Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Tämän viikon keskiviikkona koitti se hetki, jota olimme mieheni kanssa jännityksellä ja ehkä pienoisella kauhullakin odottaneet. Olimme päättäneet jo aiemmin, että tällä viikolla, ennen miehen kahta vapaapäivää, taaperon tutti menisi rikki, eikä uutta otettaisi tilalle, vaikka seuraisi kuinka pitkä ja kamala parku.

Mies leikkasi taaperon huomaamatta tutista imuosan irti niin, ettei tutti enää pysynyt lapsen suussa. Tytön hämmästys olikin melkoinen, kun hän huomasi, miten tutille oli käynyt. "Tutti rikki!" hän ihmetteli ja yritti saada rikkinäistä tuttia pysymään suussaan. Hän on ollut kovin kiinnostunut tavaroiden korjaamisesta erään lempikirjansa, Paulan ja Jussin korjauspuuhat, ansiosta ja osasin odottaakin, että hänellä olisi monta korjausehdotusta valmiina. "Tutti mitataan!", hän ehdotti ensimmäisenä. Mittaus tarkoittaa lapsemme kielellä teippaamista, ja selitimme hänelle moneen kertaan, ettei tuttia pysty teippaamaan, koska imuosa on tippunut pois. "Imu hukkaan!" olikin sitten seuraavan tunnin hokema. Päättäväisesti taapero haki työkalupakkinsa ja rupesi poraamaan leluporallaan tuttia. Eipä se siitä korjaantunut, eikä myöskään leluvasaralla tutin hakkaaminen tuottanut toivottua tulosta. Lopulta taapero unohti koko asian, eikä ollut moksiskaan rikkinäisestä tutista, kunnes iltapuuhat olivat siinä vaiheessa, että tutti olisi normaalisti jo sujahtanut suuhun.

"Tuttiiii, tuttiiii, tuttiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiii!" taaperon hätää oli kamala kuunnella, mutta onneksi kyseessä oli vain "kohtuullisen kuuloinen" hätä, ei mikään hysteerinen paniikki. Iltasatua tyttö ei tutin puuttuessa suostunut kuuntelemaan ollenkaan ja unipussiinkin hänet sai laitettua vain vaivoin. Sängyssä jatkui ulina tutin perään, mutta yllätykseksemme taapero kuitenkin rauhoittui ja nukahti viidessä minuutissa. Yleensä hän nukahtaa itsekseen, mutta nyt ei olisi tullut mieleenkään jättää häntä yksin, vaan silittelin hänen selkäänsä ja kävin läpi kaikki taaperon lempihahmot (sekä fiktiiviset että oikeat) Muumipeikosta mummiin ja Ti-Ti Nallesta siskoni kissaan, joiden kerroin jo menneen nukkumaan. Rauhoittavaa höpinääni kuunnellessaan taapero nukahtikin nopeasti, eikä herännyt yöllä kuin kerran itkemään tutin perään. Sitäkin itkua kesti vain viisi minuuttia - onneksi niin vähän aikaa, sillä kyseessä oli oikein kunnon hätäitku, kun uninen lapsi ei voinut käsittää, miksi ei saanut tuttia suuhunsa.

Aamulla jatkui rikkinäisen tutin ihmettely, mutta ilman itkuja onneksi. Päiväunille mentäessä taapero itkeskeli tutin perään sen saman viisi minuuttia ennen nukahtamistaan, mutta päiväunien jälkeen tutista ei enää oikeastaan puhuttu ollenkaan. Iltapuuhien aikaan tyttö taisi kerran, pari todeta, että "tutti rikki", mutta kun hänet nostettiin sänkyyn, hän ei edes maininnut koko tuttia. Nukahtaminen kesti kuitenkin melkein puoli tuntia; taapero pyöri levottomana sängyssään, eikä selvästikään oikein osannut ruveta hakemaan unta ilman tuttia. 

Torstain jälkeen tutin perään ei ole kyselty kuin pari hassua kertaa. Näin kivuton tutista luopuminen oli meille iso helpotus ja yllätyskin, sillä taapero vaikutti tuttiinsa niin kiintyneeltä, että luulimme, että luopumisprosessista tulisi paljon haastavampi. Näin jälkikäteen tuntuukin siltä, että valitsimme taaperolle sopivimman tavan tutista luopumiseen. Mietimme ensin myös sitä perinteistä vaihtoehtoa, että tutti olisi annettu oravavauvoille, mutta se ei kuitenkaan tuntunut meille luontevalta tavalta hoitaa asia. Harkitsimme myös tutin heittämistä roskikseen yhdessä lapsen kanssa, mutta se taas tuntui jotenkin liian karulta. Kun tutti yksinkertaisesti meni rikki, taaperolle jäi jotain konkreettista, jota ihmetellä, ja hänelle oli helppo selittää, että tuttia ei mitenkään pysty korjaamaan. Minä ja mieheni myös pystyimme (tekopyhyyden ruumiillistumina) harmittelemaan ja hämmästelemään yhdessä lapsen kanssa tutin kohtaloa. Todennäköisesti myös hetki tutista luopumiselle oli oikea - samoin kävi itse asiassa yöimetyksen ja myöhemmin koko imetyksen lopettamisen kanssa: stressasimme silloinkin ihan turhaan etukäteen, että kuinka monta unetonta yötä muutokset meille toisivat, kun todellisuudessa kävi niin, että kun päätökset oli tehty, taaperokin tuntui olevan tarvittaviin muutoksiin valmis.

Nyt täytyy vain pikkuhiljaa totuttaa lapsukaisemme taas siihen, että hän pystyy kyllä nukahtamaan itsekseenkin, vaikka apuna ei olekaan tuttia. Hän on joitakin yökyläilyn tai flunssan tuomia poikkeuksia lukuunottamatta nukahtanut sekä yöunille että päiväunille yksikseen viime vuoden loppukeväästä lähtien ja me olemme tietenkin olleet tilanteeseen enemmän kuin tyytyväisiä. Olemme nytkin pyrkineet pitämään oman roolimme lapsen nukahtamisessa mahdollisimman pienenä, mutta samalla kuitenkin sellaisena, että lapsi saa tarvitsemaansa turvaa ja lohtua näin ison muutoksen keskellä. Näyttää kuitenkin siltä, että tutin rikkoutumisen aiheuttama järkytys meni niin nopeasti ja kivuttomasti ohi, että voimme kohta ruveta taas "vaatimaan", että tyttö nukahtaa itsekseen. (Nyt minä tai mieheni olemme joko makoilleet omassa sängyssämme taaperon sängyn vieressä tai - jos uni ei millään ota tullakseen - silitelleet häntä hetken.)

Seuraava iso askel taaperolla onkin lastensänkyyn siirtyminen. Sellainen on jo hankittu ja koottu valmiiksi makuuhuoneeseen, mutta toistaiseksi tyttö on käynyt sängyssä vain kokeilumielessä. Tänään hän ensin halusi mennä päiväunille "isoon sänkyyn" mutta pyysi sitten kuitenkin hetken päästä siirtoa "vauvan sänkyyn". 

Ajatella, että vasta vuoden ja kahdeksan kuukauden ikäinen kultapalani ja muiskuhuiskuni on kuitenkin jo niin iso tyttö, että tutista on luovuttu ja lastensänkyyn siirtyminen suunnitteilla. Omasta mielestään taapero on ilmeisesti jo niin iso ja itsenäinen, että voisi aivan hyvin lähteä yksinään reissuun - hän seisoi alkuillasta ulko-oven edessä tyhjä Ikea-kassi olallaan ja ilmoitti (kysyttäessä) olevansa menossa mummilaan. Kun huomautin hänelle, että hänen laukkunsa on ihan tyhjä, hän kertoi ottavansa mukaan "tavaroita, omia tavaroita". Kun tiedustelin, että mitähän nuo omat tavarat ovat, vastaus pienen pohdinnan jälkeen oli "iskä...ja patja".