Ladataan...
Juliaihminen

Yleensä asunnonostamisen tarinat ovat sellaisia, missä ihmiset kertovat suurista onnistumisistaan. Miten asunto tuntui heti kodilta, ja oli niin ihanaa, kun sai vihdoin laittaa sitä omaa ympäristöään itselleen. 

Minulla on todella erilainen kokemus aiheesta.

Olin aika lailla unohtanut, miltä tuntuu ostaa ensimmäinen asunto. Onneksi olen kirjoittanut tunnollisesti päiväkirjaa kaikki nämä vuodet, ja sieltä käy ilmi, että minusta se tuntui täysin karsealta. Enkä ihmettele: onhan se nyt aivan järjettömän pelottavaa ottaa yhtäkkiä pankista lainaa 200 000 euroa ja tumpata asuntoon kaikki, mitä on säästänyt viimeisen kymmenen vuoden aikana. Ja yleensä tämä päätös (etenkin Helsingissä) pitää tehdä suurinpiirtein tunnissa, koska kilpailu yksiöistä tai kaksioista on niin kova.

Olimme syksyllä 2011 päättäneet Tikin kanssa, että nyt hemmetti vieköön, ostetaan se asunto. Olin 25-vuotias ja minulla oli vakituinen työ. Asuin kommuunissa Kruununhaassa, mutta halusin muuttaa Tikin kanssa yhteen. Olin saanut ASP-tilille tarpeeksi säästöä, joten ei ollut syytä, miksi ei.

Ai että se oli pirullista aikaa elämässä. Käytiin katsomassa kaikenmoisia kaksioita Kalliossa, Alppilassa, Vallilassa, Herttoniemessä, Toukolassa ja Hermannissa. Muutaman kerran meinattiin tehdä tarjous, mutta ei sitten kuitenkaan uskallettu. Yhteen herttoniemeläiseen kaksioon olisin halunnut muuttaa, mutta Tikille tuli siitä sellainen tunne, että "jos me muutetaan sienne, me mätäännytään ja kuollaan pois". Siitä tuli kunnon riita, joka päättyi sinällään rationaaliseen ajatukseen: jos jompikumpi ei pidä kyseisestä asunnosta, hänen ei tarvitse ottaa 100 000 euroa lainaa sitä varten.

Vuosi läheni loppuaan ja tuona vuonna oli sellainen jännä porkkana, että jos ennen vuoden loppua saa ostettua asunnon, ASP-lainan ottajat saavat valtiota 3000 euroa rahaa. (En vieläkään ymmärrä, miksi näin oli.)

Minun ongelmani oli, että asunnot olivat kaikki "ihan ok". Mikään ei puhutellut minua mitenkään. Yhdenkään seinät eivät kuiskutelleen, että "Julia, tee kotisi tänne" eikä yksikään makuuhuoneen kaapisto houkutellut "Julia, ripusta vaatteesi eteeriseen järjestykseen sisääni". Asunnot olivat vain asuntoja. Koska oli loppusyksy, ne olivat enimmäkseen vähän pimeitä loukkoja, sellaisia, mitä asunnot nyt Suomessa tuohon aikaan ovat.

Lopulta bongattiin Hermannista toisen kerroksen kaksio, joka oli - jälleen kerraan - ihan ok. Tunteita ei herännyt. Ei positiivisia tai negatiivisia (esimerkiksi, että sinne muuttamalla kuolee ja mätänee). Mutta asunto oli paperilla hyvä: pohja oli erinomainen, putkiremontti juuri tehty, läpitalon asunto, kiva parveke ja näkymät kauniiseen Violanpuistoon. Ajateltiin Tikin kanssa, että no, ehkä me voisimme ostaa tämän. Kyse oli tarjouskaupasta, ja muutaman kerran joku taisi korottaa. Lopulta päädyimme maksamaan kaksiosta jonkun verran yli 200 000 euroa, ja se oli juurikin alueen hintatasoa tuona vuonna.

Olimme kilpailuttaneet lainan kolmessa pankissa, valitsimme sen, mistä saimme ystävällisintä palvelua (marginaali olisi ollut muissa suurinpiirtein sama). Oli juhlavaa tehdä kaupat. Mentiin niiden jälkeen Lippulaiva-Alkoon, ostettiin pienet pullot skumppaa ja korkattiin ne Töölönlahden rannalla. Tuntui epätodelliselta.

Helmikuussa sitten muutimme tuohon kaksioon. Emme remontoineet tai maalanneet siellä mitenkään, ihan vain kannoimme kamat sisään. Olin asunut aiemmin puolitoista vuotta Tikin kanssa, joten yhteen muuttaminen ei pelottanut. Sen sijaan oli täysin käsittämätöntä, miten minun mieleni sitten hyökkäsi minua vastaan, kun vihdoin olin saanut muutettua omistusasuntoon. Aiemmassa kahdeksassa vuokra-asunnossa, joissa olin asunut muutettuani omilleni, en ollut ikinä miettinyt tällaisia asioita saati häiriintynyt niistä. Nyt kuitenkin ahdistuin: Yläkerrasta kuuluu kantapääkävelyä! Parveke on vähän kälynen! Laminaatit ovat vähän liian tummat minun makuuni!

Koko helmikuu oli yhtä kuulostelua ja ahdistusta siitä, että tässä ollaan tehty 200 000 euron virhe. Alla näette tuolloin piirtämäni graafin "elämänhaluni nousuista ja laskuista helmikuussa 2012". (Tuolloin elämässä tapahtui ilmeisesti kaikkea muutakin, mutta en edes tiedä, mitä tuo "työpaikan muutos" tarkoittaa, ööö? Ei muistikuvaa.) Joka tapauksessa olin tuolloin aivan paniikissa. Vaikka mitään erityistä syytä ei todellisuudessa ollut. Jotenkin tuollainen aikuistuminen ja vastuu vain yhtäkkiä pelottivat.

Onneksi pystyn päiväkirjamerkinnöistäni seuraamaan tilanteen kehittymistä. Huomasin, että seuraavat asiat auttavat, jos koti ei meinaa tuntua kodilta:

- Kutsu ystäviä kylään, mahdollisimman pian.

- Kutsu äiti poraamaan kaikki peilit ja taulut seinälle. (No, nykyään käyttäisin ehkä Jelpperiä.)

- Hanki jotain kivoja sisustushommia, jotka sopivat juuri tähän kotiin.

- Järjestä kodissa isot bileet.

- Vietä kodissa ihania, löysiä viikonloppuja, jolloin elämä tuntuu taivaalliselta.

- Vietä kodissa kesä, kesällä kaikki tuntuu upealta. Etenkin jos kodin ikkunasta näkyy puita (meillä näkyi kaikista), kesä auttaa.

- Jos joku seinän väri tai muu pieni asia ärsyttää, remontoi vähäsen!

- Yritä ottaa iisisiti. Tämä ei ole niin helppoa, mutta ajan kanssa se onnistuu. Kaikkeen tottuu.

Pikkuhiljaa tuosta kodista tuli koti, jossa aloin viihtyä. Lopulta asuimme siinä miltei kolme vuotta, ja muutimme tämän jälkeen niinkin kauas kuin kadun toiselle puolelle. (Todella kotouduimme Hermanniin.) Sekään uusi koti ei tuntunut yhtään miltään - aluksi. Tiki kuitenkin sanoi, että "hyvä pohja, putkiremontti tehty, ylin kerros, hyvä yhtiövastike, ostetaan tämä". Ja sitten ostimme ja remontoimme sen lattiasta kattoon kuukaudessa. Kävi ilmi, että kyseessä oli ihan meidän unelmien koti. Siinä on ainoa pikku miinus (neljäs kerros, ei hissiä, toinen lapsi tulossa), mutta näyttää siltä, että plussat ovat niin suuret, että emme me tuosta mihinkään kuitenkaan muuta. 

Olen älyttömän tyytyväinen, että tuo ensimmäinen asunto tuli ostettua aikoinaan. Se opetti paljon: Asuntokaupat eivät ole niin vakavia, etenkään Helsingissä ja etenkään kerrostaloissa, joissa ostaa käytännössä osakkeita, ei mitään fyysistä (jos tulee homeongelma, se on taloyhtiön kontolla). Me saimme tuon kaksion myytyä alle viikossa, ensimmäisen näytön perusteella. Omsitusasunnosta pääsee eroon (jos se sijaitsee järkevällä alueella ja hintapyyntö on ok). Ennen kaikkea opin itsestäni, että minä olen ihminen, joka ei välttämättä heti alkuun tunne mitään suuria positiivisia tunteita, mutta negatiivisia tunteita saattaa tulla sitäkin enemmän. Päättäminen on vain niin vaikeaa, jos on tällainen ambivalentti lortto kuten minä. Sitä paitsi, jos emme olisi ostaneet tuota ensimmäistä asuntoa, meillä ei olisi ollut ikinä varaa ostaa Hermannista 78 neliön asuntoa. 

Lisäksi raha on vain rahaa. (Näin on helppo sanoa, kun ei ole hävinnyt kaikkia rahojaan esimerkiksi homeloukoksi paljastuneeseen omakotitaloon.) Yleensä kannattaa priorisoida oma mielenterveys kuin se, että jahkailee ikuisesti sitä, tuliko tehtyä nyt oikea vai väärä ostopäätös. 

Eli jos minulta kysytään, niin neuvona niille, joilla olisi rahaa ja joiden kohdalla se olisi "paperilla järkevää", niin antakaa palaa ja ostakaa vain se asunto. Ihan hyvä lopputulos se on, vaikka vähän aikaa kärsisikin. Ja no, ehkä elämässä noin yleisestikin voin neuvoa ihan itseäni: jos mietit, että tekisit jotain uutta ja vanhasta selvästi poikkeavaa mutta houkuttelevaa, niin kuuntele Shia LaBoeufia: "JUST FUCKING DO IT!" (Ihmisten pitäisi ylipäänsä ottaa enemmän neuvoja sekopäisiltä Hollywood-näyttelijöitä, jotka tekevät ilmeisestikin jonkinlaisessa pyskoosin tilassa youtubevideoita nettiin.) 

Ja samaan hengenvetoon: ei asunnon omistaminen ole myöskään mikään tie onneen, on myös paljon hyviä syitä olla ostamatta asuntoa, riippuu niin tilanteesta. Ja mitä tulee talouteen, niin sitä voi säästää ja sijoittaa muillakin tavoilla kuin maksamalla oman asunnon lainaa. 

 

Jos kaipaat lisää asunnonostamisterapiaa, vertaistukea tai ihan konkreettisia neuvoja (lainojen kilpailuttamisesta tms), niin suosittelen. 

Kuuntele Melkein kaikki rahasta -podcastin jakso ausnnon ostamisesta!

Ja tämä on kiinnostava pohdinto: ruotsalaiset maksavat asuntolainansa hitaasti (jos ollenkaan) ja sijoittavat jäljelle jäävän rahan. Suomalaiset taas maksavat kiukulla 20-25 vuodessa. Kumpi on parempi tapa, kysyin Suomen Pankilta:

Lue Ylen sivuilta juttu: Maksatko asuntolainaasi liian nopeasti?

Ja kyllä, aion tänään jatkaa tätä asuntovouhotustani instagramin puolella:

Insta live tänään kello 21!

 

Kuvat: Meidän vanhasta asunnosta, joka oli oikeasti tosi kiva

 

Ja kiinnostaa tietää:

Oletko ostanut ensiasunnon? Miltä se tuntui, mikä vaikutti päätökseen, olitko lopulta tyytyväinen?

 

 

Kuuntele Melkein kaikki rahasta -podcastin aiemmat jaksot:

Haluatko lisää rahaa? Hanki sivutyö!

Miten fiksu ihminen päätyy ottamaan pikavippejä?

Kääk, olen väärällä alalla!

Paljonko lapsi oikeasti maksaa?

Näin raha hiertää ystävyyssuhteisssa

Vastuullinen sijoittaminen trenaa nyt

Sijoittamisen ABC

Näin säästät vuodessa 3000 euroa ja 1500 kiloa kasvihuonepäästöjä

Näin et jää tappiolle parisuhteessa

Haluaisitko olla tyytyväisempi palkkaasi?

 

Lue myös:

Muutin yhteen, muutin erilleen, muutin taas yhteen poikaystävän kanssa

"Sen vain tietää" on surkea neuvo

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Ladataan...
Juliaihminen

Voi että miten iloiseksi tulin teidän kaikista onnitteluista ja sydämistä vauvauutiseen! <3 <3 Olette kyllä maailman ihanimpia tyyppejä, ja on niin kiva jakaa elämää teidänkaltaisten ihmisten kanssa. <3 !!!

Katse on vahvasti jo tulevassa, ja uudenvuodenaattona käveltiinkin Raisan kanssa perinteeksi muodostunut uudenvuodenkävely, jossa pohdittiin mennyttä ja tulevaa. Kuten viime vuonna, ensin juotiin kakkukahvit Kluuvin Fazerilla, sitte käveltiin rantoja pitkin kotiin päin. 

Lisäksi kävin näitä läpi ystäväni Marian kanssa aatonaattona, kun käytiin vesijuoksemassa Mäkerlänrinteeltä. Opin Marialta tällaisen hauskan yrityksen analysointityökalun, jota ajattelin soveltaa nyt omaan henkilökohtaiseen elämään. Pointti on sama kuin uudenvuodenkävelyssä: päätetään, mitä halutaan ottaa mukaan ja mitä jättää pois kuluneelta vuodelta. Tässä työkalussa vielä lisätään yksi asia: mitä aloitetaan.

Eli tässä minun Start Stop Continue -analyysiani.

Jatkan

Kivojen asioiden järjestämällä järjestäminen. Kuten vuoden 2018 kohokohdista huomasin, moni mieleenpainuva juttu oli sellaisia, että ne piti ihan itsse itselleen järjestää. Lähiseudun matkat, hotelliyöt, päiväkodin jälkeiset käynnit museoissa tai uimahallissa ystävien kanssa. Vaikka välillä uuvuttaisi, niin on syytä vain järjesttää ja mennä, koska siitä jää hyvä mieli. Ja lähteä myös spontaanisti, jos joku pyytää!

Lukeminen. Olen lukenut monia romaaneja tänä vuonna, ja se on tehnyt elämästä hirveästi rikkaampaa. Ja koska meille on tulossa toukokuuss Ankka (!), niin lukumaratonit luultavasti vain lisääntyvät. Mikäli uusi vauva on yhtään samanlainen kuin Alppunen oli pienenä, pääsen viettämään tuntikausia kirjan ja maitoa mussuttavan vauvelon kanssa ensi kesänä. Ihanaa!

Juoruilun vähentäminen. Kesällä kävi sellainen nihkeä homma, että olin kuullut yhdestä salaisuudesta, josta minun ei olisi pitänyt tietää, ja sitten kerroin sen eteenpäin toiselle kaverille sillä lailla ohimennen, ajattelematta asiaa. No, salaisuuden "omistaja" oli saanut kuulla tästä, ja siitä kehkeytyi inhottava juttu. Tuolloin päätin, että alan entistä tarkemmin miettiä, mitä asioita kerron muista eteenpäin. Tämä on ollut myös siitä hyvä juttu, että nykyään aina kun joku ystävä soittaa minulle, ensimmäinen reaktioni ei ole: mistäköhän se haluaa nyt konfronttaa? (Minulla on sairas suhtautuminen puhelimella soittamiseen, yleensä ajattelen, että vapaa-ajalla soitellaa ihmisille vain silloin, kun on tapahtunut jotain pahaa.)

Perjantait Alpun kanssa. Vaikka toisinaan tuntuu, etten ehdi tehdä kaikkia töitä, niin silti nuo perjantait Alpun (sekä Sofian ja Tontun) kanssa ovat tuntuneet niin arvokkailta ja hauskoilta, että aion jatkaa "nelipäiväistä" (eli tehdä töitä myös iltaisin ja viikonloppuisin). 

Siivoojan tilaaminen. Vuosi sitten haaveilin, että palkkaamme siivoojan, ja sen me teimme! Nyt tulojen pitäisi tipahtaa aivan järjettömän paljon, jotta luopuisin tästä palvelusta. Mieluummin pihistelemme tulevalla hoitovapaalla vaikka ruoasta, mutta parisuhdetyytyväisyys on noussut siivoojan myötä niin paljon, että joka toinen viikko käyvästä siivoojasta ei helposti luovuta.

Suht säästäväinen elämäntapa. Olen saarnannut niin paljon siitä, miten "älä osta mitään turhaa paskaa", että oppi on myös mennyt omaan päähän. Tänä vuonna olen ostanut ennätyksellisen vähän mitään tavaroita tai vaatteita. Rahani menevät nykyään käytännössä palveluihin, kuten siivoajan tilaamiseen tai kahvilassa käymiseen. Ja huomaan myös, että tällainen elämäntapa toimii tosi hyvin minulle. Ei ole niin huono omatunto ylikulutuksesta, rahaa on jäänyt taas hyvin säästöön ja kodissa on seesteinen tunnelma, kun tavaraa ei ole liikaa.

Syyllisyydeltä välttyminen. Minulla ei ole koskaan elämässä ollut näin monta eri kanavaa, jossa ihmiset voivat laittaa viestejä (puhelut, whatsapp, messenger, insta direct, sähköposti, tekstarit). Tämä tarkoittaa sitä, että myös viestejä on enemmän kuin koskaan aiemmin, mikä on enimmäkseen vain ihana asia. Yritän vastailla ihmisten viesteihin suht heti, mutta olen päättänyt, että jos en ehdi tai jaksa, niin sitten en vain vastaa heti, vaan vaikka parin päivän päästä. En ole edes aloittanut mitään viestiä anteeksi pyytäen siitä, etten ole vastannut, vaan pokkana jatkanut keskustelua siitä, mihin jäätiin. Eikä mitään pahaa ole tapahtunut!

Uusiin ihmisiin tutustumisen. Vuonna 2019 sain ainakin kaksi tosi mahtavaa uutta ystävää, ja toivon, että tänä vuonna elämään tulee taas lisää ihmisiä, joiden kanssa klikkaa täydellisesti. Etenkin kun jään huhtikuussa äikkärille, seura todella taas kelpaa!

Lopetan

Kehoni laiminlyömisen. Tänä syksynä olen laittanut aivan kaiken muun arvojärjestyksessä ennen kehon huoltamista. Tämä on johtanut jäiseen niskajumiin, jumalattomiin päänsärkyihin ja kokovartaloturpoamiseen. (Joka toki saattaa liittyä myös siihen seikkaan, että olen raskaana.)

Unelmoin siitä, etten tekisi enää kello 22 jälkeen töitä. 

Tikin kanssa riitelyn. Uuh, syksyllä oli välillä todella vaikeaa. Alpun uhma, minun (raskaudesta, töistä, who knows) johtuva väsymykseni ja tunne siitä, ettei toinen ymmärrä, miten rankkaa elämä on. Tuli riideltyä aika paljon, ja se laski yleistä mielialaa. Nyt joululomalla ei olla riidelty kertaakaan, ja kaikki tuntuu ihmeen kevyeltä.

Aloitan

Liikuntaharrastus. Pari viikkoa sitten tuli tunne, ettei tee mieli enää lenkkeillä, ja tuolla on muutenkin niin jäistä. Aion kliseisesti aloittaa nyt jonkun uuden hikiliikunnan uuden vuoden kunniaksi, nämä niskat on pakko saada ikibetonista vapaaksi.

Sosiaalisten suhteiden korjausprojekti. Tänä syksynä olen laiminlyönyt monia vanhoja ystäviäni, mutta nyt haluaisin taas nähdä heitä. Aloitin homman heti ja sovin jo ensi perjantaille boulderointi ja burger -treffit vanhan ystäväni Katan kanssa. Katsellaan, mitä blouderoinnista tulee näin viikolla 22. Lol.

Kun lueskelen viime vuoden listaa, niin aika monet asiat ovat toteutuneet. Sen sijaan jokut asiat ovat ottaneet myös takapakkia, kuten spontaanius, lööbaamisen arvostaminen ja ystävien tapaaminen.

Mutta! Ei hätää, sillä 4.4. minä jään äitiyslomalle, ja sen jälkeen eeppinen elbaaminen voi jatkua, ja elämä voi olla juuri niin spontaania, kuin 3- ja 0-vuotiaiden lasten äitiyslomalla oleva äiti sen itselleen voi järjestää.

Eli hyvinkin vapaata, uskoisin!

 

 

Lue myös:

Jatkoon ja ei jatkoon vuodelta 2017

Jatkoon ja ei jatkoon vuodesta 2016

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Ladataan...
Juliaihminen

Joululoman ensimmäinen viikko on ollut sitä varten, että mietin kulunutta vuotta ja sitä, mitä kaikkia kivoja juttuja silloin olen tehnyt. Mä olen 10-vuotiaasta saakka kirjoittanut joka päivä kalenteriini, mitä olen kyseisenä päivänä puuhannut (dataa on siis 20 vuodelta), ja tästä syystä on taas helppo käydä tämän vuoden kohokohdat läpi. 

Tammikuussa

tein ihan hulluna töitä. Viimeistelin rahakirjaa, mutta jotenkin olin myös järjestänyt itselleni kaikenlaisia satunnaisia juttukeikkoja. Tämä oli huono yhdistelmä, paitsi se, että kävin yhtenä viikonloppuna pitämässä Joensuussa Karjalainene-lehdelle koulutuksen nettitekemisestä. Tämä nimittäin tarkoitti koko perheen reissua Joensuuhun rakkaan ystävämme Tupin (eli Tuomaksen) luokse. Itse asiassa nytkin haaveilen (ja kärtän Tikiltä), että voitaisko me taas kutsua itsemme Tupin auvoisaan omakotitaloon Joensuuhun. Siitä on tullut mulle sellainen happy place, jossa talvisin on nietokset korkeat ja jäälyhdyt loimuavat pihalla, kun taas kesäisin grilli on koko ajan kuumana ja lapsi voi temmeltää pihalla. Voi Joensuu, je t'aime!

Helmikuussa

oli kiva viettää Alpun 2-vuotiassyntymäpäiviä ja käydä Mirjan luona perjantaisaunassa. Tein myös tuolloin kaksi tosi kivaa blogiyhteistyötä: elokuvateatteri Maximin avajaisiin liittyen sekä Forever kuntoklubin kanssa yhteistyön. Tuollaiset hommat, joissa pääsee tekemään itse jotain, on ihan superkivoja. Helmikuun lopussa oli rahakirjan dedis, ja siksi tein viikonloputkin tuolloin töitä, se oli peräpeilistä.

Maaliskuussa

erityisen hauska yö oli se, kun järjestettiin siskoni Sofian kanssa Oscar-valvojaiset, eli valvottiin koko yö katsoen gaalaa. Sofia teki amerikkalaisia pannukakkuja ja tarjoili muun muassa persikoita (liittyen erääseen Oscar-leffakohtaukseen). Vaikka olin seuraavana päivänä valvomisesta täysin kanttu vei, se oli sen arvoista. Maaliskuussa duunihommat vähän helpottivat, ja nautin erityisesti kevään tulemisesta sekä vapaista perjantaipäivistä, jotka vietettiin yleensä Alpun, Sofian ja hänen tyttönsä kanssa.

Huhtikuussa

vietin pääsiäistä Turussa ja järjestin viimein asiani niin, että siitä eteenpäin meillä on käynyt joka toinen viikko siivooja. Silloin join myös ensimmäisen terassibissen, Teurastamon terassilla Mirjan, Mannen, Raisan ja Paulin kanssa. Se oli hetki täynnä onnea, kun aurinko siivilöityi pihalle kauniisti ja ilmassa oli jo kesän tuntua. Tähän liittyy myös sellainen twisti, että samana iltana oli Indiedaysin blogigaala, ja monet mun bloggaajakaverit olivat menossa etkoilemaan yhdessä. Mua ei syystä tai toisesta pyydetty mukaan, mistä tuli jotenkin yllättävän sellainen "olen seiskaluokalla ja epäsuosittu kanttura" -deja vu, mutta sitten Mirja laittoi viestiä, että tule Teurastamolle bisselle ja tajusin, että ai niin! Minähän olen 30-vuotias ihminen, jolla on omat ystävät, en nyhverö 13-vuotias, joka odottelee epätoivoisesti suosittujen tyyppien kutsuja. Ja sitten muistin, miten on tuhat kertaa ihanampaa olla 30-vuotias kuin 13. (Ja en usko, että nuo bloggaajakollegat tarkoituksella jättivät kutsumatta, olisin myös voinut vain laittaa viestiä ja kysyä, että saanko tulla messiin.) Huhtikuussa kävin myös noiden omien ystävieni kanssa Tallinnassa niin, että meillä oli lapset mukana. 

Toukokuussa

kesä rysähti kertaheitolla ihmisten niskaan, ja se oli ihanaa! Yksi suosikki-illoistani oli sellainen, kun pyöräilin ystäväni Katan luo Vantaan Kivistöön, kuuntelin koko matkan Kaija Koota ja katselin, kun mopoautot kaartelivat pitkin Vantaan raitteja. Elämä tuntui hilpeältä! Toukokuussa kävin uudestaan Tallinnassa, tällä kertaa ilman lapsia. Sen sijaan Jyväskylässä kävin Alpun kanssa viettämässä ihanan kesäisen viikonlopun uuden ystäväni Kaisan luona. Juoksin myös Naisten kympin! Toukokuussa meni aikaa myös paljon sijoitusasunnon remonttiin, ja olin lopputulokseen oikein tyytyväinen. 

Kesäkuussa

rälläsin Sidewaysissä, mikä jäi kesän ainoaksi festariksi. Tehtiin myös pieniä päiväreissuja muun muassa Tampereelle ja Hämeenlinnaan. Juhannus Turussa mökillä oli ihana, ja se avasi mökkikauden, jota sitten jatkettiin intohimoisesti koko kesä. Kesäkuussa aloitin myös Lapsiperheen parisuhdekirjan kirjoittamisen (Huhuu! Se ilmetsyy ihan pian!).

Heinäkuussa

elämä todella hymyili. Vietin kolkkentykssynttäreitäni, lomailin neljä viikkoa, road trippailin Tikin ja Alpun kanssa ympäri Suomea, nautiskelin elämästä mökillä ja vietin isosiskoni kolmannen tyttären ristiäisiä sekä ystävieni Anna-Kaisan ja Chandresin häitä. Purjehdittiin myös paljon ja vietettiin rapujuhlia. Kesä oli oikeastaan aivan täydellinen, jos joku sanoisi minulle, että elämäni loput kesät tulevat olemaan tällaisia, niin olisin hyvin onnellinen.

Elokuussa

keskityin fiilistelemään Helsingin kesää: käytiin Uunisaaressa, Mustasaaressa, Tervasaaressa, Uutelassa ja Porvoossa. Palasin töihin ja oikoluin rahakirjan viimeiset vedokset (kiroillen koko ajan, miten uskomatonta skeidaa sitä on tullut tehtyä). Kirja lähti painoon ja minä voin vähän pahoin! Aloitimme Sofian ja Sampon kanssa pari kuukautta kestäneen systeemin, jossa joka toinen keskiviikko me hoidettiin heidän tyttöä ja joka toinen ne meidän poikaa. Päästiin ihanille treffeille! Mutta sitten minulla alkoi olla työtä niin paljon, etten enää ehtinyt treffeille. Ensi vuonna sitten taas! 

Syyskuussa

aloitin Noin viikon studion hommat ja kirjoittelin kiukulla parisuhdekirjaa. Puolivälissä oli myös Kaikki rahasta -kirjan julkkarit, jotka jännittivät kauheasti etukäteen, mutta lopulta kaikki meni tosi hyvin! Annoin yllättävän paljon haastatteluja televisioon, lehtiin, radioon ja muihin julkaisuihin. Se oli siistiä! Käytiin Sofian kanssa monena arki-iltana elokuvissa, enimmäkseen katsomassa kauhhua. Aloitettiin Alpun kanssa taas muskari, ja järjestettiin itsellemme uusi tiistaiperinne: ensin muskariin, sitten Skifferiin Niinan, Einon, Ainon ja Reinon kanssa. Purfect! 

Lokakuussa

unohdettiin Tikin kanssa täysin, että meillä oli seurustelun aloittamisen kymmenenvuotispäivä. Lol. Viime hetkellä mentiin sitten Alpun kanssa Harju 8:iin syömään. Meillä oli myös neljän sisaruksen kanssa Thurénin petollisten sisarusten viikonloppu, johon sisältyi paljon hyvää nostalgiaa, Titanic-elokuvan katsominen sekä osallistuminen ilmastomarssille.  Aloin myös nauhoittaa Ylelle Melkein kaikki rahasta -podcastia, joka osoittautui ihan superkivaksi hommaksi. Kirjamessuviikonloppu oli täynnä juhlahumpuuttelua (muun muassa Ruotsin suurlähetystön illalliset), mutta muuten tein aika lailla vain todella kiukulla töitä. En muista lokakuusta juuri muuta.

Marraskuussa

jatkoin infernaalista työrupeamaani. Kyllä siihen onneksi mahtui myös muutama brunssi, taidemuseovisiitti sekä rentoja perjantailounaita. Marraskuuhun sisältyi myös koko syksyni kohokohta: Love Vacation Tikin kanssa Helsingin Hanasaaressa.

Joulukuussa

Hanko-viikonloppu oli aivan ihana. Joulu tulla jollottaa -nukketeatteriesitys ja glögit sen jälkeen ystäväni Elisan ja meidän poikien kanssa oli yksi kivoimmista päivistä pitkään aikaan. Vaihdettiin Raisan kanssa myös työhuonetta Hauhontieltä Keiteleentielle, ja saatiin vähän uutta puhtia työntekoon. Loppurutistus ennen joululomaa oli nimenomaan rutistus, mutta nyt kun olen ollut jo viikon loalla, elämä tuntuu jo aika mukavalta.

Kaikkiin kuukausiin sisältyi myös paljon ihania arkisia hetkiä, joita ei ole tullut merkattua kalenteriin, mutta jotka tapahtuivat silti: painimishetkiä iltaisin Alpun ja Tikin kanssa sängyssä, Alpun pikku jäyniä, aamukahveja Raisan kanssa työhuoneella (ehkä mun elämäni kohokohtia), perjantaiaamiaisia Sofian kanssa, pitkiä puheluita Lotan kanssa ja erinäisiä sijoituswhatsapp-viestittelyjä Kaisan kanssa. 

Mitä opin?

Että mieleen jää erityisesti kivat järjestetyt asiat, siis matkat, ravintolaillalliset, elokuviin menemiset tai vaikka nukketeatterit. Näin ollen kannattaa ehdottomasti vain jaksaa arjessakin järjestää itselleen kivuuksia - ja vaikka väsyttäisi, lähteä silti. Toisaalta kiva arki koostuu myös hauskoista rutiineista ja siitä, että on tarpeeksi löysää. Näin tiukkaa työsyksyä en enää halua elämääni, tämä oli aivan selvästi liikaa omalle jaksamiselle. 

