ensin Oodin kyljessä We wanted ja Musiikkitalon kyljessä Moonlight. Tommi oli kehunut etenkin Moonlightiä, ja se totta tosiaan oli kyllä hieno. Myös lapset tykkäsivät elämöidä kuun edessä.

Tämän jälkeen kierrettiin ikään kuin väärään suuntaan Hakasalmen huvilalle lyhtypuistoon, josta lapset tykkäsivät myös. Sen tekemiseen olivat osallistuneet jopa päiväkoti-ikäiset lapset, ja lyhtyämpärit olivat kieltämättä liikuttavia. Tuli vähän sellainen olo kuin olisi Muumien kanssa meren alla. (Tarkoitan tietenkin sitä lapsuuden piirrettyä jaksoa, en mitään kirjoja herra paratkoon.)

Frida kyseli siellä kiinnostuneena: "Onko tämä nyt sitä taidetta?" (Kuulosti vähän mun 90-vuotiaalta papaltani.)

Alpun ehdoton suosikki oli Maikki Pekkalan ja Lari Suomisen Violet (alla). Sitä hän olisi halunnut jäädä katsomaan pitkäksi aikaa, mutta oli syytä antaa muillekin lapsille tilaa.

Tämän jälkeen me nähtiin kursorisesti vielä muutama teos, mutta lopuksi yhden mäkkäri-ilmapallo paukahti rikki, toinen ilmoitti ettei aio enää pitää hanskoja ja kolmas ei halunnut enää kävellä. Siitä alkoi sellainen carnage, että oli parempi kävellä Töölönlahtea pitkin kasin ratikalle ja hurauttaa kotiin.

Oltiin Alpun kanssa käyti katsomassa ennakkoon Finlandia-talon väriloisto. Siinä oli sellaista wow-efektiä, mitä viime vuonna monissa noissa arkkitehtoonisesti kunnianhimoisimmissa töissä oli. 

Olen hirmu iloinen, että lähdettiin. Ensin olin nimittäin ajatellut, että "teen maanantaina sitten pitkän työpäivän, niin saan viikolle hyvän startin". Mutta sitten muistin mun jatkoon ja ei jatkoon -listauksen ja päätin, että alan taas priorisoida ystävien näkemistä työn tekemisen yli ja ah! Oli hauskaa!

Lapsetkin nauttivat kulttuurista. Ja toisistaan. 

 

Lux Helsinki jatkuu 9.1. saakka, eli vielä ehtii hyvin käydä katsomassa. Suosittelen!

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

 

Joku kysyi minulta täällä blogissa kerran, miten voi kasvattaa lapsestaan kulttuurikodin kasvatin, jos on tosi vähän rahaa käytössä. Sydämeni särkyi vähän, kun luin tämän kommentin, ja minun on ollut tarkoitus palata siihen monesti. Ja nyt palaan!

Minähän aina vitsailen tuolla kulttuurikodin kasvatti -nimityksellä. Se on enimmäkseen itseironiaa, kun oikeasti oma kulttuurielämä on suureksi osaksi Netflixin tuijottamista, enkä ole käynyt teatterissa varmaan vuoteen. Koko termi on jäänyt sanavarastooni tästä kertomastani Jörn Donnerin ja Max Jakobsonin tapaamisesta, joka naurattaa minua yhä.

Mutta mitä kulttuurikoti sitten on? Se on mielestäni sellainen ajatus, että arvostetaan tiettyjä henkisiä arvoja enemmän kuin materiaa. Käydään välillä ottamassa uusia vaikutteita kulttuurin parista, oli kyse sitten taidenäyttelyistä, vauvojen värikylvystä tai vaikka elokuvasta. Luetaan paljon, jutellaan lukemastaan. Analysoidaan kuulemaansa ja näkemäänsä. Sellaista kamaa, mitä nyt kuka vain voi tehdä.

Se on sellaista tietynlaista omanarvontuntoa: minä voin olla tämä tyyppi, joka on kiinnostunut kulttuurista ja jolla on siitä mielipiteitä ja jonka mielipiteet ovat arvokkaita siinä missä kenen tahansa muunkin. Tällaista ei sanota lapselle suoraan, vaan sitä vain eletään ja katsotaan, imeekö lapsi vaikutteita. 

Meillä lapsuudenkodissa oli todella vähän rahaa, kuten olen monesti sanonutkin. Taloudellinen pääoma oli pientä, mutta kulttuurinen pääoma sitäkin suurempaa. Vanhemmat vitsailivat ruokapöydässä latinan verbeillä (molemmat ovat valmistuneet klassillisista kielistä maisteriksi) ja Turun Taiteiden yössä käytiin 30 pennin nukketeatteriesityksissä.

Ja vaikkei omat vanhemmat olisi lukeneet ääneen niitä Muumi-kirjoja silloin pienenä, niin oman elämän voi ottaa tässä mielessä haltuun: lukee sitten niille omille lapsille niitä Muumi-kirjoja. Kasvaa omakin yleissivistys samalla. Jotenkin hommasta pitää (kapulakielisesti sanottuna) ottaa omistajuus. Ajatella, että tämä on minun kulttuuripiiriäni, minulla on yhtälainen oikeus tehdä tällaista kuin muilla. 

Tietenkin asia on helpommin sanottu kuin tehty: itselleen vieraaseen kulttuuriympäristöön (vaikka kyse olisi oman maan kulttuurista) voi olla vaikeaa sukeltaa. Mietin tätä viime keväänä, kun olin käymässä Rukalla ja katselin lasketteluperheitä. Siis sellaisia tyyppejä, jotka tulevat talvi toisensa jälkeen laskemaan viikoksi keskukseen ja joiden lapset osaavat lautailla 2-vuotiaana. Periaatteessa voisin yrittää ottaa sen laskettelukulttuuriskenen haltuun ja minulla on ihan resurssien puolesta (aika ja raha) pääsy sinne, mutta koska minulla ei ole kokemusta laskettelukulttuurista, sinne on vaikea noin vain noviisina suunnistaa. Raha ei siis ole aina kynnyskysmys, vaan oma itsevarmuus tilanteessa.

Onneksi kulttuurikotoiluun ei välttämättä tarvitse juurikaan rahaa. Suomessa on onneksi valtavasti asioita, joita voi tehdä ilmaiseksi tai tosi pienellä budjetilla. Monet kulttuuriharrastukset ovat suht edullisia, kuten näytelmäkerho tai vaikka kuoro. Toki jotkut harrastukset ovat myös kalliita, kuten soittimen soittaminen tai vaikka kuvataidekerho. Meillä lapsi käy muskarissa ja se maksaa 40 euroa kuussa.

Totta kai Helsingissä on helpompi päästä kiinni edulliseen tai ilmaiseen kulttuuriin kuin jollain pikkupaikkakunnalla. Jos kulttuuria on vähän tarjolla, pitää käyttää enemmän mielikuvitusta. Kirjasto sentään on miltei joka kunnassa ja vesivärit voi ostaa melkein mistä marketista tahansa. 

Mutta juu, meni vähän yleväksi tämä. Edelleen painotan, että suhtaudun huumorilla koko kulttuurikodin kasvatti -termin viljelemiseen, joten suhtautukaa tekin!

 

Millaisia kulttuurikodin tekoja siellä on viime aikoina tehty?

 

Kuvat: Mirjan, Mannen, Raisan ja lasten kanssa Regatassa terassikahveilla viime sunnuntaina. Tämän jälkeen mentiin riekkumaan Kansallismuseon vintille (Museokortilla ilmainen sisäänpääsy).

 

Lue myös:

Tämähän on kulttuurikoti!

Kulttuurikodin joulukalenteri on ilmainen

Lusitaan lapsen kanssa museoissa

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Ladataan...
Juliaihminen

Varastin idean isosiskoltani Lotalta ja kutsun sitä nimellä Kulttuurikodin joulukalenteri. Lainasin siis kirjastosta 24 kirjaa ja luen joulukuussa joka aamu aina jouluaattoon saakka Alpulle yhden kirjan, eli näin avaamme luukun. Simppeli mutta hauska homma. Lotta sanoi, että viime vuonna hänen tyttärensä olivat olleet tästä ihan fiiliksissä.

(Okei, näissä kuvissa osa kirjoista on omiamme, sillä mun pitää käydä tekemässä vielä yksi kirjastonraidauskeikka. Haluaisin nimittäin vähän lisää jouluaiheisia kirjoja tähän kalenteriin.)

Okei, olen ostanut myös Partiolaisten joulukalenterin (siinä on hauska Itämeri-teema tänä vuonna), mutta se on ehkä enemmän itselleni kuin Alpulle. Saan sellaisen ihanan joulutunnelman, kun avaan niitä luukkuja.

Meillä on ollut muutamana vuotena käytössä myös itse täytettävä tulitikkujoulukalenteri (jonka siskoni Lotta on täyttänyt Alpulle, hän on Alpun kummi), mutta tänä jouluna vedetään tällä kirjasysteemillä.

Olen aivan eeppinen joulufiilistelijä. Glögi- ja piparikauden avasin lokakuussa, Last Christmasia aloin soittaa marraskuun alussa ja nyt olen laittanut jo koko asunnon täyteen joulukoristeita. Kynttilät vain palavat ja villasukat lämmittävät! Tämä syksy on ollut itselleni niin raskas ja pimeä, että olen tehnyt aivan kaikki mahdolliset toimenpiteet, jotta saisin vähän piristystä ja lohtua elämääni.

Jos joku pelkää, että teen tänä vuonna tänne blogiin joulukalenterin, niin lupaan, ettei sellaista ole tulossa. Omasta mielestäni täysin nerokkaat vuoden 2015 Hyvän mielen joulukalenteri ja vuoden 2016 Hauska fakta -joulukalenteri eivät koskaan oikein niittänyt suurta suosiota. Ihmiset haluavat joulukalenterinsa selvästi fyysisinä luukkuina, ei sähköisessä muodossa. Ymmärrän tämän!

 

Millaisia joulukalentereita teillä on?

 

Lue myös:

Kuinka joulunvihaajasta tuli joulunrakastaja

Itse askaroitu tulitikkujoulukalenteri

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Voin heittämällä sanoa, että tämän hetken kiinnostavin kulttuuripodcast on äsken Yle Areenaan ilmestynyt Outo laakso. Se on podcast kauhuelokuvista, mutta todellisuudessa se kertoo paljon muustakin, kuten siitä, minkälaisia normeja meidän yhteiskunnassamme on: mitä pidetään yleisesti hyvänä ja oikeanlaisena elämänä, mitä taas vääränä ja tuomittavana.

Ja voiko olla mitään kiinnostavampaa kuin nostaa tällaiset suuret alitajuntaiset kulttuurimme rakenteet esiin ja sanoittaa ne ääneen?

Kuten olen ennenkin maininnut, parhaimmillaan kauhuelokuvat ovat nerokkaita. Ne esittävät yhteiskuntakritiikkiä ja toisaalta näyttävät eri aikoina, ketä tai keitä pidetään vihollisina, omituisina. 

Otetaan pari esimerkkiä: Vaikkapa jaksossa Ihanat, kamalat äidit kauhussa käydään läpi sitä, miten äitiyden kuvaus on muuttunut kauhuelokuvissa läpi vuosikymmenten: Vielä 1970-luvulla äidin oli oltava aivan täydellinen tai jos hän oli jotain muuta, niin sitten siihen oli syynsä, kuten sekopäisen vahva kristinusko tai sitten lasta riivaava demoni. Sen sijaan 2010-luvun äideistä kertovissa kauhuleffoissa äidit voivat jo olla esimerkiksi masentuneita tai heikkoja. (Erinomainen jakso, suosittelen.)

The Conjuring -jaksossa taas käydään läpi sitä, minkälaisia asioita jenkeissä pidetään tuomittavana ja vähän sellaisena, että hahmo ansaitseekin karmean kohtalon, kuten vaikka abortin tekemistä tai lastensa hylkäämistä. Perustuu tositapahtumiin -jaksossa taas pohdiskellaan, miksi Bodom ei tuntunut rienaavalta kun taas Mansonin perheen murhaamisesta kertova Wolves at the Door oli mautonta rienausta.

Edelliseltä Outo laakso -kaudelta suosikkijaksoni oli The Final Girl. Siinä pohdittiin, onko kauhu feminististä, kun muista leffagenreistä poiketen siinä on yleensä päähenkilönä juuri nainen, ja usein vieläpä aktiivinen nainen, joka selviää kaikenlaisista murhaajan metkuista. Toisaalta kyseessä on yleensä nuori, kaunis ja neitsytnainen, jota myös kuritetaan sadistisesti pitkin leffaa. Onko sellaisesta kohtalosta selviäminen lopulta edes selviämistä?

Outo laakso -podcastia pitää kauhuelokuvaa muun muassa Berkeleyssä opiskellut Sofia Tawast (joka sattuu olemaan myös siskoni) ja kauhuleffafiilistelijä Ville Yli-Knuutila. Jaksoista huomaa, että niihin on tehty aika messevät taustatyöt (rakastan kulttuurinippeleitä), ja mukana pysyy, vaikkei olisi nähnyt yhtäkään kauhuelokuvaa. Analyysi on terävää ja sitä tehdään paitsi itse, myös lainaten erilaisia artikkeleja ja kriitikkoja.

