Ladataan...
Juliaihminen

Olen käsittänyt, että on lapsia, joille yksi esine on muodostunut äärimmäisen tärkeäksi, ylitse muiden. Se on saatava käsiin aina, kun mennään nukkumaan. Oma lapseni ei ole näitä ihmisiä.

Hänelle unikaveri on kyllä ehdottoman tärkeä, mutta kiinnostavaksi homman tekee se, että ei voi koskaan tietää, mistä kaverista on kyse. Sitten hän iltaisin touhottaa ennen nukkumaanmenoa, että "minun täytyy saada unikaveri mukaan sänkyyn". Jos vanhempi ei heti ymmärrä, mistä esineestä on kyse, niin hän alkaa loukkaantuneena itkeä tihrustaa, että nyt on saatava juuri tämä tietty tarkkaan visioimani unikaveri, muuten uni ei voi mitenkään tulla.

Suomen kielen taitamus auttaa johonkin pisteeseen saakka, mutta ei aina. Esimerkiksi yhtenä iltana lapsi itki: "Appe tänne. Missä appe on?!!" En yhtään osannut päätellä, mistä voisi olla kyse. Kävin lelukorin läpi ja toivoin sydämeni pohjasta, että kyse olisi jokin sieltä löytyvä esine. (Sillä tiesin kyllä, että kyse olisi saattanut olla jostain muustakin, kuten esimerkiksi rakkaasta käyteytstä sähköhammasharjan päästä.)

Lopulta osuin kultasuoneen ja nostin tällaisen Playmobile-lehmän korsta. Siinähän se Appe olikin! Uni tuli tuli oikein mukavasti, kun Appe saatiin kainaloon. 

 

Välillä joudun muistamaan, että täytyy käydä ottamassa unikaveri lapsen käsistä pois sitten, kun hän on tarpeeksi syvällä unessa. Vähän kriippaa, kun lapsi haluaa nukkua kahden pienen muovijalkapallon kanssa. En tiedä miksi lapsi tunkisi ne suuhunsa ja tukehtuisi yön aikana, mutta tämän hahmon kanssa kaikki on mahdollista.

Joskus unikaveri on käytännössä jokin asuste. On niin suloista, kun lapsi haluaa nukkua mumman tekemissä korvissa ja hännässä. (Etenkin niinä kausina, kun luemme Hassut hurjat hirviöt -kirjaa tavallista intensiivisemmin.)

Melko usein lapsen pitää saada mennä nukkumaan myös pippis päässä. Koska kyllähän nyt yölläkin tyyli on pidettävä. Tämänkin käyn usein ottamassa hänen päästään pois ennen kuin itse menen nukkumaan, sillä ei vain voi tuntua mukavalta nukkua tuollainen muovihattu kupolissa!

Oli kausi, jolloin lapsen unikaveri oli tällainen vitamiinipurkki. Se kesti jonkin aikaa. Lapsi ei erityisemmin tykkää syödä näitä vitamiineja, mutta purkki miellytti.

Yhdessä vaiheessa lapsi osoitti normaaliuden merkkejä, ja halusi nukkua ihan oikean pehmolelun kanssa. Tällöin ajattelin, että nyt sille on tullut järki päähän, se on asettunut osaksi yhteiskuntaa ja muuttunut sellaiseksi lapseksi, mitä populaarikulttuurissa näemme: lapseksi, joka nukkuu pehmolelu kainalossa.

No, tämä kesti noin kolme iltaa, sitten piti taas ottaa jotain kovaa ja epäimiellyttävää, kuten ylikansallisen yrityksen paska-lelu Dusty. (Vihaan erityisesti tuota Dusty-kirjaa. Alppu halusi joskus tuossa viime syksynä lainata sen oma-aloitteisesti kirjastosta, ja sitten luimme sitä 100-sivuista vastenmielistä tarinaa illasta toiseen. Ne olivat raskaita aikoja koko perheelle. Onneksi lopulta pääsimme eräänlaiseen transsitilaan, jossa pystyimme Tikin kanssa molemmat lukemaan ääneen tuota iljettävää tarinaa typerästä lentokilpailusta maailman ympäri ilman, että tarvitsi ajatella mitä puhui.)

Viime aikoina Make-rekka on ollut ylitse muiden. Se on seurannut paitsi sänkyyn, myös kaikkialle muualle. Make-rekka kyllä viehättää minuakin, sillä se on vähän kuin nukkekoti! Salama-auto siellä asustelee, syö, harjaa hampaitaan, katselee telkkaria ja käy pesulla. Vetoaa johonkin omaan lapsuuden viettiin. (Tai sitten olen aina vain tietämättäni unelmoinut trailer park -elämästä.)

Sinällään tällainen vaihteleva elämä on ihan kiinnostavaa. Ei voi koskaan tietää, mikä esine on seuraavaksi elintärkeä, ylitse muiden.

Tosin toivon, ettei tämä enteile tulevaa lapsen elämästä. Että joka ilta on saatava uusi kumppani, ja vanha heitetään pois kuin käytetty kortonki! Ei hyvää päivää! Minun lapseni menee 18-vuotiaana naimsiin ja muuttaa pienelle talolle preerialle siveyden keskelle, eikä todellakaan horoile ympäri Helsinkiä, Berliiniä tai Shanghaita!

 

 

Minkä kanssa siellä nukutaan?

 

Lue myös:

Kirjallisuuden hahmot, joita olen alkanut vihata

Edustamassa lapsosen ja lelun kanssa

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

Ladataan...
Juliaihminen

Jos Hesarikin tekee näitä listauksia luetuimmista jutuistaan, niin miksi minä jäisin kakkoseksi!

Google Analyticsin mukaan tähän mennessä tänä vuonna blogissani on käyty 1 525 626 kertaa. Puolitoista miljoonaa! Huh! Kävijöitä taas on ollut 251 148 kappaletta, mikä on sekin aika siisti määrä. Kävijöistä puolet ovat 25-34-vuotiaita (50,03 %), seuraavaksi suurin kävijäryhmä on 35-44-voutiaat (19,88 %) ja kolmanneksi suurin 18-24-vuotiaat (14,52 %). Googlen mukaan naisia kävijöistä on 83,7 % ja miehiä 16,3 %.

Sitten niihin suosituimpiin postauksiin:

1. Täydellinen lista 

Tämä postaus on hitti vuodesta toisen. (Se on kirjoitettu vuonna 2016.) Koen tästä hienoista huonoa omaatuntoa, sillä nyt, kun kolmen vuoden kokemuksella katson listaa siitä, mitä lapselle kannattaisi hankkia ennen tämän syntymää, niin se lista olisi paljon lyhyempi. Tuossa on paljon sellaista kamaa, mitä en itse ole tarvinnut. (Lapsellani ei ole esimerkiksi koskaan ollut jalassa sukkahousuja.) 

Niinpä pyhä suunnitelmani on päivittää täydellinen lista sellaiseksi, jota itse pidän täydellisenä. Nythän tuo on useiden äitien kautta kiertänyt lista, jossa on monenlaisia lisäyksiä ja kommentteja.

2. Näin säästin kymppitonnin vuodessa

Ah, tämäkään ei ole vuoden 2018 satoa, vaan postaus on kirjoitettu toukokuussa 2017. Aihe on kuitenkin ikivihreä. Nykyään paras säästövinkkini on, että älä osta mitään turhaa paskaa.

3. Sijoitusstrategiani on laiskuus

Ilahduttavaa, miten paljon sijoittaminen kiinnostaa. Tämänkin vuodelta 2017 peräisin olevan postauksen on käynyt lukemassa tänä vuonna yli 10 000 ihmistä. 

Olen muuten saanut paljon kyselyitä siitä, miten sijoittajan kannattaa nyt reagoida kurssien laskuun ja niin kutsuttuun karhumarkkinaan, eli siihen, että laskua on vain luvassa. Koska oma sijoitushorisonttini on noin 20-40 vuotta, minä suhtaudun aiheeseen samalla tavalla kuin Merja Mähkä. Osakkeet ovat nyt niin sanotussa alennusmyynnissä, eli niiden ostaminen on kannattavampaa kuin niin sanotun härkämarkkinan (kurssinousu) aikana. Strategiani pitää: sijoitan edelleen 300 euroa kuukaudessa kolmeen eri rahastoon (yksi indeksi- ja kaksi etf-rahastoa). Luultavasti ostan taas jossain vaiheessa myös suoria osakkeita, minulla on tätä varten käteistä varattuna. 

Sijoittamiseen kuuluu se, että välillä kurssit putoavat huimasti, sitten ne taas nousevat. En ole niin taitava pörssihai, että minun kannattaisi suuresti ostaa ja myydä, sen sijaan ostan joka kuukausi, jolloin välillä ostan kalliilla, välillä halvalla. Lopputulos on luultavasti sellainen, että minä voitan.

4. Aion kerätä puoli miljoonaa euroa

Ah, mitä tämä on?! Kaikki luetuimmat postaukseni ovat edellisvuosilta. Enkö ole tänä vuonna saanut mitään kiinnostavaa aikaiseksi? Oli miten oli, on kivaa, että korkoa korolle -ilmiö on niin ikään kiinnostanut ihmisiä. On syytäkin kiinnostaa!

5. Raskausviikot 0-6

Hahaha, tästä huomaa, miten sekalainen tämä blogini sisältö on. Välillä puhutaan tiukasti sijoittamisesta, välillä tuskailen sen kanssa, miten on tullut otettua ölperiä ennen plussan tekemistä. Raskauspostaussarja on vuodelta 2015, mutta sekin säilyy kestosuosikkina. Tämä on kiva kuulla!

No, mitkä ovat sitten tänä vuonna kirjoitettuja suosituimpia juttuja? Otetaan nekin nyt tähän vielä, muuten tämä menee ihan ikivanhojen muisteluksi. 

1. Miltä tuntuu paskamyrskyn silmässä? Paskalta

Viime keväänä Lilyn Iida sai aika paljon shaissea niskaansa liittyen siihen, että hän oli harrastanut esiaviollista seksiä ja kertonut asiasta! Tämä oli niin käsittämätöntä sovinismia ja tekopyhyyttä, että siitä nousi oikea kansanliike, ja moni muukin kertoi, miltä tuntuu, kun tuntemattomat ihmiset alkavat lähettää netissä sontaa. Oma kokemukseni oli aika traumaattinen, enkä enää koskaan halua joutua tuollaisen paskamyrskyn silmään.

2. Näin lapsi tulee halvaksi

Tähän mennessä oma lapseni on ollut hyvin edullinen. En juuri ostele sille muuta kuin pullaa kahvilasta ja välillä jonkun haalarin. Joululahjaksikaan me ei annettu Alpulle yhtään mitään. Ei se osannut kaivata, kun kaikenlaista huttilullia tuli muualta niin paljon. 

Palataan tähän aiheeseen parin vuoden päästä, kun se osaa kaivata jotain.

3. Elämäni yksinäisimmät viisi kuukautta

Kerroin, miltä tuntuu muuttaa uuteen kaupunkiin niin, ettei tunne paikasta juuri ketään. Aika kurjalta. Blogipostaus poiki myös yhden lehtijutun, jonka kirjoitin Kotivinkkiin. Meilläkotona-sivulta löytyvässä jutussa kerron tuosta ajanjaksosta vielä enemmän ja haastattelen aiheesta myös asiantuntijaa Siirtolaisuusinstituutista.

