Lahjakkuutta ei ole olemassa

Minä vapautin paljon lukossa ollutta kapasiteettia käyttööni, kun opin ettei lahjakkuutta ole olemassa ja minusta olisi mahtavaa, jos muutkin sitä sanaa jatkuvasti käyttävät oivaltaisivat sen. Jotenkin koko sana on sellainen alaspäin vetävä voima joka eriarvoistaa ihmiset meidän omissa pikku päissämme. Että joku onnekas nyt vain olisi syntynyt jonkin ”lahjan” kera, eikä hänellä itsellään olisi varsinaisesti mitään tekemistä osaamisensa kanssa? Tai että jonkin luovan asian tekeminen, kuten vaikkapa maalaaminen, tanssiminen, näytteleminen tai valokuvaaminen vaatisi jotain erityistä synnynnäistä lahjakkuutta, jotta siinä voisi tulla hyväksi?

Ööö, ei! Eiköhän me kaikki synnytä samanlaisina huutavina rääpäleinä, jotka eivät osaa vielä muuta kuin juoda ja kakkia. Tietysti rääpäleitä erottaa omat uniikit geenit ja niissä kulkevat mahdolliset taipumukset, mutta että suoranaisia valmiita taitoja? Heitetään se ajatus romukoppaan. Elämämme on paljon antoisampaa niin.
Minä uskon että me yksinkertaisesti olemme hyviä, tai siis ”lahjakkaita” niissä asioissa, joita olemme tehneet paljon. Ei Mozart syntynyt neroksi, hänen päivänsä sisälsivät jo alle kouluikäisenä loputtomia tunteja harjoittelua. Mahdollisesti jopa liian kurinalaisestikin, mutta silloin järkevästä lastenkasvatuksesta ei kai ollut niin paljon dataa.

Mehän ”valitsemme” asiat, joista me pidämme jo aika nuorina, aika tiedostamattomina. Jotkut lapset tykkäävät temppuilla, jotkut piirtää, jotkut esiintyä, jotkut ratkoa ongelmia. Ja ne kaikki niiden hauskojen puuhien parissa vietetyt tunnit kerryttävät meille sitä taitoa, jota aikuisena sitten vähätellään ”lahjakkuudeksi”. Anteeksi vain, mutta olen kyllä harjoitellut tämän taidon ihan itse.Ainakin kun mietin omaa lapsuuttani, niin kyllähän minä tein paljon juuri niitä asioita, joissa koen tänä päivänä olevani hyvä, ja joita jotkut kutsuvat minun lahjakkuuksikseni. Tein tanssiesityksiä, sirkusesityksiä ja vappuriehoja parhaiden kavereideni kanssa ja kutsuin koko kadun asukkaat katsomaan niitä. Rakastin esiintymistä ja huomion keskipisteenä olemista. Äänitin kasetille omaa radio-ohjelmaa, jossa vieraili milloin kukakin; joskus joku perheenjäsen, joskus esitin itse vierailijan roolin. Minussa asui myös jo pieni bisnesnainen; pidimme omaa kauppaa talomme edustalla, jossa myimme suklaamunista löytyneitä yllätyksiä ja muuta roinaa. Tosin, heitimme usein ansaitsemamme kolikot läheiseen kaivoon ja rukoilimme Jumalaa, että saisimme vanhemmiltamme luvan yökyläillä tulevan yönä.

Opin kirjoittamaan itsenäisesti jo ennen koulua ja kirjoittelin omia tarinoita ja laulunsanoja vaaleanpunaraidalliseen kirjaan. Lisäksi pidin päiväkirjaa, toivekirjaa ja unikirjaa. Muistan miten intohimoinen olin jo silloin kirjoittamisen suhteen. Se oli niin siistiä, että pystyin laittamaan ajatuksiani ylös, eikä ne enää kadonneetkaan jonnekin ilmaan. Minulle luettiin myös iltasatuja, joista opin Ruman ankanpoikasen ulkoa. Lopulta isäni istui sänkyni laidalla vain kääntämässä sivua ja minä luettelin ulkomuistista koko tarinan sanasta sanaan. Olin aina tarkka sanoista ja lauseista. Ne jäivät mieleeni aina juuri sellaisina, kun ne oli sanottu. Kun meille tuli internet, opin kirjoittamaan tietokoneen näppäimillä ja se jos joku vasta olikin siistiä. Kuvittelin näkymättömän näppäimistön aina eteeni minne ikinä meninkään, ja kirjoitin niille kaiken kuulemani ja sanomani, pilkkuineen, pisteineen ja välilyönteineen. Se oli todella outo tapa ja se naurattaa nykyään. Tapaa taidettiin vähän rajoittaakin joissain paikoissa. Isosiskoni kiivaat sanat ”Kaisa, älä kirjota!”, ovat jääneet elävänä mieleeni.

Toisaalta taas on niitä asioita, joita en hirveämmin lapsena tehnyt, mutta joissa olen halunnut myöhemmin kehittyä ja sekin on onnistunut, kun sitä on pitkäjänteisesti harjoitellut. Syy miksi aikuisena kehitys ei ole enää niin nopeaa kuin lapsena johtuu varmasti herkkyyskausista – lapsilla nyt vain on psykologinen alttius oppia nopeammin kuin aikuisilla, mutta varmasti myös suurilta osin siitä, että lasten oppiminen on hauskaa. He tekevät siitä hauskaa. Tai itseasiassa he eivät edes ajattele oppimista, vaan sitä, mikä on kivaa, ja tekevät sitä siksi että se on kivaa. Kehitys tulee siinä sivussa. Aikuisuudessa on kuitenkin se hyvä puoli, että taitoja voi harjoitella tietoisesti ja analysoida omaa oppimista. Mutta liian harvoin siitä muista tehdä kivaa.
Miksemme me aikuisetkin siis voisi tehdä oppimisesta enemmän kivaa? On se sitten treenaaminen, terveellisemmin syöminen, piirtäminen, akrobatia, maalaaminen, tanssiminen, näytteleminen, kirjoittaminen tai mikä tahansa, missä haluaa palavasti kehittyä. Avain on siinä, että nauttii siitä, mitä tekee, eikä vain suorita maaliviiva mielessä. Nauttiessa haluaa nimittäin vain tehdä lisää, lisää ja lisää. Ja se, että pitää välillä mennä syömään, on ärsyttävää, niin kuin lapsena. Mutta onneksi sen jälkeen pääsee taas into piukeana, uudella energialla jatkamaan.

Bottom line: Älä ajattele olevasi ”luonnostaan” huono jossakin tai kadehdi niitä jotka ovat ”luonnostaan” hyviä jossain, mitä sinäkin haluaisit osata. Tällainen ajattelu ei tule viemään sinua sinne, missä haluaisit olla. Ajattele, että nyt tiedät, mitä taitoa haluat harjoitella ja ryhdy toimiin. Ja muista, kehityksellä ei ole rajaa. Vain aikamme täällä pallolla on rajallinen, joten mikset aloittaisi jo tänään matkaa unelmia kohti!

Kommentit (14)
  1. Taru/stuffabout.fitfashion.fi
    2.3.2017, 16:42

    Just näin! Kyllä sitä ihminen oppii vaikka mitä jos vain haluaa. 🙂

    1. Näin on!

  2. Kiitos! Noh, kirjoitin laudaturit valinnaisista reaaleista, eli aineista, jotka minua aidosti kiinnosti: psykologia ja terveystieto (yllätys yllätys:D), kun taas aineet, joista en paljoa välittänyt, kuten pitkä matematiikka, kirjoitin A:n 😀 Hyvin ne menee! Niitä myöhemmin miettii niin lämpimästi, meni ne miten tahansa! Eikä maailma niihin kaadukaan 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *