Vuoden ja kymmenen kuukauden ikäinen tyttömme on jo melkoinen mestari mitä tulee omien tunteiden pukemiseen sanoiksi. Siitä on varmaan parisen viikkoa, kun hän iltapuuhien yhteydessä totesi isälleen (joka ei heti hoksannut jotain taaperon mielestä ilmiselvää asiaa), että ”S heemostuu!” Hermostua-sanan hän on todennäköisesti oppinut niissä lukuisissa tilanteissa, joissa duplopalikat ovat lennelleet pitkin poikin tai Herra Hakkaraisen purkit ovat saaneet kyytiä kiivasluonteisen tytön menettäessä malttinsa saman tien, jos duploukkeli ei olekaan heti sujahtanut paikalleen duplojeepin penkille tai jos hän on erehtynyt kokeilemaan ensin vääränkokoista purkkia purkkitorniin. Näissä tilanteissa olen nimittäin usein todennut, että ei ole mitään syytä hermostua. Nykyään vastaan on tullut jo useampi sellainen tilanne, jossa tyttö on lähellä menettää malttinsa ja jossa hän sitten raportoi meille hermostuvansa. Kaiken kaikkiaan maltinmenetystilanteet ovat kuitenkin (onneksi) vähenemään päin – voisiko oman tunnetilan tajuaminen vaikuttaa tähän jotenkin?

Viimeisen viikon aikana on tullut myös monta sellaista tilannetta, jossa hän on ilmoittanut innostuvansa tai olevansa innoissaan. ”S saa lounaaksi pookkanalättyjä – S on innoissaan!” kajahti keskiviikkona monta kertaa. (On muuten käsittämätöntä, miten paljon joku voi tykätä porkkanalätyistä.) ”S menee kylpyyn, S innostuu!” Innoissaan-sana korvataan toisinaan riemuissaan-sanalla ja näyttääkin siltä, että niitä käytetään ihan toistensa synonyymeinä. ”S pääsee pihalle, S on riemuissaan!” 

Vaikka taaperomme on todella reipas ja utelias lapsi, häntä ilmeisesti jännittää aika usein. Tällä viikolla Pikku Kakkosta katsoessaan hän yhtäkkiä mukelsi sohvalta unipupun korva suussa, että häntä jännittää. Ruutuun oli ilmestynyt Katti Matikainen, jota tyttö ei ollut aiemmin nähnyt. Myös Ti-Ti Nallea katsoessaan hän ilmoitti jännittävänsä, kun näki ensimmäisen kerran eräässä laulussa esiintyvän hammaspeikon. Jännitykseen auttaa, kun minä tai mieheni katsomme ohjelmaa lapsen kanssa yhdessä ja kun jännittävistä hahmoista jutellaan. Yleensä niistä tuleekin sitten melkoisia lemppareita. Tällä viikolla tyttö on myös monta kertaa muistellut, miten häntä jännitti hississä, kun siellä oli samaan aikaan naapurin iso koira.

Eilen kyläilimme ystäviemme luona, joilla on alle vuoden ikäiset kaksospojat ja vaikka tyttö oli tosi innoissaan lähdössä kyläilemään, ilmoitti hän pian perille tultuamme, että häntä jännittää. Pian hän kuitenkin kertoi, että hänellä on kivaa. Hiukan ennen iltapuuhien aloitusta (jotka hoidimme kyläpaikassa) taapero ilmoitti, että hänellä on kova väsy ja että hän haluaa kotiin. Aamulla hän totesi, että hänellä on ollut ”ikkävä” Luppa-pehmokoiraa.

Meillä siis asustaa varsinainen tunteiden tulkki. Odottelen vielä, että tyttö tunnistaisi, koska hän temppuilee – ehkä se auttaisi myös vähentämään niitä temppuja…en nimittäin tarkoita tempuilla mitään taikurin tekemiä viihdyttäviä taikatemppuja vaan sellaisia temppuja, jotka voivat nostaa äidin verenpainetta.

Laitetaan loppukevennykseksi kuva, joka ei liity postauksen sisältöön mitenkään: ette varmaan arvaa, mikä kuvassa olevan sangon käyttötarkoitus on? Se on sanko, johon taapero ilmoitti keräävänsä tuulen taivaalta.