4. 2300 euroa on liian pieni palkka lastentarhanopettajalle

Edelleen ärsyttää aivan järjettömästi, että Suomessa on monia päiväkoteja (esimerkiksi Alpun serkun päiväkoti Tampereella), jonne ei vain saada rekryttyä pätevää lastentarhanopettajaa. Kun palkat ovat niin pienet, korkeastikoulutetut ihmiset hakeutuvat muualle. Tämän pitäisi olla aivan selkeä signaali siitä, että palkkoja pitää nostaa. (Onneksi niitä on nyt kyllä vähän nostettukin pk-seudulla, käsittääkseni.) Tämä on myös hyvin sukupuolitettu juttu: Julkisen puolen insinööreille kyllä pystytään maksamaan kilpailukykyistä palkkaa (miesvaltainen ala), kun taas julkisen puolen lastentarhanopettajille ei (naisvaltainen ala).

5. Ihminen ei ole roska

Keväällä minua alkoi erityisesti häiritä se, miten on ok kertoa ylpeänä "siivonneensa haitalliset ihmiset elämästään". Olen tietenkin sitä mieltä, ettei kannata hengailla sellaisten tyyppien kanssa, jotka haluavat tai aiheuttavat minulle pahaa mieltä tai yleisesti ottaen meillä ei erityisemmin klikkaa. En minä ole kenenkään ystävä hyväntekeväisyydestä.

Sen sijaan tilanne, jossa jollain ystävällä on vaikka vaikea kausi, ei tarkoita sitä, että hänet voisi hyljätä, koska "hän on vähän raskas ja valittaa". Ja ylipäänsä ajatus, että ihmisiä voisi konmarittaa tai jaotella, että kenestä on minulle nyt iloa ja kenestä ei, ei ole kovinkaan ketsävä ajatus. Mitäs sitten, kun itselle käy paskasti, kuka sitten jaksaa kuunnella valitusta?

Mutta hei, nyt kysyisinkin teiltä ensi vuotta silmällä pitäen:

Millaisista aiheista tykkäisitte lukea?  Voi ehdottaa vaikka jotain teemaa (lapset, raha, työ) tai sitten yksityiskohtaisemmin jotain aihetta!

 

Kuvassa: Tänä vuonna olen paitsi kirjoittanut blogia, myös käynyt ahkerammin kuin koskaan kahvilassa ystävien kanssa ja yksin. Suosittelen muun muassa kuvassa näkyvää punavuorelaista Andante-kahvilaa. 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Kaupallinen yhteistyö: Reima World

Ne kutka ovat jaksaneet seurata mun Insta Storyni ahdistuksen syövereissä kieriskelyä tietävät, että arkeen palaaminen sujui maanantaina yhtä helposti kuin 1-vuotiaan origamitaitteluhetki. Eli ei sujunut.

Hommat karkasi vähän työhuoneella käsistä, ja lopulta minä ja Raisa haaveiltiin siitä, että joku tulisi järjestämään meidät pois päiväjärjestyksestä. Mun pitää oikolukea tällä viikolla 300-sivuinen rahakirjani, ja jotenkin noihin vedoksiin tarttuessa läpi humahti sellainen silmitön häpeä ja ahdistus. Että tällaista paskaa sitten on tullut joristua. (Joku kommentoi hyvin, että nyt oli kyllä todella hyvä mainospuhe kirjalle. Että terveisiä vaan, muistakaa lukea kirja syyskuussa, kun se ilmestyy!)

Alpun päiväkodin aloitus sujui yhtä mallikkaasti kuin oma ensimmäinen työpäiväni. Kun jätin hänet maanantaina päiväkotiin, kohtaus oli käytännössä katsoen suoraan Vesa-Matti Loirin nuoruuden elokuvasta Pojat (1962), jossa Vesa-Matti roikkuu epätoivoissan liikkuvan junan perässä ja huutaa suu auki tuskaansa: "Äitiiiiiih, äitiih!"

(Eli siis tältä.)

Minut valtasi epätoivo: ollaanko loman jälkeen palattu taas samaan pisteeseen kuin vuosi sitten, jolloin aloitettiin päiväkoti? Silloin pikkuinen nimittäin itki joka aamu jäädessään päiväkotiin.

Onneksi ystäväni Niina (ja Alpun päiväkotikaverin äiti) laittoi sattumalta pian kuvaviestin, jossa pojat leikkivät yhdessä roska-autolla. Ja ilmeisesti loppupäiväkin oli mennyt hyvin. Eli kyse on aina juuri niistä ensimmäisestä kolmesta minuutista, jotka minä olen näkemässä. Pitää siis karaista syömensä!

Päiväkodin aloitus oli vuosi sitten aikamoinen shokki koko perheelle, ja mulla oli sillon suuri joukko kaiken maailman huolia päikyn alkamisesta. Juuri mikään niistä ei realisoitunut, mutta oli se silti rankkaa aikaa. Mitä jos lapsi ei ala nukkua päiväunia? Jos se ei totu päiväkodissa olemiseen? Mitä kaikkea lapselle pitää hankkia päiväkotiin ja saako se sieltä ystäviä?

Mua pyydettiin kirjoittamaan ensimmäisen päiväkotivuoden aloittamisen fiiliksistä ja vinkeistä vieraspostaus Reiman blogiin (hohoo, englanniksi!). Jos joku on aloittamassa päiväkotitaivaltaan, postauksen voi käydä lukemassa tuolta. Reima World on uusi saitti, jossa on bloggaajien vieraskirjoituksia, esimerkiksi Puutalobabyn Krista kirjoitti taannoin uv-vaatteista ja vastuulisuudesta.

Sinne on tulossa muutenkin lisää hyvää settiä tämän syksyn aikana, kannattaa alkaa seurata Reimaa vaikka facessa tai instassa.

 

Onneksi arjen aloittaminen on kuitenkin nyt helpompaa kuin vuosi sitten. Tuttu paikka, tutut hoitajat ja lapset (vaikka osa onkin vaihtunut) sekä perus rutiinit kaivautuvat tuon lähes kuuden viikon loman alta. Lohduttaudun sillä, että Alppu viihtyy oikeasti päiväkodissa hyvin, ja ne tekevät siellä ihania juttuja. Käyvät retkillä, opettelevat kiva kaveri -taitoja, kuuntelevat satuja, hassuttelevat, jumppaavat ja niin edelleen. Se on mahtava paikka olla.

Totta puhuakseni mun tekisi itse mieli jäädä sinne hengailemaan sen sijaan, että lähtisin sieltä töihin. (Niiden aamupalakin näyttää aina niin herkulliselta, mitä luksusta!) Ehkä lopulta mun oma sopeutuminen arkeen ja siihen, että lounaalla ei enää voi ottaa bisseä, on kuitenkin rankempi kuin lapsen päiväkotibisnekset.

Tiistai oli onneksi jo orastavan hyvä, ja keskiviikosta tulee varmasti parempi. Torstai on toivoa täynnä, ja perjantaina olenkin taas lomalla (kiitos nelipäiväisen työviikon). M mmm!

 

Miten teillä on alkanut arki?

 

 

Kuvat: Alpun välikausivaatteeina toimivat Reiman Quilt-takki, Lite-lenkkarit ja Erft-housut.

 

 

Lue myös:

Päiväkodin ensimmäiset kaksi viikkoa 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Joskus jengi kyselee, että mitä ihminen tekee niillä lukuisilla ottamillaan valokuvilla. Mulle asia on täysin päivänselvä: Värkkää ja tilaa niistä valokuva-albumin.

Olen tehnyt 14-vuotiaasta saakka elämästäni valokuva-albumeja. Ensin paperikuvista, mutta digikuvien aikakaudella hommat ovat muuttuneet vielä ihanammiksi. Nykyään nimittäin albumien kuvanlaatu on mielettömän hyvää, kuvien koon, taiton ja tekstin sijainnin voi päättää helposti ja kirjoista tulee heppoisillakin tietokonetaidoilla tosi kauniita. 

