Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Perjantaina se iski, kävellessäni aamuvarhaisella Yliopistonkatua pitkin keskustassa sijaitsevalle toimistolle.

Nimittäin kesäpaniikki.

Tiedättehän ne kesäperinteet, joita ihmisillä tapaa olla, kuten vaikkapa suvivirren tahdissa itkeminen, terassikauden korkkaaminen ja ensimmäistä kertaa kesäkengissä ulos lähteminen? Ja osaatte varmaan ulkoa sen vanhan hokeman, että pääskysestä ei päivääkään kesään.

No, omalla kohdallani se hokema menee jotakuinkin näin:

Kuu kiurusta kesään

puoli kuuta peipposesta

västäräkistä vähäsen

kesäpaniikista ei päivääkään.

Kesäpaniikki on minun oma kesäperinteeni, päivä, jolloin oikeastaan elän jo koko tulevan kesän päässäni. 

Tämän vuoden perinteinen kesäpaniikkini kuulosti kutakuinkin tällaiselta:

Oi, linnut laulavat! Kesä. Siis nythän on kesä! Onko nyt jo kesä? Kesä. Pian on kesä. 

Kesä! Kesä on täällä.

Kesä. 

Kesä on alkanut. Voi että.

Kesä. 

Mitähän kaikkea me tehdään tänä kesänä?

Voi että, meillä on niin paljon suunnitelmia. Ihanaa.

Apua, meillä on NIIN paljon suunnitelmia! Voi ei.

Tänä kesänä otetaan kyllä rennosti. 

Voi ei, kauhea stressi jo nyt, miten me ikinä ehditään tekemään mitään!?

Työpäivän jälkeen voisi aina mennä johonkin puistoon, kokeilla kaikkia eri puistoja, siis mehän ei olla vieläkään käyty Puolalanpuistossa.

Mistäs sinne Puolalanpuistoon pääsikään vaunujen kanssa?

Niin ja Seikkis. Seikkis on kyllä mahtava paikka. Sinne ainakin kerran viikossa.

Niin ihanaa. Seikkailupuisto, Puolalanpuisto, Annanpuisto, Mannerheiminpuisto, Barkerinpuisto ja siinä samalla Förillä tois puol jokke ja takaisin...

...ei siinä mitään, joka päivä tosiaan johonkin puistoon. Paitsi niinä päivinä, kun täytyy käydä kaupassa tai on jotain muuta menoa tai siivouspäivä tai jotain muuta. Mutta muuten joka päivä.

Jokirantaan mennään kyllä usein kävelylle, se on kyllä niin ihanaa. Voitaisiin oikeastaan ottaa sellainen tapa, että aina perjantaisin mies ja lapset tulisivat hakemaan mua töistä ja käveltäisiin kaikessa rauhassa pitkin jokirantaa kotiin...

...paitsi sitten ruoka pitäisi olla jo valmiiksi tehtynä tai jotain supernopeaa. Tai voitaisiin käydä aina ulkona syömässä perjantaisin!

Heh, millä rahalla.

Oih, sinne porrastelemaan täytyy kyllä mennä siskon kanssa. Ja ehdottomasti se yhdeksän kilometrin lenkki. Kuinkahan paljon portaita siinä reitillä on? Tosi kivaa.

Ehdottomasti porrastelemaan...olenhan mä puhunut niistä porrastelureiteistä jo ainakin viisi vuotta. Koskas me just käytiinkään miehen kanssa, sehän oli tuossa...niin joo, vähän ennen kuin esikoinen syntyi, kolme vuotta sitten, kun mä halusin kokeilla, että vaikuttaako porraskävely jotenkin supistusten tehoon. No kyllähän se synnytys siitä aika pian sitten lähti käynnistymään.

Meidän täytyy kyllä nyt sopia, että koska me mennään pariskunta X:n kanssa sinne Siipiravintolaan syömään. Kesäkuussa on pakko ehtiä. Hitsi, kun parin viikon päästä on ne työpaikan kesäjuhlat. Se olisi muuten ollut just hyvä päivä. No, entäs se seuraava viikonloppu, ääh, juhannus. 

Juhannus! Juhannus on yksi mun lempijuhlista. Ai että. Valoa ja lämpöä, tai no ei yleensä lämpöä, mutta valoa. Ja hyvä vaan, jos aurinko ei porota liian kuumasti. Se ois kyllä kiva, jos toppatakin saisi jättää tällä kertaa kotiin.

Pitää suunnitella juhannusta vähän tarkemmin. Juhannus on aina vähän sellainen stressijuhla.

Voi apua, koska mä pyydän ystävä X:ää käymään...siitä on ikuisuus, kun me ollaan nähty! Miten tämä aika kuluukin näin...heti täytyy muistaa laittaa viestiä, jos vaikka jo ensi viikolla tavattaisiin...

...mutta ensi viikko menee aivan täysin esikoisen synttärivalmisteluissa. Heinäkuussa sitten viimeistään, siis ihan viimeistään...

Pohjanmaallakin olisi kiva käydä sukuloimassa ja ystäviä tapaamassa. Koskas me ollaan ystävä X:n kanssa viimeksi nähty? Se oli...oho, yli kaksi vuotta sitten.

Mutta missä välissä sinnekin menee? Missä välissä???

No, ensi viikolla on esikoisen synttärit ja kun ne on saatu alta pois niin on jotenkin helpompi aikatauluttaa ja järjestää ja suunnitella...ai niin, kuopuksen synttärit on sitten heinäkuussa.

Meillä on tästä lähtien kahdet synttärijuhlat per kesä! Kahdet leipomiset ja suunnittelut ja järjestelyt!

Plus mun omat syndet elokuussa, onneksi mä olen jo niin vanha, ettei tarvitse juhlia. Tänä vuonna en todellakaan aio juhlia paitsi pakkohan mun on kahvit keittää, kun sain lahjankin jo huhtikuussa.

Lankomiehen kolmekymppisetkin on muuten elokuussa. Ja siskon synttärit.

No, elokuuhun on vielä pitkä.

Onneksi me oltiin viime viikonloppuna siellä Ikaalisissa ja nalletalossa, siinä on meille koko kesäksi ihan tarpeeksi menoa, loppukesä ollaan vaan ja rentoudutaan.

Paitsi mites se Muumimaailma...siellä olisi kyllä kiva käydä.

No, tungetaan se Muumi-visiitti johonkin kohtaan heinäkuuta. 

No ei kyllä tungeta, heinäkuussahan siellä pyörii niin paljon porukkaa, ettei mitään järkeä. Hmm, kesäkuun viimeinen viikonloppu...olikos silloin jotain? 

Siis koska me ehditään sinne Siipiravintolaan! Ja niihin kaikkiin muihin ravintoloihin ja kahviloihin ja menoihin ja happeningeihin ja avajaisiin ja markkinoille ja juhliin ja torille ja jokirantaan ja puistoihin ja kyläilemään ja uimaan!

No, heinäkuussa ainakin vietetään viisivuotishääpäivää ja viedään lapset mummilaan.

Niisk. Ekaa kertaa ikinä lapset yökylään, onkohan tätä mietitty nyt ihan loppuun? Niisk. Kuopus kyllä pärjää, mutta entäs esikoinen? Pitääkö meidän kuitenkin miettiä jotain muuta?

Vaikka olisihan sitä hääpäivää nyt aika paljon romanttisempi juhlistaa ilman lapsia.

Lapsista puheen ollen, tästä kesästä täytyy kyllä tehdä tosi lastentahtinen. Lasten ehdoilla mennään! Mutta kuitenkin sillä tavalla, että aikuiset päättää...

Hei, vohvelikestit! Meidän on niin pitkään pitänyt järjestää vohvelikestit.

Ehkä voitaisiin ottaa sellainen perinne, että aina viikonloppuisin paistetaan vohveleita...

...TSSRSPHRHKSFHYTWSÖDHESNANSLD TILT TILT TILT. System error.

Kesäpaniikki. <3

P.s. Toimikoon kesäpaniikkini samalla myös #trendihaastaa-kesälistana.

Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Olen lukenut siitä lähtien, kun sen taidon opin. Lukeminen on minulle luonteva ja rakas tapa tutustua erilaisiin maailmoihin, tuulettaa omia ajatuksia, saada uusia näkökulmia, ymmärrystä, tietoa ja kokemuksia. Olen rakastunut aikoinani moneen fiktiiviseen hahmoon, itkenyt ja nauranut kirjojen parissa paljon, paljon enemmän kuin koskaan television äärellä ja nauttinut siitä tunteesta, joka minut valtaa, kun joku on osannut kirjoittaa taitavasti, terävästi, virkistävästi tai vain niin oivaltavasti, että hetkeksi saa oikein pysähtyä sanojen äärelle kunnioittamaan kielen rikkautta ja nerokkuutta.

Kun Trendi haastoi kirjoittamaan kirjasta, joka on muuttanut lukijansa elämää jollakin tavalla, aivoni raksuttivat pitkään tyhjää. Olen lukenut vuosien varrella monta mullistavan hienoa kirjaa, mutta myös niin paljon ihan hyviä ja keskinkertaisia kirjoja, että ne helmet ovat unohtuneet jonnekin. 

Sitten tajusin lukevani yhtä sellaista helmeä juuri nyt. 

Karen Joy Fowlerin We Are All Completely Beside Ourselves on pitkästä aikaa kirja, jota ei voinut vain lukea, sivu ja luku toisensa jälkeen, välillä hymähdellen, välillä ehkä vähän kulmiaan kohotellen, mutta heti kirjan loputtua sen unohtaen. Tämä kirja pakotti miettimään ja elämään mukana. Tämä kirja sai minut itkemään ja voimaan pahoin; se ravisteli minua miettimään, mitä minä voisin tehdä auttaakseni.

We Are All Completely Beside Ourselves on yksi parhaimpia kirjoja, joita olen koskaan lukenut. Tässä kirjassa minua ei ärsyttänyt mikään, enkä kertaakaan pysähtynyt ajattelemaan, kuten teen joidenkin kirjailijoiden kohdalla, että ahaa, kirjailija on tässä kohtaa valinnut juuri nuo sanat, koska on halunnut tehdä juuri tietynlaisen vaikutuksen. Sen sijaan mietin tämän kirjan kohdalla monta kertaa, että miten joku, joka osaa kirjoittaa noin vaivattoman taitavasti, on myös onnistunut luomaan tarinan, jonka äärelle on pakko pysähtyä. En ollut yhtään yllättynyt saatuani selville kirjan luettuani, että se oli yksi kuudesta vuoden 2014 The Man Booker Prize -ehdokkaista.

Suosittelen lukemaan tämän kirjan. Englanninkielinen versio on jo nyt saatavilla kirjastoistakin, suomennos nimellä Olimme ihan suunniltamme ilmestyy elokuussa.

Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Toimitus haastoi listaamaan kymmenen sellaista pientä tai suurta unelmaa, jotka haluaisi toteuttaa elämänsä aikana. Rupesin tietenkin heti kurottelemaan kuuseen ja mietin, että suurin haaveeni on saada nukkua rauhassa. Nukkumisen lisäksi minulla on kuitenkin joukko pienimuotoisempia haaveita kuten vaikkapa:

1. Lottovoitto (olen itse asiassa jo monta kertaa visualisoinut itseni voittamassa lotossa. Eikös joku viisas ole sanonut, että jos ensin oikein keskittyy ja näkee sielunsa silmin itsensä tekemässä jotain, se oikeastikin tapahtuu? Vai onko tämä vain omaa hourailuani? Eipä ole nimittäin visualisointi ainakaan toistaiseksi auttanut.)

2. Bostoniin matkustaminen (koska veljeni asuu siellä. New Yorkissakin haluaisin käydä, mutta vain sen takia, että siellä on vissiin jotenkin pakko käydä. Oikeasti minua vähän pelottaisi mennä sinne, olen nimittäin kuullut, että newyorkilaiset kävelevät kärsimättömästi ja kiireisesti pitkin Fifth Avenueta ja pyöräyttelevät sinulle silmiään, jos olet turisti ja tiellä.)

3. Edellisestä kohdasta tuli mieleen, että sitten siellä Amerikassa ollessani haluaisin tilata Starbucksissa kahvin sillä tavalla, ettei barista luulisi, että olen joku eilisen teeren asiakas. (Olen käynyt kerran budapestiläisessä Starbucksissa ja vaikka tsemppasin itseäni ensin siellä sisäänkäynnin tuntumassa niin lopulta tilasin melkein kuiskaten ja hiukan anteeksi pyydellen suodatinkahvin posliinimukissa. Vaikka olisin nimenomaan halunnut sellaisen take away -mukin!)

4. Haluaisin kävellä Cornwallissa merenrannalla ja antaa tuulen tuivertaa hiuksiani. (Merenrannat ja tuulen tuiverrus ovat yksi parhaista asioista, joita tiedän.)

5. Aion vielä joskus juosta puolimaratonin. Tähänastinen ennätykseni on juosta puoli tuntia mutta olen ymmärtänyt, että puolimaratoni vie hiukan pidempään.

6. Haluan valjastaa akateemisen koulutukseni ja osaamiseni hyötykäyttöön, toisin sanoen työllistyä.

7. Haluaisin kirjoittaa kirjan. Olen jo kerran kirjoittanut käsikirjoituksen chick lit -tyyppisestä romaanista ja lähettänyt sen kustantamoon, mutta heiltä kesti puolitoista vuotta lukea se ja vastata, että ihan hyvä stoori mutta parempi onni ensi kerralla. Eli itse asiassa olen jo kirjoittanut kirjan, vaikka se asuukin pöytälaatikossani. Muokkaan siis tätä unelmaani hiukan: haluaisin kirjoittaa kirjan, joka julkaistaan.

8. Haluaisin saada valkoisemmat hampaat. Rakkauteni mustaa kahvia kohtaan alkaa ikävä kyllä näkyä purukalustossani.

9. Haluaisin, että lapsistani tulisi onnellisia, avarakatseisia, suurisydämisiä ja erilaisuutta kunnioittavia oman polkunsa tallaajia, jotka uskaltaisivat puolustaa sekä omia että muiden oikeuksia.

10. Haluaisin katsoa tänä iltana Vain elämää -ohjelmaa kaikessa rauhassa sohvalla istuen mieheni vieressä ja rouskuttaa samalla sipsejä. Mainostauolla hymyilisimme mieheni kanssa toisillemme siitä riemusta, että molemmat lapset nukkuvat yhtä aikaa. Mutta tämä oli taas tällainen vähän epärealistisempi unelma.

Toivottavasti teillä kaikilla on oikea unelmaviikonloppu!

Pages