Tänään aion käydä uudenvuodenkävelyllä, jossa pohdin näitä lisää: mitä haluan enemmän vuodelta 2019, mitä haluan vähemmän, eli mitä otan mukaan ja mitä jää. 

Tuntuu siltä, että nyt pystyy aloittamaan puhtaalta pöydältä nämä hommat. Se on ihanaa!

 

Ja nyt olisi ihanaa, jos kertoisitte 1-3 kohokohtaa vuodestanne!

 

Lue myös:

Top 5 luetuinta juttua vuonna 2018

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Lapsen myötä elämään on astunut uusia ennen kuvittelemattomia onnen hetkiä. Yksi niistä on se, kun istuu junassa ja lapsi nukkuu. Toisaalta elämään on astunut myös uudenlaisia vihollisia: konduktööri, joka haluaa selostaa loputtomasti kaiuttimesta siitä, minkälaisia palveluita tässä junassa on, ihmiset jotka huutavat nukkuvan lapsen vieressä ja no, jokainen joka voi uhata minun onneani - eli lapsen nukkumista.

Optimointi on siis tänään lauantaina onnistunut, ja minä matkaan Tampereelle Tikin kanssa niin, että Alppunen viettää matkaa jossain ihan muualla kuin tässä lumisessa todellisuudessa, jossa kauniit haituset osuvat lujaa kiitävän junan ikkunoihin. Tullaan jo huomenna sunnuntaina takaisin. Sitten vietetään koko seuraava viikko kotona niin löysästi, että hyvä että tomumajamme molekyylit pysyvät koossa.

Tämän joululoman aion käyttää vuoden 2018 sulatteluun, ja sitten kun olen sisäistänyt kaiken tapahtuneen, voin alkaa miettiä ensi vuoden juttuja. Viimeistään uuden vuoden kävelyllä sitten. 

Tämä on ollut ennen kaikkea aikaansaamisen vuosi. Olen saanut mahtavia projekteja valmiiksi: kirjoittanut yksi ja puoli tietokirjaa (se puolikas ilmestyy tammikuussa, ja siitä toisen puolen on kirjoittanut Raisa), nauhoittanut 13 jaksoa Melkein kaikki rahasta -podcastia Ylelle (viimeiset seitsemän jaksoa nauhoitan tammi-helmikuussa, ja ideoita aiheiksi saa vielä oikein mielellään ehdottaa), tehnyt yhden kauden Noin viikon studio -tv-ohjelmaa (toinen kausi tehdään keväällä), kirjoittanut syksyn ajan Kirkko & kaupunki -mediaan kolumnia, pitänyt Imagessa lifestyle-palstaa ja tehnyt hirveän määrän kaikenlaista sälää, kuten antanut kirjaan liittyen haastatteluja, tehnyt puhujakeikkoja (esimerkiksi Sijoitusmessuilla, lol), tehnyt sijoitusvideosarjan Ylelle (siitä lisää myöhemmin) ja kirjoittanut sekalaisia lehtijuttuja.

Laiska töitään luettelee, sanotaan, mutta kun nyt mietin tätä tehtyä duunimäärää, niin olen samaan aikaan ylpeä siitä, että olen jaksanut kaiken ja toisaalta tiedostan, että nyt oli ehkä vähän liikaa kamaa tässä paletissa. Kyse on peruskuviosta: Yrittäjä ei kehtaa kieltäytyä, koska elää pelossa että jos sanoo ettei nyt ehdi, niin töitä ei enää tule jatkossa. Ja toisekseen, kun kaikki on niin kivaa, niin tekee mieli revetä jokaiseen suuntaan. 

Juttelin tästä Tikin kanssa yhtenä iltana pitkään, ja harrastin vähän keittiöpsykologiaa: Meillä on kotona arvostettu työn tekemistä aina valtavasti. Isäni on minun näkökulmastani ihan työnarkki, joka herää aamuviideltä töihin ja saattaa painaa hommia vuorokauden ympäri, jos hänelle annetaan siihen mahdollisuus. Sama pätee äitiini, hän tekee kaiken aina täydellisesti, ei mitään koskaan vähän sinnepäin. Molemmat ovat huippuja omalla alallaan, sillä kun he innostuvat, he uppoutuvat aiheeseensa täysin. Tässä mielessä ymmärrän, että he ovat aikoinaan olleet naimisissa. (Ja toisaalta ymmärrän myös hyvin, miksi eivät ole enää.)

Työ on ollut aina minulle keino saada arvostusta läheisiltäni ja sitä kautta myös itseltäni, joten siihen intohimoisesti suhtautuminen on ilmiselvyys elämässä. Tiki kuitenkin sanoo, että pitäisi arvostaa muutakin kuin työn tekemistä ja saavutuksia, ihan vain ihmisiä sellaisina kuin ne ovat. Olen tästä täysin samaa mieltä, ja ajatus pätee kaikkiin muihin paitsi itseeni. Ei minua kiinnosta, mitä ystäväni tai läheiseni ovat saavuttaneet, minua kiinnostaa vain se, että heidän kanssa on hauska jutella ja he kohtelevat minua hyvin. Mutta olen tottunut vaatimaan itseltäni ihan erilaisia juttuja kuin muilta.

Vaikuttaa siltä, että tämä on asia, jota kannattaa jossain vaiheessa elämää vähän työstää. Ja toisaalta tässä ei ole juuri mitään erityisen poikkeuksellista tai uutta meidän luterilaisen työmoraalin kulttuurissa. Itsekin vain toisinnan tätä mantraa, jossa kiireellä ja saavutuksilla lesoillaan. Homma on tosiaan aika ristiriitainen, koska toisaalta saavutukset on myös ihan hyvä asia.

Toisaalta se on myös huono, koska sellainen tiukka työn paahtaminen on usein myös jostain muusta pois, ja voi olla, että se muu tekisi minut vähän onnellisemmaksi. Siksi nyt kerron taas itselleni, että ensi vuonna valitsen hommat vielä tarkemmin ja keskityn vain muutamiin juttuhin niin, ettei kesälomalle jäädessä tarvitse olla samanlainen ihmisraato kuin miltä olo tämän syksyn jälkeen nyt on.

Ennen äidiksi tulemista pelkäsin, että minusta tulee lapseltaan kovia vaativa äiti. Nyt on käynyt ilmi, ettei todellakaan ole tullut. Alppunen on aivan täydellinen sellaisena kuin on, eikä minua kiinnosta millään tavalla verrata hänen "saavutuksiaan" muihin lapsiin. Pikemminkin aina yllätyn, kun käy ilmi, että hän osaa jotain uutta: Mitä, minun lapseni!? Tiedän kyllä, että omat vanhempani ajattelevat minusta samalla tavalla, mutta kun on oppinut näkemään mallista, miten he ajattelevat itsestään, niin olen omaksunut tämän tavan myös itselleni - eikä siinä sinällään olekaan mitään pahaa.

(Huomasin muuten tällä viikolla ensimmäisen kerran, että olin turhautunut Alpun kyvyttömyyteen suorittaa tehtävä: Näytin hänelle, miten sellaista Pikku kakkosen padi-peliä pelataan, jossa hammaspeikot hyökkäilivät krokotiilin hampaisiin. Kun Alppu ei harjannut peikkoja pois tarpeeksi nopeasti vaan antoi peikkojen hakata sen krokotiiliparan hampaat paskaksi, olin täysin hermoraunio. HARJAA NYT NIITÄ HELVETIN HAMPAITA!!!! ajattelin mielessäni ja jouduin lopulta poistumaan huoneesta, jotten olisi ilmaissut tätä ääneen. Pitää vähän nyt tarkkailla itseäni, etteivät tällaiset vaatimukset lähde eskaloitumaan.)

Mutta siitä olen tyytyväinen, että työn vastapainoksi olen onnistunut opettamaan itselleni myös täydellistä löönbailua ja nautinnoille antautumista ilman pienintäkään ajatusta siitä, että tässä olisi nyt jotain ongelmaa. Kun on luterilaisesti saanut hommansa suoritettua, niin sitten on ilonpidon aika, ja sitä ei mikään saa estää.

Tätä eivät omat vanhempani kunnolla osaa (tai en ainakaan ole koskaan nähnyt heidän tekevän sitä), mutta joskus on ihana antaa asunnon muuttua kaakokseksi, tykittää sarjamaratonia telkkarista ja possuilla mielivaltaisesti. M m mmm!

 

Toivotan teille kaikille ihanaa, löysää ja nautintojen täyteistä joululomaa! <3

 

Kuvat: Ripustin joulukoristeet kotiin jo marraskuussa, jotta ehtisin aidosti nauttia joulusta pitkään ja hartaasti. Joulukuusta ei suuresta etukäteisuhoamisesta huolimatta saatu hankittua, mutta tällaisissa asioissa osaan olla itselleni sopivan armollinen.

 

Lue myös:

Uuden vuoden kävely

Hälläväliälandia pelastaa ihmisen tuholta

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Toisinaan sitä oikein yllättyy: Totta tosiaan, tuolla laillakin voi tehdä. Eipä ollut tullut mieleen.

Voi esimerkiksi kaataa jokaisesta vitamiinipurkista tabletit suolapurkkiin. Tai imeskellä kaksi viikkoa sitten vaihdettua tiskirättiä ja kikattaa ihastuksissaan. Tai laittaa pienen punaisen auton kahvinkeittimeen. 

Maailma on täynnä mahdollisuuksia, joista hyvin monet jättää käyttämättä. Onneksi taloudessa asuu ihminen, joka kyllä käyttää nämä mahdollisuuksien horisontissa olevat tilaisuudet.

Onhan elämä toisinaan vähän tylsää. Sitä unohtaa, että maailmaan mahtuu kaikenlaista, vaikkei se olisi juolahtanut juuri minun mieleeni.

Kuten vaikka nyt homoseksuaalinen nekrofilia sinisorsien parissa. Siis ihan kaikkea löytyy.

Tästä syystä on ihan virkistävää poimia D-vitamiininsa aamuisin suolan seasta. Tuleepaahan aamurutiiniin hieman lisämaustetta.

 

Millaisia havaintoja siellä on tehty viime aikoina?

 
 
Lue myös:
 
Kuusi merkkiä siitä, että asuu kaksivuotiaan kanssa
 
Homoseksuaalinen nekrofilia sinisorsien parissa
 
Uhmaikä, täysin sekopäinen konstruktio
 
 
FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN
 
 

Pages