Olen perehtynyt moniin valokuva-albumipalveluihin. Kriteerit ovat olleet: Helppo taitto-ohjelma, hyvä kuvanlaatu ja suht edullinen lopputulos.

Tällä hetkellä aivan ehdoton ykkönen on amerikkalainen Blurb. Sen ilmainen BookWright-taitto-ohjelma on intuitiivinen ja helppokäyttöinen. Siinä on tosi kivoja ja näppäriä taittopohjia, joista jokaiselle sivulle voi valita sopivan sen mukaan, haluaako sivulle yhden, kaksi vai vaikka 16 kuvaa. Isot ja hienot otokset voi laittaa vaikka sivun kokoiseksi, hauskat kännykkäräpsyt tuollaiseksi pikkuruuduiksi. Taittoja pystyy itse muokkailemaan helposti.

Kirjat voi tilata paperisina kotiin, ne tulevat suht nopeasti perille. Lisäksi olen ottanut jokaisesta tekemästäni kirjasta myös pdf-version, jotta minulla on nuo kirjat myös sähköisinä. Silloin niitä on myös helppo jakaa sukulaisten kesken. 

Hinnaksi tuollaiselle noin satasivuiselle albuille tulee noin 100 dollaria, mikä on ihan ok hinta, kun tuo kovakantinen ja suuri kirja on niin kiva muisto.

Olen tehnyt nyt Alpun elämästä kaksi Blurb-kirjaa: ensimmäisestä ja toisesta vuodesta. Toisen vuoden sain itse asiassa juuri lomalla viimeisteltyä, tässä taas on kuvia ekasta vuodesta.

Rakastan askaroida noiden valokuvien kanssa ja sommitella niitä sivuille sopiviksi kollaaseiksi. Tekstit kirjaan kopioin aika lailla täältä blogistani, noista kuukausipostauksista, joita jaksoin vielä ensimmäisen vuoden ajan harrastaa.

Kuvia katsellessa elelen noita hetkiä uudestaan, ja niist tulee aina sellainen olo, että onpas elämä ollut aika ihanaa, ja kyllä sitä on tullut tehtyä aika hauskoja juttuja. 

On ihanaa, kun niistä näkee, miten Alppu kasvaa - ja myös sen, miten hänen pienet ystävänsä ovat kasvaneet. Lisäksi sellaista yleistä tunnelmaa ja perheen meininkiä aistii. 

Ajattelen, että Alpulle näitä on kiva sitten joskus myöhemmin katsella, niistä hän näkee, että hänellä on ollut elämässään jo varhain paljon hauskoja juttuja, ja toisaalta ihan sellaista perus arkea. 

Olen tehnyt Alpun ensimmäisestä vuodesta myös videon, jossa on kaiken maailman sekoiluklippejä leikattuna vain peräkkäin. Tarkoitus oli lomalla tehdä tokasta vuodesta samanlainen, mutta videoiden leikkaamiseen menee yllättävän paljon aikaa, joten en kerennyt.

Joka tapauksessa, nyt Alpun elämä on todellakin tallennettu sekä sähköiseen että analogissen muotoon. 

Nykyään jo aina välillä Alpun kanssa katsellaan näitä valokuva-albumeja. Hänestä kertovaa vauvavuoden videota hän ei jostain syystä halua katsoa. Se jotenkin kummeksuttaa, että kuka tuo tuollainen ukkeli on. Ehkä Alpulla on jo pieni ikäkriisi. Vauvavuosi oli kuitenkin niin mukavaa aikaa, eikä sitä saa koskaan takaisin!

 

Oletteko jaksaneet väsäillä valokuva- tai muita muistojen kirjoja?

 

 

Lue myös:

Paras vauvakirja

 

 

Pages