Vihreää magiaa ja villejä haaveita

Minulla on tullut kevään myötä tavaksi tehdä kesken työpäivän pieniä pikaisia juoksulenkkejä metsässä. Välillä laitan sykemittarin ja vetäisen intervallilenkin, välillä juoksen rauhassa ilman mitään mittareita vain kehoani kuunnellen. Olen laskenut, että jos juoksen puoli tuntia, suuntaan lenkiltä suoraan viiden minuutin pikasuihkuun ja syön sen jälkeen nopean lounaan, aikaa tähän kaikkeen kuluu noin 45 minuuttia. Eli aikalailla perus ruokatunnin verran. Tämän setin jälkeen jatkan töitä – ja jatkankin kuin uusi innokas ihminen!

Tänään tunsin ajatusteni takkuilevan ja kaipaavani uusia ja raikkaita ideoita. Turvauduin siis taas metsän apuun. Tarkoitukseni oli juosta koko puoli tuntia reippaasti, mutta enpä arvannutkaan kuinka ihana aurinkoinen metsä oli taas monen sadepäivän jälkeen. Linnut laulelivat joka suunnasta ja purot pulputtivat vapauttaan. Juoksuni muuttui ensin nopeaksi kävelyksi, sitten verkkaiseksi ja jouduin lopulta pysähtymään kokonaan vain kuulostellakseni ja aistiakseni sen kaiken.

Metsällä on maaginen taito järjestää ajatuksiani. Ja tällä kaavalla se usein – niin kuin tänäänkin – kävi: Ensin kaikki turha karisee ja jäljelle jää se, mikä on täysin aitoa minua. Yhtäkkiä näen selvästi, mitkä unelmat ja tavoitteet ovat omasta itsestäni lähtöisin ja mitkä ulkopuolelta tulevia (oletettuja) odotuksia. Näen myös sen, mikä on oikeasti minulle tärkeää ja mikä vain merkityksetöntä höttöä (jota olen hetken saattanut luulla tärkeäksi). Kun näin ensin on saanut kirkastettua omat ja aidot unelmat ja tavoitteet, putkahtaa sen jälkeen niitä kohti johtavia uusia ideoita kuin itsestään.

Aina ei tietenkään käy näin, mutta tätä metsä parhaimmillaan ihmiselle tekee. Joka kerta mieli kuitenkin selkiytyy. Lopulta kyse on aivan yksinkertaisesta asiasta. Luonnon keskellä ihminen on kotonaan (vaikka jotkut kokevatkin siitä vieraantuneensa), maastahan me olemme kaikki lähtöisin. Luonnossa hetkessä eläminen tapahtuu itsestään ilman yrittämistä. Lintujen laulut, tuulen suhinat, purojen pulputus, puhumattakaan kaikista metsän ja maan tuoksuista ovat ikiaikaisia ja osa ihmisen solumuistia. Aistit tunnistavat heti nämä äänet, tuoksut ja näyt ja saavat ihmisen rauhoittumaan ja rentoutumaan.

Minulla on ollut jo pidempään haaveena ottaa viltti, läppäri ja termospullo kainaloon ja leiriytyä metsän uumeniin kirjoittamaan. Levittäisin viltin pienelle niittymäiselle aukealle, jota reunustavat suuret ja tuuheat kuuset ja tiivis rivi mäntyjen runkoja. Villeimmässä mielikuvassa riisuisin vaatteeni pois ja tuntisin olevani osa luontoa. Aurinko paahtaisi lämpimänä selkääni kun naputtelisin näppäimistöä kaukana kaikesta ja kaikista. Välillä hörppisin kahvia. Linnut laulaisivat, puiden latvat suhisisivat, mutta muuten olisi aivan hiljaista (jätän tästä mielikuvasta pois hyttysten ininät ja muut tunnelmaa latistavat pienet ötökät). Minkähänlaista tekstiä siitä syntyisi?

Ehkä tänä kesänä toteutan tuon pienen haaveen. Villein versio jääköön kuitenkin vielä toteutettavaksi jossakin erämaassa. En uskalla ottaa sitä riskiä, että päätyisin salakuvaajan toimesta paljaine kannikoineni facebookin seinälle.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *