Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Vietämme tämän joulun Lapissa samassa mökissä neljän eri perheen kesken. Mukana ovat oman perheeni lisäksi pikkusiskoni nelihenkinen perhe, isoveljeni kihlattunsa kanssa ja vanhempamme. Eräs tuttavani kyselikin taannoin, että eikö ahdista viettää viikkoa saman katon alla noin isolla porukalla. No, voihan sitä välillä vähän ahdistaakin. Mutta enemmän varmaan kuitenkin naurattaa. 

Perheenjäseneni tuntien odotan nimittäin jouluviikolta päivittäistä pissat housuissa nauramista (pissat housuissa nauraminen on kohdallani yleistynyt kuopuksen synnytyksen jälkeen). Varsinkin isäni huumori jaksaa naurattaa, vaikka monet jutut olisikin kuullut jo satoja kertoja. Isäni bravuureja ovat puujalkavitsit. Tästä esimerkkivitsistä on jo aikaa; syystä tai toisesta meillä oli siskoni luona mausteaiheinen keskustelu käynnissä. Mietimme kardemummaa ja joku kysyi, että miten se kirjoitetaan englanniksi. Hetken kuluttua isä totesi, että ruotsiksi se on mormors bil. Kardemumma, car de mumma. 

Tällaista meillä. (Kaikki vitsit eivät aina uppoa, mutta parhaimpien jälkeen keräilen itseäni lattialta, jonne helposti kiepsahdan sohvalta. Esimerkkivitsiä taisin tovin kikatella vaakatasossa lattialla.)

Ja palattuaan äitini kanssa viime kuussa Bostonista veljeni luota isä näytti meille tietokoneelta meemin. Meemin! Ihan itse metsästi sen Googlesta. Te olette varmaan jo kaikki nähneet tämän kyseisen kuvan ajat sitten, mutta itse en ollut, ja aina vain naurattaa:

Kuva täältä.

Miten te vietätte joulua? Ihan vain oman perheen kesken vai isommalla porukalla? :) (Vai onko vielä aivan liian aikaista miettiäkään koko asiaa?)

Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Kuopuksen vauvavuosi tuli ja meni, ja ennen kuin unohdan kaiken jälkimmäiseenkin boot campiin vauvavuoteen liittyvät ihmeellisyydet, on aika kirjata ne muistiin samaan tyyliin kuin esikoisen vauvavuoden jälkeen.

Synnytys - hitti vai huti?

Jännitin toista synnytystä paljon enemmän kuin ensimmäistä, koska tiesin, mitä odotettavissa oli. Mutta siinä missä ensimmäinen synnytys oli paljon karmeampi kuin olin osannut odottaa, oli toinen synnytys sellainen, jota voisi jopa eheyttäväksikin kutsua - nopeampi, kivuttomampi ja kaikin puolin helpompi. Eikä siitä pääse mihinkään, että se hetki, kun sen pienen kohtutuoreen vastasyntyneen, siis upouuden ihmisen, saa painaa rintaansa vasten ensimmäistä kertaa, se hetki on jotain niin käsittämättömän upeaa, että on aivan pakko todeta synnytyksen olleen hitti!

Tuplavaunuttomuus - hitti vai huti?

Esikoista varten hankimme itsestäänselvyytenä kunnolliset yhdistelmävaunut, koska meille oli kerrottu, että vauvat nukkuvat vaunuissa. Kun tajusimme tulleemme karvaasti petetyiksi, hankimme kantorepun, jossa esikoinen viihtyikin hyvin. Kun kuopus sitten kirjoitti yhdeksän kuukauden vuokrasopimuksensa kohdustani, emme lähteneet hötkyilemään hankintojen kanssa vaan päätimme, että on aivan turha ostaa tuplavaunuja ainakaan etukäteen. Olimme itse asiassa aika varmoja, ettei kuopuskaan suostuisi vaunupäikkäreitä nukkumaan, mutta toisin kävi - kuopus suorastaan rakasti vaunuissa nukkumista, kun taas kantoreppukyydistä tyyppi ei koskaan oppinut pitämään. Kun olimme muutaman kerran kuljettaneet vaunut alakerran vaunuhuoneesta parvekkeelle vauvan nokosia varten, hankkivat mummi ja ukki meille parvekevaunut. 

Esikoinen rakasti repussa nukkumista:

Kuopus valitsi vaunut:

Nelihenkinen seurueemme matkasi vauvavuoden ajan seuraavilla tavoilla:

1) Oran yhdistelmävaunut + seisomalauta. Tämä oli yleisin kombinaatio ja vieläkin usein käytössä. Esikoinen ei aina suostu seisomalaudalle ilman uhkauksia rakentavaa neuvottelua hyppäämään, mutta ihan kätevä apuväline se on ollut. Mieheni olisi todennäköisesti valmis polttamaan koko laudan roviolla, mutta hän onkin aina se, joka joutuu sen irrottamaan, siirtämään (nostaakseen sen vaikkapa autoon) ja taas kiinnittämään. Itsehän kuljen vaunujen vierellä Instagramia selaillen.

2) Kuopus Manducassa, esikoinen matkarattaissa/kävellen. Tämä tyyli oli satunnaisessa käytössä kuopuksen ensikuukausien ajan, kunnes hän hermostui lopullisesti koko reppuun. 

3) Molemmat lapset tuplarattaissa. Sen jälkeen, kun kuopuksen pystyi laittamaan rattaisiin istumaan, olemme aina välillä kulkeneet siskoni perheeltä lainattujen tuplamatkarattaiden kanssa. Kyseiset rattaat ovat tosi kevyet, vaikkakin aika hankalat työntää (ihmettelin monet kerrat mieheni haluttomuutta lähteä tuplarattaiden kanssa kaupungille, kunnes ensimmäisen kerran työnsin niitä itse). Näillä rattailla olemme kuitenkin suoriutuneet kahdesta piknikristeilystäkin, joten ihan hyvät kiesit ne ovat. 

Loppujen lopuksi pärjäsimme vauvavuoden vallan mainiosti näillä vaihtoehdoilla, enkä usko, että tuplavaunuja olisi kannattanut ainakaan uutena ostaa. Enemmän kulkevalle (ja autottomalle) perheelle tuplavaunut varmaan ovat kätevä ratkaisu. Meidän kohdallamme tuplavaunuttomuus oli hitti!

Imetys - hitti vai huti?

Olin henkisesti varautunut siihen, että kohtuvuokrasopimuksen irtisanottuaan kuopus muuttaisi rinnalle asumaan kuten esikoinenkin teki, mutta toisin kävi tässäkin asiassa. Kuopus suhtautui alusta alkaen rintamaitoon ruokana, ei lohtuna, jota pitäisi saada vähintään puolen tunnin välein, ja saattoi jopa pahastua, jos yritin tuputtaa rintaa liian usein. Tuskallisten ja hikisten ensi-imetyspäivien jälkeen imetys sujui ongelmitta, mitä nyt siinä yhdeksän kuukauden ikäisenä kuopus alkoi silloin tällöin purra. (Mietin jo hetken, että oliko tämä nyt tässä, mutta onneksi päätin sinnitellä satunnaisista puraisuista huolimatta, sillä tuo puremisvaihe kesti vain pari viikkoa.) Vauvan ollessa noin 10 kuukauden ikäinen imetin aamulla, työpäivän jälkeen ja illalla (plus joskus harvoin yöllä) ja muutamaa viikkoa ennen ekoja synttäreitä imetin enää kahdesti, aamuin ja illoin. Töiden aloitus ei tuntunut vaikuttavan maitomääriin mitenkään (tämä siis tsemppauksena kaikille teille, jotka mietitte, pystyykö töissäkäymisen ja imettämisen yhdistää - kyllä pystyy!). Imetyksen lopetin ehkä vähän töksähtävällä tyylillä kuopuksen yksivuotissynttäreitä seuraavana päivänä, koska a) maito ei tuntunut olevan vauvalle enää erityisen tärkeä juttu b) halusin lopettaa ex tempore, etten jäisi vellomaan lopetukseen liittyvässä haikeudessa liikaa. (Vaikka olen minä silti vellonut. Niisk.)

Siitäkin huolimatta, ettei rinnoistani ole jäljellä enää mitään, julistan imetyksen olleen tälläkin kierroksella hitti!

Soseruokailu - hitti vai huti?

Koska esikoinen söi vauvavuoden jälkimmäisen puoliskon melkein pelkästään soseita ja "sormiruokailu" tarkoitti hänen kohdallaan lähinnä maissinaksuja, ajattelimme toimia samalla hyväksi havaitulla tavalla kuopuksenkin kanssa. Jälleen kerran kuopus kuitenkin osoitti olevansa aivan oma persoonansa, jota ei kiinnostanut tippaakaan se, missä muodossa hänen isosiskonsa oli ruokansa nauttinut. Mitkään teolliset tai omin pikku kätösin soseutetut ruokamössöt eivät kelvanneet kuopukselle ollenkaan muutamia ensimaistiaisia lukuun ottamatta. Makeammat marja- ja hedelmäsoseet tekivät kyllä hyvin kauppansa, ja iltapuuronkin onnistuimme yleensä hänelle syöttämään, kunhan huolehdimme siitä, ettei kukaan ottanut leipää ennen kuin vauvan puurolautanen oli tyhjä. (Välillä oli kertoja, jolloin kukaan muu ei olisi kuopuksen mielestä saanut syödä puuroa samaan aikaan kuin hän ja välillä taas oli kertoja, jolloin kuopus hermostui, jos hän oli ainoa, joka söi puuroa.) Kuopuksen kohdalla on siis todettava, että soseruokailu oli huti!

Kiinteisiin ruokiin siirtyessä tärkeintä on muistaa oikeanlaiset ruokalaput:

 

Vauvaharrastukset - hitti vai huti?

Esikoisen kanssa kävin Tanssita vauvaa -ryhmässä, Taaperon tanssileikki -ryhmässä, kolme lukukautta muskarissa ja silloin tällöin perhekerhossa. Kuopuskin käy tällä hetkellä muskarissa ja jopa oikein kahdestaan isänsä kanssa esikoisen ollessa samaan aikaan päiväkerhossa, mutta vauvavuoden ajan hän sai tyytyä siihen musiikkiin, jota isosisko halusi kuunnella (lähinnä siis Ti-Ti Nalle, Risto Räppääjä ja Robin). Eipäs kun nyt muistan väärin: kävihän hän tammikuusta toukokuuhun muskarissa minun ja esikoisen kanssa! Hups. Joka tapauksessa, vauvaharrastukset - huti!

Lastenkirjat - hitti vai huti?

Tämä asia vaatisi oman postauksensa, niin käsittämättömän tarmokkaasti kuopus on lastenkirjoja vastustanut vauvasta lähtien. Vasta nyt hänen ollessaan vuoden ja kaksi kuukautta hän tuntuu edes hiukan kiinnostuneen kirjoista. Esikoinen on rakastanut loruja, satuja, runoja ja tarinoita ihan ensipäivistään lähtien ja onkin tänä päivänä melkoinen tarinaniskijä. Esikoisen kanssa olin niin tottunut siihen, että koko ajan sai olla loruttelemassa, laulamassa ja pitämässä pientä tyytyväisenä, että kuopuksen ollessa hädin tuskin kotiutunut synnäriltä parkkeerasin hänen viereensä kujertelemaan, että kuka saa, kuka saa, lorupussiin kurkistaa. No ihan itse olen saanut sinne kurkistella, koska kuopusta ei vauvavuoden aikana kiinnostanut mikään kirjallinen viihdyke. Paksukantiset vauvakirjat olivat oivia heitto- tai lyömäaseita, lorukirjan näkeminen sai hänet parahtamaan hätääntyneeseen itkuun ja sohiessani sormellani kuvia "aurinko, aurinko, katso tässä on ihana aurinko" olen saanut aikaiseksi vain protesti-itkuja tai tyrmistyneitä katseita. Kuopus ei ole myöskään suhtautunut suopeasti yrityksiini lukea kirjoja esikoiselle vaan tykkää peruuttaa muhkean takamuksensa kirjojen päälle näköesteeksi.

Voitte siis kuvitella, miten onnellinen olin eilen, kun kuopus tökki sormellaan uudestaan ja uudestaan aasin kuvaa satukirjassa. Ihan sama, vaikka hän olisi tarkoittanut vihjata, että äiti on aasi, oleellista on se, että hän suostui pitelemään kirjaa käsissään! Tästä lupaavasta edistysaskeleesta huolimatta täytyy tyytyä toteamaan, että lastenkirjat - huti!

Esikoisella oli vaihe, jolloin hän teki kirjapinoja jokaiseen huoneeseen (ja jokaiseen nurkkaan). Kuopus näkisi tässä asearsenaalin:

Muiden hoidettavana oleminen - hitti vai huti?

Esikoinen aloitti vierastamisen varhain, mikä romutti minun ja mieheni kahdenkeskiset treffi-illat ja muutkin menot aika tehokkaasti. (Jotenkin se vain latistaa tunnelmaa, jos lähtee kotoaan hysteerisen paniikki-itkun säestämänä.) Kuopus ei ole varsinaisesti vierastanut koskaan, vaikka onkin toki tehnyt usein selväksi, että äitin tai isän syli on se paras syli. Esikoisen hoksattua kesän aikana, että itse asiassa on aika kivaa ja virkistävää olla mummin ja ukin (hemmottelu)hoidossa, kuopuskin on mennyt vähän siinä sivussa, eikä ole ainakaan toistaiseksi jäänyt peräämme itkeskelemään niinä harvoina kertoina, jolloin minulla ja miehellä on ollut kahdenkeskistä menoa. Voin siis iloisena todeta, että tähän mennessä muiden kuin omien vanhempien hoidettavana oleminen on ollut hitti!

Nukkuminen - hitti vai huti?

Esikoinen ei vierastanut pelkästään muita ihmisiä, hän vierasti myös nukkumista. Ensimmäiset yhdeksän kuukautta esikoisen vauvavuodesta olivatkin melkoista unikidutusta, kunnes jotain maagista tapahtui ja hän alkoi nukkua paremmin. Tähän mennessä olin varmasti ehtinyt syöttämään Googleen kaikki mahdolliset versiot kysymyksestä MIKSI VAUVA EI NUKU? Odottaessani kuopusta pelkäsin synnytyksen lisäksi uuden vauvavuoden tuomaa univelkaa, jonka automaattisesti oletin olevan vähintään yhtä paha kuin esikoisenkin kanssa (ja vielä sillä bonuksella, että vauvan lisäksi minun pitäisi jaksaa hoitaa parivuotiasta uhmaikäistä). Viisas luontoäiti kuitenkin ajoitti kuopuksen syntymän muutaman päivän lasketun ajan jälkeen niin että se osui unikeonpäivälle. Kuopuksen unenlahjoista kertoo varmaan kaiken oleellisen se, että naputtelin Googleen ihmeissäni kysymyksen: "Voiko vauva nukkua liikaa?". Niin ja se, että kerran vauva nukahti lattialle, johon vain laskin hänet hetkeksi vaihtaakseni esikoiselle vaipan. Oppihan kuopus sitten myöhemmin yöheräilyjen hauskuuden ja varsinkin iltaraivareiden ja -riekkumisten riemun, mutta kaikki oli kuitenkin aika pientä verrattuna esikoisen vauvavuoteen. (Jo senkin takia, että minä nukkua posotin korvatulpat korvissa ja mies hoiti 90 prosenttia yöheräilyistä.)

Joka tapauksessa, kuopuksen vauvavuoden nukkuminen oli hitti!

P.s. Tämä ei liity mitenkään varsinaiseen aiheeseen, mutta oli niin liikuttavaa, että täytyy kirjoittaa tännekin muistiin: esikoinen tuumasi hetki sitten toivottaessaan pikkusiskolleen hyvää yötä, että sitten kun H oppii puhumaan, hän varmasti kertoo S:lle rakastavansa tätä äärettömän paljon. (H:n luonteen tuntien sieltä tosin saattaa olla tulossa vähän muuta kuin siirappisia rakkaudentunnustuksia siskolle.) S:n hyvänyöntoivotukset ovat muutenkin niin hassuja, usein hän toivottaa H:lle, että "hyvää yötä rakas taideteus" tai "hyvää yötä rakas musu, nukkua saa". 

Hyvää yötä kaikille teille musuille! Nukkua saa!

Musu nukkuu. Aikamoinen taideteus:

 

Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Kun vastasyntynyt esikoinen kannettiin hellävaroen ja aivan liian paksussa haalarissa kotiin kesällä 2012, pinnasängyssä häntä odotti äitini ostama, vaaleanpunainen ja ystävällisen näköinen unipupu. Pinnasänkyyn vauva ei suostunut nukahtamaan, mutta unipupuun hän mieltyi heti. Eihän siitä saman tien mitään erityisen tärkeää kumppania tullut, mutta vauva tykkäsi sitä kuitenkin tutkia ja imeskellä.

Tuikitärkeäksi unikaveriksi pupu muuttui varmaan siinä puolen vuoden kieppeillä, minkä jälkeen esikoinen ei ole viettänyt yhtä ainoaa yötä erossa unipupustaan, kunnes sitten viime viikonloppuna joutui kertaheitolla selviytymään kahdesta yöstä ilman solmukorvaista ystäväänsä. Olimme nimittäin viettämässä äitini yllätyssynttäreitä piknikristeilyllä, ja esikoinen nukkui hytissä pikaiset päiväunet ennen laivanvaihtoa Maarianhaminassa. Koska esikoinen heräsi vasta hiukan ennen laivanvaihtoa, pistimme aika vauhdikkaasti takit ja muut tavarat kasaan sillä seurauksella, että unipupurassukka unohtui sängylle mytättyjen peittojen väliin.

Tämän katastrofaalisen karmeuden huomasimme vasta sataman parkkipaikalla, kun olimme jo lastaamassa rattaita, pöllöreppuja ja tax free -ostoksia autoon. 

"Öö...S:n unipupu ei ole täällä pöllörepussa, missähän se on?" kysyin mieheltäni samaan aikaan, kun tajusin, että no siellä Amorellan hytissähän se varmaan on. Pakko olla.

Tunsimme mieheni kanssa itsemme maailman viheliäisimmiksi vanhemmiksi, kun jouduimme kertomaan unipupua odottavalle väsyneelle esikoiselle, että unipupu jäi laivaan. Ja että sitä ei nyt saa sieltä laivasta takaisin tähän hätään, ei millään. 

Esikoinen suhtautui uutiseen näennäisen tyynesti, mutta kyseli koko automatkan ääni värähdellen, että miten se unipupu nyt sinne hyttiin jäi. Että eihän kala vain nappaa sitä? Tai rosvo? Koska unipupu tulee takaisin? Missä se oikein on?

Kauheinta oli se, ettemme voineet olla sataprosenttisen varmoja siitä, että tuleeko unipupu takaisin. Entä jos se oli niin piilossa peiton ja lakanan uumenissa, että kiireinen hyttisiivooja ei huomaisi sitä vaan heittäisi koko kangasmytyn johonkin pesulaan menevään kärryyn? Entä jos unipupun takaisin saamisessa kestäisi viikkotolkulla? 

 

Yllättävän hyvin esikoinen nukahti ilman unipupuakin - rassukka yritti silitellä pehmonallea sillä samalla viimeisen päälle hiotulla tekniikalla, jolla hän tapaa silittää unipupun toista korvaa unta hakiessaan. Jännittävä päivä siivitti matkaa höyhensaarille (yhden yksinäisen kyyneleen vieriessä tytön poskea pitkin), mutta ei mennyt tuntiakaan, kun tyttö heräsi hysteerisesti itkien ja pitkän aikaa vain itki ja itki lohduttomasti, kunnes viimein rauhoittui kainalooni, jossa nukkuikin aamuun asti.

Mies lähti heti aamulla seitsemän jälkeen Viking Linen infotiskille terminaaliin siinä toivossa, että kun Amorella saapuisi Tukholmasta, hän saisi käydä tarkistamassa, olisiko unipupua löytötavaroiden joukossa. Pahoitellen virkailija kuitenkin kertoi, että löytötavarat sinetöidään ja kuljetetaan sinetöidyssä säkissä löytötavaratoimistoon. Hän lupasi kuitenkin kysellä siivoojilta, että muistaisiko joku nähneensä pupua...ja koska hän oli luvannut lähettää myönteisestä vastauksesta viestin, odotimme tietenkin jännittyneinä kotona, että kuuluuko mitään. Tunnit vierivät, aamupäivä kului, mitään ei kuulunut, ja yritimme vastailla esikoisen kysymyksiin mahdollisimman realistisesti. Emme halunneet luvata hänelle, että juu juu, ilman muuta unipupu saadaan pian takaisin, kun emme voineet olla asiasta varmoja. Puhuimme ympäripyöreitä unipupun seikkailusta ja mietimme yhdessä, että mitähän kivaa pupu mahtaa laivalla puuhata. 

Kun Viking Linen virkailija sitten lähetti miehelleni viestin (kiitos Heli!), että unipupu on matkalla löytötavaratoimistoon, minä purskahdin helpotuksesta itkuun.

Normaalin käytännön mukaisesti löytötavarat olisivat olleet noudettavissa vasta tiistaina (jolloin kaikki olisi ehditty lajittelemaan), mutta mies soitti löytötavaratoimistojen palvelunumeroon heti maanantaina, ja meille luvattiin, että saa sinne ainakin mennä katsomaan ja kokeilemaan onneaan. Minä olin jostain syystä aivan varma, että kyllä se unipupu siellä on jo odottamassa, joten uskalsimme lähteä löytötavaratoimistoon koko perheen voimin. (Esikoiselle sanoimme kuitenkin varmuuden vuoksi, että saattaa olla, ettei pupu ole vielä ehtinyt perille ja jos näin käy niin sen saa sitten hakea heti seuraavana päivänä.) 

Löytötavaratoimistossa esikoinen marssi reippaasti tiskille selvittämään asiaansa, ja ystävällinen virkailijasetä tarkisti koneelta, että löytyykö unipupun tuntomerkit täyttävää riepua varastosta. Ja löytyihän se! Kolmevuotiaan riemu rakkaan unikaverinsa jälleennäkemisestä piristi takuuvarmasti myös virkailijan maanantaita, sen verran leveä hymy tämänkin kasvoilla oli. 

Minä rakastan unipupua niin kovasti. Unipupu on tullut takaisin. Tämä on oikea onnenpäivä! esikoinen hoki koko paluumatkan ja kirjaimellisesti hykerteli onnesta.

Huh. Pieni asia ihmiskunnalle, iso asia esikoiselle ja koko meidän perheellemme. Unipupu is back!

(Kuvat ovat otoksia esikoiselle viime jouluna tekemästämme valokuvasatukirjasta, jossa unipupu kulutti aikaa ystävänsä Haukun kanssa niiden odottaessa S:aa kotiin.)

Pages