Suosittelen aloittamaan vaikka juuri tuolla äiti-jaksolla, se on erinomainen.

 

 

Lue lisää:

41 Sofian valitsemaa erinomaista kauhuelokuvaa

Miksi kauhhu on niin hyvää?

Kahden lauseen kauhutarinoita

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Juhlin toissa viikolla upeiden kavereideni Anna Karhusen ja Tiia Rantasen juuri ilmestynyttä kirjaa: Kaverin puolesta kyselen (Kosmos 2018). Ilta oli ihana, ja olin hirmu onnellinen ja iloinen siitä, että nämä järjettömän hauskat ja viisaat ystäväni olivat julkaisseet esikoisensa.

Kaverin puolesta kyselen -podcast on ollut supersuosittu, tuntuu että aivan kaikki puhuvat siitä. Vasta ilmestyneessä kirjassa on sama teema: k-18-mokat, joita ei voi lukea nauramatta ääneen.

Juhlien lomassa mun mieleni lähti vaeltelemaan memory lanea pitkin muutaman vuoden taakse, jolloin Kaverin puolesta oli vain pilke humalaisten mujerien silmäkulmassa.

Olen tutustunut Anna Karhuseen kymmenen(!) vuotta sitten. Tammikuussa 2008 olin juuri aloittanut Demi-lehdessä toimittajana, ja Anna oli siellä tuottaja. Kuten olen kertonut, tunsin oloni tosi yksinäiseksi uudessa kaupungissa, ja siksi oli aivan mieletön jättipotti, kun Anna pyysi mua jo heti ensimmäisen kuukauden aikana Bellyyn ystäviensä kanssa brunssille. Meillä klikkasi heti, ja tämän jälkeen on vaihdettu kymmeniätuhansia sähköpostiviestejä ja sittemmin FB-chat-viestejä, joiden sisältä on ollut no, aika sellaista kamaa, jota kaverit ehkä saattavat kysellä...

Ensimmäinen muistoni Tiiasta on kesältä 2013, kun hän tuli Trendiin töihin ja minä olin Apu-lehdessä. Hänet esiteltiin minulle A-lehtien käytävällä, mutta olin niin tohkeissani berberiapinoista tai finanssialan keskusliiton johtajasta (työnkuvaan kuului kumpienkin haastattelu), etten oikein vielä silloin tajunnut, millainen timantti tässä on kyseessä. Tutustuin Tiian vasta syksyllä, kun mentiin luonnollisesti jonnekin Annan ja Tiian kanssa ottamaan kupposta. Ja sehän oli tietenkin love at first beer. Tiia on niitä ihmisiä, joihin ei oikein voi olla muuta kuin ihastumatta aika nopeasti. Niitä harvinaislaatuisia hahmoja, jotka ovat yhtä hauskoja livenä kuin insta storyssä. (On ilmiselvää, että Tiia menee jonain päivänä telkkariin hasukuuttamaan meitä, she's like that.)

Pari vuotta sitten oltiin Annan kanssa molemmat inasen verran jumissa työelämän kanssa. Olimme yhä A-lehdillä, eri tehtävissä mutta samassa talossa. Mietittiin, että jotain pitäisi tehdä, mutta mitä, niin ei mitään hajua. Pitkin kevättä juotiin viiniä ja spekuloitiin tulevaisuuden suunnitelmia.

Yhtenä työpäivänä myös päätettiin huviksi nauhoittaa pari podcast-jaksoa omia horinoitamme. Speksattiin konsepti aika nopeasti kasaan, ja käsikirjoitettiin jaksot sähköpostiviesteillä. Muistaakseni ne käsittelivät sitä, miten erilaisilla paskoilla tavoilla jengi on jättänyt kumppaninsa ja toinen taisi liittyä jotenkin dokailuun. Ja nämä olivat tietenkin asioita, jotka sattuivat kavereille. Perus menoa siis! 

Sitten tapahtui rytinällä paljon kaikkea kivaa. Anna sai unelmiensa duunin Yleltä konseptisuunnittelijana, vähän sen jälkeen minä irtisanouduin, perustin yrityksen ja aloin kirjoittaa Kaikki rahasta -kirjaa sekä tammikuussa 2019 ilmestyvää seuraavaa kirjaani.

Annan kanssa tiedettiin, että podcastissa on oikeasti jujua, joten puhuttiin, että se pitäisi tehdä, mutta että Tiia pitää saada messiin, koska hää nyt on vaan maailman hauskin nainen. Tiia lähti mukaan innoissaan!

Anna alkoi kuumotella, että nyt oikeasti tehdään tämä. Mä lähettelin aikani viestejä, että "ihan pian, ihan pian", mutta koskaan en löytänyt aikaa, kun mulla oli työt ja kaksi kirjaa ja lapsi. Ja blaa blaa blaa. Lopulta tajusin, että olen tässä tukkeena, mun on pakko jäädä pois.

Se oli oikea päätös, sillä Anna ja Tiia laittoivat ranttaliksi, kehittivät podcastin konseptista aivan briljantin ja toteuttivat sen todella upeasti ja BOOM! Kaverin puolesta kyselen -podcastista tuli saman tein aivan sairaan suosittu. Totta kai osa minusta oli aluksi vähän sillee "mää oisin voinut olla tossa meiningissä mukana!!!" mutta samalla tiesin, että KPK:sta tuli mitä luultavimmin vain parempi, koska tuo kahden dynamiikka todella toimii ja Anna ja Tiia ovat tehneet homman juuri niin hyvin kuin vain podin voi tehdä.

Ja toiseksi, on vain niin siistiä seurata, kun hyville tyypeille tapahtuu hyviä asioita. Voi katsoa vierestä ylpeänä ja ajatella, että NOI ON MUN KAVEREITA!!!!!

Ja no, totta kai Anna sitten konseptoi mun kanssa uuden podcastin, joka tiukkojen pitchauskierrosten ja demon tekemisten jälkeen pääsi Ylelle toteutukseen. Nyt Melkein kaikki rahasta -podcastia on ilmestynyt kaksi jaksoa, ja sen tekeminen on taas ollut minulle aivan unelmien täyttymys. Ja sekin on lähtenyt itse asiassa vetämään aika kivasti. Ensimmäisellä palkkajaksolla on jo 9000 kuuntelukertaa, mihin olen oikein tyytyväinen. Niin että saat sen mistä luovut kyllä minäkin lopulta sitten pääsin jorinoimaan podcastille. Ja ehkä se on myös parempi, että en samaan aikaan puhu toisessa podissa dildoista ja toisessa debentuurilainoista. (Tai no, oikeastaan olisi ihan freesiä rikkoa rajoja: nainen voi ihan hyvin olla kiinnostunut molemmista, ja heittää aiheesta vielä läppää – myös niistä debentuurilainoista.)

Olin hirmu iloinen, kun Anna laittoi viime keväänä viestiä, että "ME SAATIIN KUSTARIDIILI!!!" Ja mikä parasta, kirjan kannen ja sisällön on kuvittanut kolmas erinomainen kaverini, Saara Helkala, johon olen niin ikään tutustunut missäpä muualla kuin tuolla A-lehdillä.

Tästä syystä oli tunteikasta juhlia kavereiden julkkareita: Olemme tulleet kauas niistä A-lehtiajoista, mutta jokaiselle on käynyt hyvin, olemme edelleen hyviä ystäviä keskenämme ja jeesaamme toisiamme aina kun mahdollista. Me horistaan Annan, Saaran ja Tiian kanssa usein siitä, miten aina kannattaa auttaa ja nostaa omia ystäviä (ja muitakin ihmisiä) kun vain voi. Se myös sataa omaan laariin, yleensä vielä melko nopeasti. 

 

Mutta siis, jos et ole vielä kuunnellut, niin KPK-podcast on täydellistä lääkettä ihmiselle, joka kuvittelee olevansa aina se kaikkein noloin tai tekevänsä typerimmät mokat (kuten minä itse), ja KPK-kirja samaten.

Railakkaan huumorin alla piilee viisaus: elämä ei ole niin vakavaa, noloimmille (ja kipeimmille) jutuille voi luultavasti joskus vielä nauraa. Kun on kaveri, jonka kanssa nauraa.

 

Onnea kirjasta hauskat, nerokkaat kaverini Anna ja Tiia!

 

Kuvat: Erinomainen tilanne- ja tapahtumakuvaaja Eino Nurmisto.

Juhlakuvissa myös hyvä kaverini ja tärkeä vertaistukeni Natalia Salmela eli Nata, johon olen tutustunut... missäs muualla kuin A-lehdillä.

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Pages