Ladataan...
Juliaihminen

Voin heittämällä sanoa, että tämän hetken kiinnostavin kulttuuripodcast on äsken Yle Areenaan ilmestynyt Outo laakso. Se on podcast kauhuelokuvista, mutta todellisuudessa se kertoo paljon muustakin, kuten siitä, minkälaisia normeja meidän yhteiskunnassamme on: mitä pidetään yleisesti hyvänä ja oikeanlaisena elämänä, mitä taas vääränä ja tuomittavana.

Ja voiko olla mitään kiinnostavampaa kuin nostaa tällaiset suuret alitajuntaiset kulttuurimme rakenteet esiin ja sanoittaa ne ääneen?

Kuten olen ennenkin maininnut, parhaimmillaan kauhuelokuvat ovat nerokkaita. Ne esittävät yhteiskuntakritiikkiä ja toisaalta näyttävät eri aikoina, ketä tai keitä pidetään vihollisina, omituisina. 

Otetaan pari esimerkkiä: Vaikkapa jaksossa Ihanat, kamalat äidit kauhussa käydään läpi sitä, miten äitiyden kuvaus on muuttunut kauhuelokuvissa läpi vuosikymmenten: Vielä 1970-luvulla äidin oli oltava aivan täydellinen tai jos hän oli jotain muuta, niin sitten siihen oli syynsä, kuten sekopäisen vahva kristinusko tai sitten lasta riivaava demoni. Sen sijaan 2010-luvun äideistä kertovissa kauhuleffoissa äidit voivat jo olla esimerkiksi masentuneita tai heikkoja. (Erinomainen jakso, suosittelen.)

The Conjuring -jaksossa taas käydään läpi sitä, minkälaisia asioita jenkeissä pidetään tuomittavana ja vähän sellaisena, että hahmo ansaitseekin karmean kohtalon, kuten vaikka abortin tekemistä tai lastensa hylkäämistä. Perustuu tositapahtumiin -jaksossa taas pohdiskellaan, miksi Bodom ei tuntunut rienaavalta kun taas Mansonin perheen murhaamisesta kertova Wolves at the Door oli mautonta rienausta.

Edelliseltä Outo laakso -kaudelta suosikkijaksoni oli The Final Girl. Siinä pohdittiin, onko kauhu feminististä, kun muista leffagenreistä poiketen siinä on yleensä päähenkilönä juuri nainen, ja usein vieläpä aktiivinen nainen, joka selviää kaikenlaisista murhaajan metkuista. Toisaalta kyseessä on yleensä nuori, kaunis ja neitsytnainen, jota myös kuritetaan sadistisesti pitkin leffaa. Onko sellaisesta kohtalosta selviäminen lopulta edes selviämistä?

Outo laakso -podcastia pitää kauhuelokuvaa muun muassa Berkeleyssä opiskellut Sofia Tawast (joka sattuu olemaan myös siskoni) ja kauhuleffafiilistelijä Ville Yli-Knuutila. Jaksoista huomaa, että niihin on tehty aika messevät taustatyöt (rakastan kulttuurinippeleitä), ja mukana pysyy, vaikkei olisi nähnyt yhtäkään kauhuelokuvaa. Analyysi on terävää ja sitä tehdään paitsi itse, myös lainaten erilaisia artikkeleja ja kriitikkoja.

Suosittelen aloittamaan vaikka juuri tuolla äiti-jaksolla, se on erinomainen.

 

 

Lue lisää:

41 Sofian valitsemaa erinomaista kauhuelokuvaa

Miksi kauhhu on niin hyvää?

Kahden lauseen kauhutarinoita

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Juhlin toissa viikolla upeiden kavereideni Anna Karhusen ja Tiia Rantasen juuri ilmestynyttä kirjaa: Kaverin puolesta kyselen (Kosmos 2018). Ilta oli ihana, ja olin hirmu onnellinen ja iloinen siitä, että nämä järjettömän hauskat ja viisaat ystäväni olivat julkaisseet esikoisensa.

Kaverin puolesta kyselen -podcast on ollut supersuosittu, tuntuu että aivan kaikki puhuvat siitä. Vasta ilmestyneessä kirjassa on sama teema: k-18-mokat, joita ei voi lukea nauramatta ääneen.

Juhlien lomassa mun mieleni lähti vaeltelemaan memory lanea pitkin muutaman vuoden taakse, jolloin Kaverin puolesta oli vain pilke humalaisten mujerien silmäkulmassa.

Olen tutustunut Anna Karhuseen kymmenen(!) vuotta sitten. Tammikuussa 2008 olin juuri aloittanut Demi-lehdessä toimittajana, ja Anna oli siellä tuottaja. Kuten olen kertonut, tunsin oloni tosi yksinäiseksi uudessa kaupungissa, ja siksi oli aivan mieletön jättipotti, kun Anna pyysi mua jo heti ensimmäisen kuukauden aikana Bellyyn ystäviensä kanssa brunssille. Meillä klikkasi heti, ja tämän jälkeen on vaihdettu kymmeniätuhansia sähköpostiviestejä ja sittemmin FB-chat-viestejä, joiden sisältä on ollut no, aika sellaista kamaa, jota kaverit ehkä saattavat kysellä...

Ensimmäinen muistoni Tiiasta on kesältä 2013, kun hän tuli Trendiin töihin ja minä olin Apu-lehdessä. Hänet esiteltiin minulle A-lehtien käytävällä, mutta olin niin tohkeissani berberiapinoista tai finanssialan keskusliiton johtajasta (työnkuvaan kuului kumpienkin haastattelu), etten oikein vielä silloin tajunnut, millainen timantti tässä on kyseessä. Tutustuin Tiian vasta syksyllä, kun mentiin luonnollisesti jonnekin Annan ja Tiian kanssa ottamaan kupposta. Ja sehän oli tietenkin love at first beer. Tiia on niitä ihmisiä, joihin ei oikein voi olla muuta kuin ihastumatta aika nopeasti. Niitä harvinaislaatuisia hahmoja, jotka ovat yhtä hauskoja livenä kuin insta storyssä. (On ilmiselvää, että Tiia menee jonain päivänä telkkariin hasukuuttamaan meitä, she's like that.)

Pari vuotta sitten oltiin Annan kanssa molemmat inasen verran jumissa työelämän kanssa. Olimme yhä A-lehdillä, eri tehtävissä mutta samassa talossa. Mietittiin, että jotain pitäisi tehdä, mutta mitä, niin ei mitään hajua. Pitkin kevättä juotiin viiniä ja spekuloitiin tulevaisuuden suunnitelmia.

Yhtenä työpäivänä myös päätettiin huviksi nauhoittaa pari podcast-jaksoa omia horinoitamme. Speksattiin konsepti aika nopeasti kasaan, ja käsikirjoitettiin jaksot sähköpostiviesteillä. Muistaakseni ne käsittelivät sitä, miten erilaisilla paskoilla tavoilla jengi on jättänyt kumppaninsa ja toinen taisi liittyä jotenkin dokailuun. Ja nämä olivat tietenkin asioita, jotka sattuivat kavereille. Perus menoa siis! 

Sitten tapahtui rytinällä paljon kaikkea kivaa. Anna sai unelmiensa duunin Yleltä konseptisuunnittelijana, vähän sen jälkeen minä irtisanouduin, perustin yrityksen ja aloin kirjoittaa Kaikki rahasta -kirjaa sekä tammikuussa 2019 ilmestyvää seuraavaa kirjaani.

Annan kanssa tiedettiin, että podcastissa on oikeasti jujua, joten puhuttiin, että se pitäisi tehdä, mutta että Tiia pitää saada messiin, koska hää nyt on vaan maailman hauskin nainen. Tiia lähti mukaan innoissaan!

Anna alkoi kuumotella, että nyt oikeasti tehdään tämä. Mä lähettelin aikani viestejä, että "ihan pian, ihan pian", mutta koskaan en löytänyt aikaa, kun mulla oli työt ja kaksi kirjaa ja lapsi. Ja blaa blaa blaa. Lopulta tajusin, että olen tässä tukkeena, mun on pakko jäädä pois.

Se oli oikea päätös, sillä Anna ja Tiia laittoivat ranttaliksi, kehittivät podcastin konseptista aivan briljantin ja toteuttivat sen todella upeasti ja BOOM! Kaverin puolesta kyselen -podcastista tuli saman tein aivan sairaan suosittu. Totta kai osa minusta oli aluksi vähän sillee "mää oisin voinut olla tossa meiningissä mukana!!!" mutta samalla tiesin, että KPK:sta tuli mitä luultavimmin vain parempi, koska tuo kahden dynamiikka todella toimii ja Anna ja Tiia ovat tehneet homman juuri niin hyvin kuin vain podin voi tehdä.

Ja toiseksi, on vain niin siistiä seurata, kun hyville tyypeille tapahtuu hyviä asioita. Voi katsoa vierestä ylpeänä ja ajatella, että NOI ON MUN KAVEREITA!!!!!

Ja no, totta kai Anna sitten konseptoi mun kanssa uuden podcastin, joka tiukkojen pitchauskierrosten ja demon tekemisten jälkeen pääsi Ylelle toteutukseen. Nyt Melkein kaikki rahasta -podcastia on ilmestynyt kaksi jaksoa, ja sen tekeminen on taas ollut minulle aivan unelmien täyttymys. Ja sekin on lähtenyt itse asiassa vetämään aika kivasti. Ensimmäisellä palkkajaksolla on jo 9000 kuuntelukertaa, mihin olen oikein tyytyväinen. Niin että saat sen mistä luovut kyllä minäkin lopulta sitten pääsin jorinoimaan podcastille. Ja ehkä se on myös parempi, että en samaan aikaan puhu toisessa podissa dildoista ja toisessa debentuurilainoista. (Tai no, oikeastaan olisi ihan freesiä rikkoa rajoja: nainen voi ihan hyvin olla kiinnostunut molemmista, ja heittää aiheesta vielä läppää – myös niistä debentuurilainoista.)

Olin hirmu iloinen, kun Anna laittoi viime keväänä viestiä, että "ME SAATIIN KUSTARIDIILI!!!" Ja mikä parasta, kirjan kannen ja sisällön on kuvittanut kolmas erinomainen kaverini, Saara Helkala, johon olen niin ikään tutustunut missäpä muualla kuin tuolla A-lehdillä.

Tästä syystä oli tunteikasta juhlia kavereiden julkkareita: Olemme tulleet kauas niistä A-lehtiajoista, mutta jokaiselle on käynyt hyvin, olemme edelleen hyviä ystäviä keskenämme ja jeesaamme toisiamme aina kun mahdollista. Me horistaan Annan, Saaran ja Tiian kanssa usein siitä, miten aina kannattaa auttaa ja nostaa omia ystäviä (ja muitakin ihmisiä) kun vain voi. Se myös sataa omaan laariin, yleensä vielä melko nopeasti. 

 

Mutta siis, jos et ole vielä kuunnellut, niin KPK-podcast on täydellistä lääkettä ihmiselle, joka kuvittelee olevansa aina se kaikkein noloin tai tekevänsä typerimmät mokat (kuten minä itse), ja KPK-kirja samaten.

Railakkaan huumorin alla piilee viisaus: elämä ei ole niin vakavaa, noloimmille (ja kipeimmille) jutuille voi luultavasti joskus vielä nauraa. Kun on kaveri, jonka kanssa nauraa.

 

Onnea kirjasta hauskat, nerokkaat kaverini Anna ja Tiia!

 

Kuvat: Erinomainen tilanne- ja tapahtumakuvaaja Eino Nurmisto.

Juhlakuvissa myös hyvä kaverini ja tärkeä vertaistukeni Natalia Salmela eli Nata, johon olen tutustunut... missäs muualla kuin A-lehdillä.

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Ladataan...
Juliaihminen

Käytiin viime torstaina Raisan, Fridan ja Alpun kanssa Ateneumin lastentapahtumassa, jonne meidät oli kutsuttu (varmaan siksi, että kyseessä on kulttuurikodin kasvatit). Ensin syötiin herkulliset annokset (Alppu veti spagettinsa ja lihapullansa viimeistä murua myöten) ja sitten koitti käsittämätön osuus.

Olen tottunut, että mun kulttuurikodin kasvatti aiheuttaa museossa syvää pahennusta. Hän riehuu ympäriinsä mielivaltaisesti, kirkuu riemusta (koska museoissa yleensä kaikuu), juoksentelee, makoilee lattialla ja haluaa koskettaa aivan kaikkea. 

Ajateltiin kuitenkin Raisan kanssa, että mennään taas kokeilemaan, ei siinä mitään häviä (paitsi kasvonsa). Niinpä lähdettiin Alpun ja Fridan kanssa Skissi-kissan opastukselle. Skissin opastus on tarkoitettu 4–8-vuotiaille lapsille, eli meidän 2,5- ja 3-vuotiaat olivat auttamattoman nuoria mukaan. 

Mutta tapahtui täysin sairaita asioita!
 
Meidän lapset käyttäytyivät todella hyvin! Oppaana toimiva Amanda (jonka sukunimen missasin!) ja hänen mukana ollut Skissi-kissa olivat aivan älyttömän päteviä. Amanda sai lapset kiinnostumaan Wäinö Aaltosen Betonipojasta ja Akseli Gallen-Kallelan Pojasta ja variksesta. Ne oikasti kuuntelivat, katselivat ja ihmettelivät. Ja kävelivät kiltisti käsi kädessä eivätkä yrittäneet tuhota mittaamattoman arvokkaita taideteoksia.

Kierrokseen kuului seitsemän taideteosta, ja näiden kahden jälkeen Alppu kyllä palautui hypnoosistaan ja muuttui takaisin omaksi itsekseen. Eli konttasi ympäri penkkejä, juoksenteli pitkin saleja ja lopulta parkkeerasi itsensä sellaiseen telineeseen, jossa roikkuu niitä mustia museotuoleja. Hän jäi killumaan niiden jalkojen päälle, eikä olisi halunnut lainkaan tulla pois.

Tämä oli kuitenkin minulle voimaannuttava kokemus. Luonnollisesti kaikki muut lapset käyttäytyivät tuolla täydellisesti, viittasivat puheenvuoroa halutessa ja niin edelleen. Mutta ne olivat vanhempia ja no, paremmin käyttäytyviä noin yleisesti ottaen. 

Mutta niin vain aion jatkossakin tunkea Alppua näille kierroksille. Pian se ehdollistuu siihen, että kierrosten jälkeen saa museopullakahvit ja ymmärtää, että lopussa seisoo kiitos. Oma mammanihan aina vei meitä lapsia museoon, kun oltiin vierailemassa Helsingissä. Muistan ikuisesti, kun mä ja Lotta ei oltaisi haluttu mennä johonkin näyttelyyn, potkittiin vain kivitalojen seiniä (olin ehkä 8 v) ja mamma sanoi: "Te ole olette kulttuurin raiskaajia."

Mua nauruttaa tämä edelleen. Se oli juuri meidän mammaa, niin voimallista kielenkäyttöä!

Mutta koska muistan, millainen pikku mulkvisti olen itse ollut, niin hyväksyn vielä monta vuotta Alpun museo-rötöstelyn.

Ja kulttuurisuositusta seuraa:

Ateneumissa on kaikenlaista kivaa lapsille! Non-stop taidepajoja yli 3-vuotiaille (alle 18-vuotiaille vapaa pääsy) ja 4–8-vuotiaille tuo Skissi-kissan opastus (sen voi tilata esimerkiksi lapsen synttäreille!). 

Ensi viikonloppuna Ateneumin museokauppa on myös mukana Helsinki Design Weekin Lasten viikonlopussa (jonne aion mennä myös tänä vuonna, sillä viime vuonna oli niin suloista), ja sieltä saa ostaa tarjoushintaan noita opastuksia (norm 10 e, sieltä 8 e).

Ja no, suosittelen ylipäänsä käymään lapsen kanssa Ateneumissa (ja kaikissa muissa museoissa). Etenkin jos on Museokortti, niin se on halpaa kuin makkara (kunhan käy tarpeeksi usein, jotta saa hinnalle vastinetta!). Niin niitä kulttuurikodin kasvatteja tehdään. Ehkä.

Ainakin kannattaa kokeilla, sillä ihmeitä voi tapahtua. 

 

Mikä on teidän lempi-museo lapsen kanssa?

 

Kuvat: Anniina Nissinen

 

Lue myös:

Mitä äiti näkee taidenäyttelyssä? Pilalle imetettyjä rintoja

Mitä lapsi näkee taidenäyttelyssä? Äidin. Ja tyynyn.

Äidin kompleksit nousevat pintaan vauvojen värikylvyssä

Lusitaan taidenäyttelyissä

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Ladataan...
Juliaihminen

Olen vuosia ajatellut, että pitäisi päästä vierailemaan Mänttä-Vilppulassa, jotta näkisi Serlachius-museot, Gösta ja Gustaf. Uudempi Taidemuseo Göstä on jo arkkitehtuurinsa vuoksi käymisen arvoinen paikka. Se on hieno moderni rakennus, joka sopii ymäristöönsä upeasti. Valo ja varjo vaihtelevat, puu rakennusmateriaalina ja avara tila tekevät siitä miellyttävän paikan. Göstassa vaihtuu näyttelyt, ja siellä on usein ollut tosi kiinnostavia hommia (joista olen päässyt vain lukemaan Hesarin kulttuurisivuilta). No tänä vuonna pääsin vihdoin paikan päälle! Göstassa on myös alakerrassa upean näköinen ravintola, mutta se oli juuri menossa kiinni silloin, kun saavuimme melko myöhään. Göstaan kuuluu myös sillalla yhdistetty vanha puoli, jossa oli esillä perinteisempää taidetta.

Gustaf-museo taas sijaitsee Mäntän keskustassa, entisessä Serlachius-yhtön pääkonttorissa.*

Tällaiset rikkaat suvut, jotka keräilevät taidetta ja näyttävät sen yleisöllekin, ovat aina kiehtovia. Lueskelin tietenkin enemmänkin tästä. Kyseessä on siis paperia jalostaneesta Serlachius-suvusta ("Serlaa sen ollapitää"). Ensin Gustaf Serlachius perusti yhtiön 1800-luvulla, sitten hänen veljenpoikansa Gösta jatkoi yhtiön johtamista. (On kiinnostavaa, ettei Gustaf halunnut antaa yritystä Axel-pojalleen, koska tällä oli niin tuhlaileva elämäntyyli!)

Molemmat miehet keräsivät taidetta, ja molempien mukaan on nimetty oma museonsa.

Nyt Göstan päänäyttely oli belgialaisen Koen Vanmechelenin Kyse on ajasta -näyttely. Nykytaiteilija on erityisen kuuluisa hänen kanojenristeytysprojekteistaan. Luin sen Hesarin jutun silloin ja nuo museon tekstit, mutten silti aivan päässyt perille, mitä taiteilija teoksellaan halusi sanoa. Toisaalta ei aina tarvitsekaan, mutta tästä syystä en nyt pysty referoimaan teosten pointtia teille. Heheheh.

Sen sijaan ne olivat itsessään vaikuttavia ja herättivät kyllä paljon ajatuksia geenimanipuloinnista ja ihmisen roolista maapallolla. Eivät tosin kovin syvällisiä sellaisia, sillä mun piti estellä aika paljon, ettei kaksivuotias mene tekemään omia pikku manipulointejaan teoksille.

Minuun teki suuremman vaikutuksen Eija-Liisa Ahtilan Mahdollinen rakkaus, jossa pohdiskeltiin ihmisen kykyä kokoea empatiaa ja rakkautta esimerkiksi eläimiä ja muita elollisia olentoja kohtaan. Sielllä oli digitaalisesti aika upeasti toteutettuja teoksia, joiden parissa jaksoi mietiskellä.

Alppuun teki suurimman vaikutuksen mahdollisuus tehdä itse omia asetelmia ja ikuistaa ne. Kala ja pääkallo olivat niin kiehtovia, ettei niistä olisi tehnyt mieli erota ollenkaan.

Lopulta itse näyttelyitäkin hienompi kokemus oli vaellella museoiden pihapiirissä. Täällä olisi mielellään viettänyt paljon pidempään, kahvitellut ja antanut Alpun tutkia pientä saarta, jonne pääsee kaunista siltaa pitkin. Nyt otettiin hetki aurinkoa aurinkotuoleissa ja vaelleltiin löysästi rantaa pitkin saarelle.

Alue on taianomainen, ja on liikuttavaa, että nyt se on avoin kaikille, ei vain yhdelle suurelle metsäsuvulle. 

Että juu! Suosittelen ehdottomasti käymään. Haluaisin ehkä vierailla tuolla myös joskus syksyllä ja nähdä ympäristön ruskaisena. En tiedä miksi, mutta tuli sellainen fiilis, että se voisi olla hienon näköinen. Lisäksi haluaisin osallistua Mäntän kuvataideviikoille, mutta vaikka oltiin nyt Mäntässä, niin ei ehditty vierailla siellä, sillä aikataulu oli sen verran tiukka. Sitä paitsi on ihan hauska joskus jättää asioita seuraavaan kertaan!

 

*Tietoa korjattu: Gustaf-museo ei ole samassa pihapiirissä kuin Gösta, vaan Mäntän keskustassa.

 

Ovatko Serlachius-museot tuttuja?

 

Lue myös:

Käymisen arvoiset kotimuseot Helsingissä: Reitz ja Kirpilä

Alvar Aalto -kierroksella Säynätsalon kunnantalolla

Lusitaan museoissa 2-vuotiaan kanssa

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Tänä vuonna vietetään Alvar Aallon 120-vuotisjuhlaa, joten päätettiin kiertää meidän Suomi-reissulla muutamia Alvar Aalto -kohteita. Aalto on ollut Suomessa merkittävä nimi ja hänen käden jälki on tunnistettavaa, ja mielestäni myös tosi miellyttävää.

Aalto oli modernisti, mutta hänellä oli myös omanlainen tunnistettava tyyli. Aallon tunnistaakin aina muutamasta jutusta: tiilestä, puusta, hienosta valon käyttämisestä, luonnonmukaisista pinnoista ja luontoa myötäilevästä arkkitehtuurista.

Haastattelin kevättalvella yhtä arkkitehtiä, Tuomas Tervosta, Chydenius-lehden juttuun, ja hän sanoi, että jos haluaa perehtyä Aaltoon, kannattaa vierailla kolmessa paikassa: Aallon kodissa ja työpaikalla Helsingin Munkkiniemessä, Imatralla Kolmen ristin kirkossa sekä Säynätsalon kunnaintalolla.

Meidän reissulla perehdyttiin kahteen jälkimmäiseen. Ensin käytiin Jyväskylässä, Säynätsalon kunnantaloa ihailemassa. Ulkopuolelta paikka näyttää vaatimattomammalta kuin mitä se lopulta on. Tiilistä rakennetussa talossa on hauska sisäpiha, joka muistuttaa italialaista arkkitehtuuria, eli tiedättekö sellaista etelä-eurooppalaista meininkiä, miltei kuin keskiaikainen linna. 

Pihalla on kiva kesäkahvila, jossa Tiki ja Alppu joivat kahvin ja pillimehun sillä aikaa, kun minä kävin opastetulla kierroksella. 

Valtuustosali sijaitsee vaikuttavasti tornissa, piilossa katseilta. Opas kertoi hauskoja yksityiskohtia: Funktionaalisena suunnittelijana Aalto esimerkiksi teki puhujankopista niin epämukavan (se on todella lähellä seinää), ettei kenenkään kunnanvaltuutetun tehnyt mieli jorista pitkään asioitaan, vaan aika nopeasti piti asiansa sanoa.

Rakennuksen tiiliä ei ole valmistetu teollisesti tehtaassa, vaan ne on ihmisten valamia ja polttamia, sillä Aalto kaipasi rakennuksiin pientä epätäydellisyyttä. Hän ajatteli, että ne kuvastavat kuntalaisia: ihmisissä ja tiilissä on vinoutumia, joitain on poltettu liian paljon, jotkut ovat vähän halkeilleet, mutta aivan kaikkia tarvitaan, jotta homma toimisi.

Tervonen sanoi myös tuossa jutussa, että Aalto ajatteli, että luonto on hienolla tavalla standardoitua – periaatteessa muotoilultaan samanlaista, mutta kun vaikka puiden lehtiä katsoo tarkemmin, ne ovat kaikki erilaisia. Tietynlaiset virheet ovat siksi tärkeitä, että ihmiset tutkitusti viihtyvät paremmin, jos kaikki ei ole teollista ja tehdasmaista, mitä esimekriksi minimalismi usein on: Massiiviset ja tehtaassa esiteollisesti valmistetut suuret kliiniset pinnat saavat ihmiset vieraantumaan tiloista. 

Rakastan tätä kasvien peittämää ikkunaseinää! 

Talo toimi kunnantalona vuosina 1952 - 1993, kunnes Säynätsalo liitettiin osaksi Jyväskylää. Nykyään se on suojeltu kohde, mutta sitä voi ilmeisesti jopa vuokrata. Alakerta toimii kirjastona.

Suosittelen käymään, jos ajelee Keski-Suomessa tänä kesänä. Se avaa kivalla tavalla Aallon arkkitehtuuria.

Aallon arkkitehtuuri jakaa paljon mielipiteitä: toiset ylistävät ja toisten mielestä hänen funktionaalisuus ei lopulta ollut kovinkaan funktionaalista. Itse en tiedä arkkitehtuurista niin paljon, että osaisin sanoa. Hienoa tyypissä on se, että hän teki asioita niin laidasta laitaan: Pompöösejä rakennuksia, kuten Finlanida-talon, mutta myös pientä muotoilua, kuten vaikka ovenkahvoja. 

Suosittelen käymään!

 

Oletteko käyneet Alvar Aallon rakennuksissa? Mitä tykkäätte?

 

Säynätsalon kunnantalo Parviaisentie 9, Säynätsalo

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Pages