Defenssinen rakkausbloggaaja

Törmäsin hiljattain mielipiteeseen, jonka mukaan levittelen blogissani törkeitä valheita, jotka akteeminen maailma ja faktatieto ovat kumonneet. Että olen epästabiili ja psykologisesti diagnosoitavissa ja että ajatukseni ovat sairaita. Ja ehdottomasti pahin kertomani valhe on kuulemma se, että kaikki muut tunteet paitsi rakkaus ovat valhetta. Se on kuulemma defenssi, jolla torjun kaikkien muiden tunteiden olemassaolon, sillä en pysty käsittelemään niitä. Hän vielä kuittasi kommentin sanomalla kuinka hän kokee suurta moraalista vihaa tätä asiaa (minua) kohtaan.

Niin. Voi. <3 Oikeasti. Iso hali sinne. En nähnyt tieteellisin termein koristellussa kommentissa mitään muuta kuin sen ihmisen hädän yrittää saada kaikelle ratkaisu, tarkoitus, merkitys, kaavio, laskutoimitus, absoluuttinen totuus, järjestys maailmaan. Näen vain tuon ihmisen tunteiden ristiriidan ja halun löytää omille ikäville tunteilleen syyllinen.Ensinnäkin, rakkaus ei ole tunne.

Toisekseen, ihminen joka käsittelee asioita tieteestä (olkoot vaikka psykologia) käsin, ei voi ymmärtää ajatuksiani, koska ne eivät ole järkeistettävissä. Minun ajatukseni ja tunteeni eivät liiku 3D-tasolla, vaan puhun asioista, jotka sijaitsevat ytimessä ja tuolla jossain korkealla, minne kukaan meistä ei yletä. Asioista, joita voi ainoastaan tuntea. Tekstini ei ole tarkoitus mennä päähän vaan kehoon. Puhun asioista, joita tiede jatkuvasti yrittää laittaa terminologiaan, bokseihin, nimetä, käsitellä, analysoida, vääntää, diagnosoida, järkeistää.

Ja mitä sillä saadaankaan? Tunne siitä, että tämä minussa herännyt tunne on tuon toisen syytä. Sillä saadaan kiukkuisia, syyllistäviä kommentteja, epäymmärrystä ja suoranaista vihaa sitä kohtaan, että joku kertoo olevansa pelkkää rakkautta nykyään. Tätäkö me olemme tänne maailmaan syntyneet tekemään? Ihan oikeasti? Vihaamaan toisen ajatuksia ja toisen rakkautta, ja sanomalla että se on väärin vain siksi, että sitä ei todisteta oikeaksi missään oppikirjassa?

Uskon, että jos kirjoittaja olisi tutustunut blogiini tarkemmin, hän olisi myös huomannut kuinka todellakin fiilaan kaikkia tunteita, joita me saamme tässä elämässä kokea. Kaikkia niitä tunteita, joilla on nimi, ja myös niitä, joilla ei edes ole. Ihan äärilaidasta toiseen. Mitä elämä olisikaan ilman tunteiden tummansyvää kirjoa?

Mutta rakkaus, josta puhun, ei ole tunne. Se on tila, se on energiaa, se vain on. Se on erillään ”tunteista”, ja se on aina läsnä kokiessani tunteita. Rakkaus on se, joka rauhottaa minut kiukusta, vihasta, katkeruudesta, mustasukkaisuudesta, kateudesta ja tuo minut kerta toisensa jälkeen totuuteen, rauhaan, ennen kuin painan sitä enter-nappia aiheuttaakseni jollekin toiselle pahan mielen. Rakkaus herättää minut aina harhasta, jonka mukaan muut ihmiset, ulkoiset olosuhteet tai tapahtumienkulku ovat syyllisiä kokemiini tunteisiin.Kommentin kirjoittaja oli myös huolissaan siitä, että tuputan tätä sairasta ideologiaa muille ihmisille. Hmm. Minä en ikinä, ikinä voisi aliarvioida lukijoitani niin paljon, että olettaisin heidän nielevän ajatukseni sellaisenaan. Että he opettelisivat tekstini kuin oppikirjasta. Minä en ikinä voisi ajatella olevani ”auktoriteettiasemassa” kertomassa totuuksia kansalle. Ei meistä kukaan ole siinä asemassa, vaikka moni kovasti yrittääkin.

Jokainen on oman itsensä auktoriteetti.

Koko blogini ydinpointti on se, että ihmiset alkaisivat tunnustelemaan omaa sisintään ja ajattelemaan itse. Silloin ei ole enää mitään väliä sillä, ketä kuuntelee, keneltä ottaa neuvoja tai kenen kanssa juttelee. Siis oikeasti, sillä ei ole mitään väliä, kuuntelenko Trumpia vai Mandelaa oppiakseni. Tulen aina poimimaan heidän puheistaan ne ideat ja ne näkemykset, jotka resonoivat minun sisäisen totuuden kanssa. Ne ideat, jotka minä pystyn kokemusteni pohjalla ylipäätään ymmärtämään. Asiat, jotka kolahtavat. Loput saa – ja niiden pitää – valua ohi.

Ylipäätään muita ihmisiä kuunnellessamme, me emme ikinä kuuntele heitä. Me kuuntelemme aina itseämme. Me tulemme kuulemaan (ja eritoten muistamaan) vain ne asiat, jotka olivat linjassa oman ajattelumaailmamme kanssa – tai niitä radikaalisti vastaan. Meidän matka omaan sisimpäämme, omaan totuuteemme kulkee aina toisten kautta. Pystymme löytämään omat näkemyksemme kuuntelemalla muita ja saamalla ns. ”ahaa-elämyksiä”. Ne ahaa-elämykset eivät tulleet puhujasta, vaan ne tulivat sinusta. Sinä oivalsit. Sinä loit ja laajensit omaa totuuttasi sillä hetkellä.Älkää etsikö absoluuttista totuutta. Sitä ei ole. Ja se on äärettömän vapauttavaa, kun siihen uskaltaa luottaa. <3

Kommentit (11)
  1. Moikka Kaisa!

    Ensiksikin rakkaudentäyteiset terveiset lukijalta, joka on seurannut elämääsi jo useita vuosia. On ollut äärettömän hieno nähdä sun kasvuasi, etenkin, kun olen aikalailla samassa vaiheessa elämää, kuin sinä. Olet ihan mahtava ihminen ja arvostan suuresti sitä, miten heittäydyt erilaisiin asioihin koko sydämelläsi.

    Syy miksi kommentoin nyt (ensimmäistä kertaa ikinä) on se, että kirjoitus osui lähelle ajatuksia, jotka mussa on viimeisen vuoden aikana kyteneet. Olen itse enemmän tunneihminen, kuin järki-ihminen. Seurustelen tällä hetkellä vahvasti järki-ihmisen kanssa, joka ajattelee kaikenlaiset tilanteet rationaalisesti läpi. Mun oli pitkään vaikea ymmärtää esimerkiksi hänen poliittisia kantojansa, mielipiteitänsä ja reaktioitansa tietynlaisiin tilanteisiin, koska itse en osaa olla katsomatta samoja asioita tunteiden värittämien lasien läpi. Ajan kanssa ollaan kuitenkin molemmat opittu jotenkin ymmärtämään toistemme tapaa nähdä maailma.

    Mitä yritän tässä sanoa on se, että ihmisten on välillä tosi vaikea pysähtyä ja yrittää ymmärtää toisenlaisen ihmisen tapaa nähdä asioita. Kummassakin tavassa ajatella on omat hyötynsä ja haittansa. Kumpikaan ei ole parempi, kuin toinen, emmekä voi pakottaa itseämme ajattelemaan asioista kummallakaan tavalla. Tärkeintä olisi, että pystyisimme ymmärtämään ja hyväksymään erilaisia tapoja nähdä maailma. Ja, että pystyisimme kuuntelemaan toisiamme ja olemaan provosoitumatta omasta mielestämme ”vääränlaisesta” ajattelutavasta.

    Tarkoitukseni ei ole kritisoida sinua, eikä edes blogiisi kommentoijaa, vaan jotenkin saada omia ajatuksiani ymmärrettävään muotoon ja herättää ajatuksia.

    Jos tähän loppuun saan toivoa postausta, niin mulla olisi kovasti toiveena, että kirjoittaisit itsensä rakastamisen ja hyväksymisen opettelusta. Se tuottaa mulle itselle eniten vaikeuksia tämän hetkisessä elämässä, ja olisi ihanaa kuulla sun ajatuksiasi tästä asiasta!

  2. Ihanaihanaihana, sitä sää oot. Tykkään ihan valtavasti lukea näitä tekstejä. Tykkään niistä fiiliksistä ja oivalluksista, joita herää näiden kautta mun mielessä. Pure love.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *