Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Vaikka tiedänkin, että joku kaunis päivä tulen vielä ikävöimään raskaana olemista ja sitä tunnetta, kun vauva myllertää kohdussa niin nyt on pakko sanoa, että olen melkoisen kypsää kauraa ja haluaisin jo synnyttää.

Laskettu aika on ylihuomenna. Suhtaudun siihen edelleen kuin johonkin maagiseen, minulle "luvattuun" takarajaan, koska esikoisen syntymä käynnistyi laskettuna päivänä. Sen vuoksi en osaa kuvitella, että tämä voisi mennä siitä yli, vaikka tietenkin se voi. Eihän tämä vauva välttämättä ole ollenkaan niin täsmällinen tyyppi kuin esikoisemme. Eroaahan tämä raskaus edellisestä jo siinäkin, että nyt niitä ennakoivia supistuksia satelee vasemmalta ja oikealta niin että olen yhtä pelkkää supistusta koko ihminen. Silti supistusten voimakkuus ei kasva, tai no, välillä tulee yksi tai kaksi lupaavampaa supistusta, mutta siitä ne kuitenkin sitten laantuvat. Välillä huvittaa, kun mietin sitä hokemaa, että raskaus ei ole sairaus. Eihän se olekaan, mutta...ei tällainen jatkuva jomotus, juiliminen, supistelu ja vihlominen erityisen terveeltäkään saa oloa tuntumaan. 

Ja sitten tämä helle...no, ehkä olen valittanut siitä jo tarpeeksi. Mielelläni suon kyllä kesäiset kelit kaikille niistä tykkääville; on hauskaa, että ihmiset pääsevät uimarannoille, että lapset saavat kirmailla kahluualtaissa ja että jäätelöä kuluu. Hiukan vain kirpaisee seisoskella turvonnein kintuin lattiatuulettimen edessä ja seurata kesää olohuoneen ikkunasta. Minä en nimittäin yksinkertaisesti pysty olemaan tuolla ulkona tällaisessa helteessä. Tästä seuraa tietenkin syyllistyminen: voi meidän lapsiraukkaa, joka pääsee ulos vain aikaisin aamulla tai alkuillasta ja joka ei taida edes tietää, mikä uimaranta on. (Syyllistyessäni unohdan kätevästi sen, että itse asiassa tyttökin inhoaa helteistä säätä ja haluaa takaisin sisälle, jos ulkona on liian kuuma.) Onneksi miehen kesäloma alkaa viikonloppuna: jos vauva edelleen antaa odottaa itseään niin ainakin mieheni voi tarjota tytölle erilaisia elämyksiä kuin allekirjoittanut, joka esimerkiksi tänään on viihdyttänyt lastaan patakinnasteatterilla.

Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Tänään pyörähti käyntiin 37. raskausviikko. Olen ollut viime päivinä todella väsynyt, enkä jaksaisi oikein ryhtyä mihinkään. Kun vielä viikko sitten kävin vimmoissani kaappien, lipastojen, laatikoiden ja hyllyjen kimppuun (pesänrakennusviettini ansiosta maustekaapissamme ei ole yhtään vanhentunutta maustepussia ja "elmukelmulaatikkokin" on siististi järjestyksessä), nyt haluaisin vain nukkua, levätä, huilata, ottaa nokoset, torkahtaa, uinua, vetää sikeitä ja mitä näitä nyt on. Vaikka nukunkin yöni kohtalaisen hyvin, olen silti melkein heti aamupalan jälkeen niin naatti, että lasken minuutteja päiväuniaikaan. Haluaisin niin kovasti hyödyntää tytön päiväunet johonkin hyödylliseen tai edes hyödyttömään tekemiseen, mutta ei, minun on pakko mennä itsekin nukkumaan, muuten en jaksa iltaan asti. 

Muistan kyllä hämärästi olleeni edellisessäkin raskaudessa väsynyt loppumetreillä, mutta silloin ne ensimmäiset äitiyslomaviikot ennen vauvan syntymää todella olivat lomaa ja tarkoittivat sitä, että sain viettää vaikka koko päivän sängyssä peiton alla, jos siltä tuntui. Nyt olen vastuussa vilkkaasta ja toimeliaasta kaksivuotiaasta, joka tanssii, hyppii, pomppii, laukkaa, juoksee ja on ikävä kyllä myös hoksannut, että apaattisen näköiseen äitiin saa kummasti vauhtia juoksentelemalla sohvalla edestakaisin. No, onneksi tämä kyseinen kaksivuotias tykkää liikunnallisten aktiviteettien lisäksi myös tarjota sohvalla lepäävälle äidille kahvia ja kakkua leikkiastioista ja lukea äidille kirjoja. 

Raskausväsymykseni ei muuten ole pelkästään fyysistä vaan ihan henkistäkin sorttia - aivoni, jotka ovat tottuneet pohtimaan, analysoimaan ja ottamaan kantaa, ovat nekin aika uuvuksissa. Olen esimerkiksi tosi turhautunut, pettynyt ja ärsyyntynyt siitä, että kansalaisaloite sukupuolineutraalista avioliittolaista hylättiin, mutta pelkkä ajatuskin jonkinlaisen terävän kannanoton kirjoittamisesta tuntuu mahdottomalta tämänhetkisessä olotilassani. Tyydyn vain toteamaan, että toivon sydämeni pohjasta, että Suomi ei enää kauan ole Pohjoismaiden häpeäpilkku tasa-arvoasioissa.

Nyt siirryn sohvalle vaakatasoon ja yritän saada tylsistyneet aivoni päättämään, että haluanko katsoa Orange Is the New Black -sarjaa vai lukea kirjaa. Todennäköisesti päädyn ensimmäiseen vaihtoehtoon, koska lukeminen vaatii aivoilta enemmän, eikä minulla nyt oikein ole, mistä antaa.

 

 

Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Ensimmäisessä raskaudessa luulin niitä supistuksiksi. Tässä raskaudessa olen luullut näitä liitoskivuiksi. En edelleenkään ole varma, että mitä nämä kipuvihlaisut oikein ovat: kun kävelen yhtään pidempiä matkoja, tuntuu siltä, että joku sohisi sukkapuikolla alakertaan. Ilkeitä vihlaisuja on tullut lisääntyvästi jo parin viikon ajan, kun taas ensimmäisessä raskaudessa ne alkoivat vasta lähempänä laskettua aikaa. 

Eilen lähdin reippaasti torille hakemaan mansikoita ja muuta raikasta välipalaa tytön syntymäpäivän kunniaksi. Jo parinkymmenen metrin jälkeen jouduin miettimään, että täytyykö minun luovuttaa ja palata takaisin kotiin. Sitkeästi kuitenkin jatkoin matkaa torille asti, mutta sitten jouduin nöyrtymään ja soittamaan miehelleni, että tulkaa tytön kanssa hakemaan minut autolla kotiin...nyt vähän jännittää, että tätäkö tämä loppuraskaus nyt sitten on? Se niistä suunnitelmista, joissa kävelisin tytön kanssa torille harva se päivä jäätelölle tai mansikoita hakemaan.

Yritin eilen sitten Googlen avulla selvittää, että mikä ne sukkapuikkovihlaisut oikein aiheuttaa. Mitään virallista selitystä en asialle löytänyt, ja maallikkodiagnostikot ovat jakautuneet kahteen leiriin kipujen syyn suhteen: ensimmäisen teorian mukaan kivut johtuvat kohdunkaulan pehmenemisestä, kun taas toisen teorian mukaan kivut ovat eräänlaisia hermosärkyjä, jotka aiheutuvat siitä, kun vauva tökkii päällään alaspäin. Itse haluaisin ajatella, että näillä kivuilla olisi jokin synnytystä pikkuhiljaa edistävä tarkoitus, siksi teoria kohdunkaulan pehmenemisestä kuulostaisi mukavammalta. Toisaalta, kivut ovat pahentuneet sen jälkeen, kun vauva kääntyi pari viikkoa sitten köllöttelemään pää alaspäin, joten jälkimmäinen teoria tuntuu vähän todennäköisemmältä. Tai sitten kyseessä on jotain täysin muuta - mistäs näistä tietää.

Sukkapuikkokipuja lukuunottamatta olen voinut viime aikoina ihan hyvin. Harjoitussupistuksia tulee jonkin verran, mutta ne ovat yleensä kivuttomia. Yöllä joudun käymään pari kertaa vessassa, mutta muuten olen saanut nukuttua ihan hyvin. Yölliset asennonvaihdot ovat kyllä aika hankalia, kun hikinen lakana takertuu paljaaseen ihoon kiinni ja olo on ison mahan kanssa sellainen, että jostain pitäisi kuulua rekan peruutusäänen kaltainen varoituspiippaus, kun kampean itseäni kyljeltä toiselle.

Kun tytön syntymäpäiväjuhlat on sunnuntaina juhlittu, on aika ruveta valmistautumaan vauvan tuloon ja tehdä jotain pieniä järjestelyjä ja hankintoja. (Ja onhan meillä jo hiukan valmistauduttukin Suureen Mullistukseen, ei tosin mitenkään järkevästi: eilen testasin tytön kanssa kaikki kuulakärkikynät kynätelinemukista* ja heitin toimimattomat pois. Tänään otin kaiken hyödyn irti siitä, kun mies oli tytön kanssa pihalla ja kävin läpi alushousu- ja sukkalaatikkoni ja heitin kaikki kulahtaneet alkkarit ja reikäiset sukat pois. Jos vauva syntyisikin etuajassa, voisin ponnistaa hänet tähän maailmaan turvallisin mielin tietäen, että kaikki kuulakärkikynämme toimivat ja että en vahingossakaan voinut pakata synnytyskassiin mukaan puhkikulunutta sukkaparia.)

*Näin meillä viihdytetään ja hemmotellaan synttärisankaria.

 

Pages