Itsensä rakastaminen vs. itsekkyys

Minua on aina ihmetyttänyt sana ”itserakas” tai ilmaisu jonka itseasiassa löysin jostain yhteydessä koskettamassa minua: ”taitaa tykätä itsestään vähän liikaa.”

Pysähdytäänpäs nyt hetkeksi miettimään näitä kahta ilmaisua. Siis ”itserakas”han pitäisi olla se perustila jokaisella. Missä vaiheessa siitä tuli negatiivinen asia, että rakastaa itseään, kun se kaiken järjen mukaan on ensimmäinen steppi sille, että voi ylipäätään saada mitään hyvää aikaiseksi tässä maailmassa? Se on ensimmäinen steppi sille, ettei eläisi tiedostamattomuudessa koko elämäänsä ja aiheuttaisi tiedostamattaan muille pahaa? Ja kuinka ihmeessä itsestään voi tykätä liikaa? Häh? ”Hei, tykkääpäs itsestäsi vähän vähemmän niin meillä muilla on vähän parempi olla.”

Tässä(kin) kohtaa on hyvä muistaa, että rakkaus voi laajentua ja lisääntyä loputtomasti, eikä sitä ikinä voi olla ”liikaa”. Jos tuntuu siltä, että rakkautta on liikaa, se ei ole rakkautta.

Itsekkyys, itsekeskeisyys (egokeskeisyys) ja ”itseään täynnä oleminen” ovat puolestaan termejä, joilla kuvataan ihmistä, joka on täysin egonsa vallassa, eikä kykene rakastamaan itseään ja täten säteilee sitä onttoa oloaan ympärilleen. Oikeastaan tällaiseen ”itsekkääseen” tyyppiin ei pääse edes tutustumaan, sillä kaikki hänen käyttäytymisensä on automaatiolla tapahtuvaa reagointia ympäristöön. Hänen minuutensa on tallattuna hänen egonsa alle. Sen saman egon, joka meillä kaikilla on. Sen egon, joka haluaa minulle hyvää ja kaikille muille kärsimystä.

Minua ihmetyttää joka ikinen kerta, kun kuulen puhuttavan, että ”nykyään sitä ollaan niin minäminäminä. Kukaan ei enää ajattele muita kun itseään!” Niskakarvani nousevat pystyyn siitä, miten paljon katkeroitunutta ja vihaista energiaa tuo lause pitää sisällään. Tekisi mieli sanoa, että pitäisikö sinunkin välillä ajatella itseäsi ja rakastaa itseäsi enemmän.

Mielestäni me ajattelemme edelleen ihan liian vähän aidosti itseämme, omaa hyvinvointiamme, omaa parastamme, omia toiveitamme, halujamme ja unelmiamme, ja täten olemme siinä tilanteessa, ettei meillä ole antaa toisillemme mitään. Mitä onnettomammaksi teemme itsemme, sen myrkyllisempää ja seuraa olemme muille, sillä heijastamme muihin sitä mitä olemme.Siis sehän on maailman järkeenkäyvintä, että ihminen ajattelee ensimmäiseksi itseään. Herranjestas, ketäs muuta sitten? Pitäisikö minun elää niin, että ajattelen aina ensimmäiseksi jotain toista ihmistä? Mikä logiikka siinä on? Miten se edes valikoituu se tyyppi, kenen hyvinvoinnin puolesta alkaisin elämään?

Oman itsensä ja oman parhaan ajattelulla on jokseenkin negatiivinen leima. Eritoten täällä Suomessa, missä oman hyvinvoinnin priorisointi on pahinta väkivaltaa, mitä toisille ihmisille voi muka tehdä. Jos et ota pullaa kahvipöydässä, levität negatiivista energiaa. Oikeastihan jokainen mielensäpahoittaja ei ole siinä tilanteessa ollut tyytyväinen omaan valintaansa ottaa pulla ja sinä muistutit häntä juuri siitä, mitä hänen sisimpänsä olisi oikeasti halunnut tehdä. Tai jos päätät priorisoida hyvät unet bileiden edelle ja lähdet juhlista ajoissa kotiin, saat ilonpilaajan leiman, sillä näyttäydyt heti muiden silmissä ihmiseltä, joka panostaa omaan hyvinvointiinsa, tavoitteisiinsa ja arkeensa. Se on kamala tunne sellaiselle, jolla ei omasta mielestä ole nämä hommat kondiksessa.

Se, että ajattelee itseään ja omaa parasta, ei tarkoita sitä, että veisi muilta pois. Ihan oikeasti, me kaikki olisimme paljon onnellisempia, jos olisimme itsekkäämpiä. Silloin voisimme olla sovussa valintojemme kanssa, eikä muiden valinnat herättäisi meissä mitään sen erikoisempia tunteita. Olisimme varmempia omista valinnoistamme ja ne olisi tiedostetumpia. Ja vasta silloin meillä olisi edellytykset olla huomaavaisempia, rakastavampia ja läsnäolevampia. Eli niin sanotusti ”epäitsekkäämpiä.”

Kommentit (6)
  1. Totta! Olen itse suunnilleen koko elämäni elänyt ja elän välillä vahingossa edelleen muiden ehdoilla ja kasvattanut sisälläni katkeruutta ja turhautumista muita ihmisiä kohtaan. Tämä jos mikä on omiaan aiheuttamaan itsekeskeistä käyttäytymistä! Kun on itse liian epävarma eikä elä omaa elämää, ei kykene hyväksymään omia heikkouksiaan ja voi sivuuttaa ne väittämällä katkeransuloisesti, että vain minun tapani elää on oikea ja muilla ei ole mitään käryä koko maailmasta. Itseään todellakin pitää rakastaa, jotta voi rakastaa muita.

  2. Komppaan ensimmäistä kommenttia niin kovaa. ”Itsekyys ei ole sama asia kuin itsestä huolta pitäminen.” Nimenomaan me ajatellaan itseämme liikaa, useammin tulisi miettiä muita. Maailmasta on tullut tosi kova ja kylmä paikka, jossa mennään pinta ja materia edellä.

    Miksi edes yrität provosoida niin paljon teksteilläsi? Eiköhän sun blogilla muutenkin riitä lukijoita, oot sen verran hyvä kirjoittamaan verrattuna vaikka isoon osaan Indiedaysin bloggaajista.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *