Ikävä salille! (Kun kohtuus ei riitä)

Plääh plaah ja pluuh. Koska mielestäni tasaisen tylsä elämä on turhauttavaa ja tasasen tylsät blogit turhauttavaa luettavaa ja yksi tämän maailman turhimmista medioista (hahhaa, ei oikeasti, kunhan provoon), niin pistetään ilmoille suorat sanat sen sijaan, että kirjottaisin siitä, kuinka ”keksin” eilen laittaa jäisiä mansikoita vichyn sekaan, josta alunperin meinasin kirjoittaa. Tai ainakin tehdä instapostauksen. Otin kuvankin jo valmiiksi:

vichy

Oli muuten aivan helkkarin pitkä aloituslause, anteeksi.

Eli asiaan! Viime päivinä on iskenyt jännä fiilis. Ensimmäistä kertaa myönnän ikävöiväni överiksi menevää treenausta ja sitä tukevaa ruokavaliota niin maan pirusti. Laskeskelin tuossa, että olen nyt tasan vuoden ajan ottanut kunnolla lepoa rääkistä ja treenannut ns. kuntoliikkuen. Suhteellisen säännöllisesti, mutta paljon pienemmällä volyymilla. Välillä on ollut pidempiäkin taukoja, jolloin en ole tehnyt juuri mitään fyysistä.

Kaikki alkoi tai oikeastaan loppui siihen kun kroppa alkoi vihoitella viime keväänä ja siihen päälle sain lämpöhalvauksen, enkä voinut treenata koko loppukesänä. Kyllähän te muistatte tämän stoorin. Se katkaisi treenit ja oli pakko herätä omaan touhuun, joka sieltä näkökulmasta taas näytti täysin pähkähullulta. Sitten piti täyttää kyseinen aukko jollain ja elämään alkoi tulla muita juttuja.

En kuitenkaan heittänyt elämäntapoja täysin läskiksi, sillä jos ja kun koitin heittää, tunsin oloni fyysisesti sairaaksi, henkisesti masentuneeksi ja emotionaalisesti epätasapainoiseksi. Hyvinvoinnista on jotenkin tullut ihan itsestäänselvä juttu, teki sitä sata lasissa intohimosta tai yksinkertaisesti siitä, että kaikki muu tuhoaa, heh.

Joskus kirjoitin siitä, etten varmaankaan tule koskaan löytämään kultaista keskitietä liikkumisen suhteen, sillä aina on pakko vetää joko överit tai ei ollenkaan. Nyt tajuan yhtäkkiä, että olen liikkunut sillä kuuluisalla kohtuudella jo vuodenpäivät. Ja miltä on tuntunut? No, ei kyllä mitenkään mainitsemisen arvoiselta. Suoraansanottuna aika väsyttävältä ja harmaalta. Mä en taida olla mikään keskitien tyyppi oikein missään. Se vanha kunnon kohtuus tuntuu joka kerta olevan aivan liian vähän.

alppila8

Kuten kysymyspostauksessa sanoin, tavallaan kyllästyttää koko fitness, sillä kaikki on nykyään niin fitness ja siltä ei voi välttyä missään. Mutta silti täytyy myöntää että joku siinä elämäntavassa vain vetää puoleensa. Kanojen punnitsemisesta en sano mitään, mutta se treenitahti on kyllä huumetta. Kun on kerran kokenut sen, mitä elämä voi parhaimmillaan olla, ei oikein tyydy enää muuhun. Itse olen kokenut sen tähän mennessä ehkä kaikista vahvimmin treenin kautta.

Ehkä uskalsin myöntää ikävän vasta nyt edes itselleni. Ja yllättävintä on se, ettei minulla edes ole ikävä isompaa hauista, jolla pelotella miehiä, tai enemmän tilaa vievää pyllyä, jota silitellä aina kun kukaan ei näe, vaan oikeastaan kaikkea muuta. Sitä fiilistä! Sitä draivia kun on kaikkensa antanut fiilis elämän jokaisena hetkenä. Voittajafiilis. ”Väsynyt, mutta onnellinen.”

Mielenkiintoista on myös se, miten kaikki fitness-touhuilu vaikuttaa luonteeseen. Meitsistä ainakin kuoriutuu tuplasti iloisempi, energisempi, itsevarmempi (huiteli rasvaprossa missä tahansa) ja innovatiivisempi tyyppi. Se riemuidiootti joka hymyilee kuvissa hampaat loistaen kohtalokkaan duckfacen sijaan. Sanakin luistaa täällä blogissa paljon sutjakkaammin, kun istuu kipeiden takareisien päällä ja epäkkäitä jomottaa pelkkä paikoillaan olo. Niin absurdilta kuin se kuulostaakin.

steissi1.1

Tällä hetkellä elämä on niin reilassa kun voi vaan olla. Olen onnekas ja onnellinen, varsinkin tuota ensimmäistä. Silti jokin puuttuu. Jokin pieni hulluus puuttuu. Puuttuu se, kun herää joka aamu 5:45, jotta ehtii käydä lenkillä, suihkussa, keksiä & valmistaa & kuvata jokin uusi terveysleivos, venytellä, juoda kahvit, laittautua, pukea ja sitten koko loppupäivän ajan suunnitella salaa mielessään illan salitreeniä. Puuttuu se, kun makaa yöllä sängyssä eikä saa unta koska kroppa käy niin ylikierroksilla, ja sitten katsoo kelloa ja alkaa laskea tunteja siihen, että kuntosali aukeaa ja pääsee treenaamaan. Vähän on ikävä jopa sitä, kun omahyväisesti joutuu kieltäytymään kakuista ja pullista vedoten johonkin omahyväiseen elämäntyyliin, ja jälkeen päin ajatella että huh, selvittiin tuostakin, nyt sitä rahkaa ja äkkiä. Ikävä kauppareissuja, joilla suunnittelee innoissaan tulevan viikon ruokia. Ikävä lihaskipua, ikävä sitä kun lähtee pitkästä aikaa illalla ulos ja se tuntuu niin jännältä ja uudelta ja ”normaalit” vaatteet tuntuvat juhlavilta. Ikävä sitä, kun sinulla on kavereistasi paras viinapää, vaikket edes juo usein. Ikävä sitä kun menee aamulla Instagramiin ja alkajaisiksi tykkäilee feedin ensimmäiset 10 puolalastonkuvaa läpi ja kommentoi kolmeen että ”Damn, great job!”

Anteeksi vain mutta totta joka sana.

Jotenkin outoa, että ekaa kertaa asiat on elämässä niin hyvin, että on oikeastaan mahdollisuus tehdä ihan mitä vain sen ohella. Kuvitelkaa, ihan mitä vain. Ja mitä minä silloin kaipaan? Kipua! Verta, hikeä ja kyyneliä! Ehkä olen sittenkin tasapainoon hakeutuva tyyppi… Ei täällä pumpulissa vain jaksa enää elää.

Jatketaan näillä fiiliksillä. Vedän varmaan huomenna sanani takaisin mutta sittenpähän vedän.

Kommentit (15)
  1. Voi sä puit just mun ajatukset sanoiks! Onhan se aika ikävää, että tasapainoinen elämä kaikin puolin ei tuokkaan sitä tyydytystä vaan paras mieli on kun käy vähän äärirajoilla. Ihanaa kesää sulle Kaisa! 🙂

  2. Haha! Rehtiä puhetta, tykkään 😀 Ja tunnistan kyllä itsenikin tästä. En ole ollenkaan mikään keskitienkulkija vaan asiat joko tehdään täysillä tai ei ollenkaan 😀

    Saitko muuten mun meilin siihen postaussarjaan liittyen?

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *