Puhutaan vaikka säästä (ja se selitys)

Viittasin viime tekstissä taipuvuuteen vaipua melankoliaan aina silloin tällöin. En tiedä teistä, mutta mitä olen itseäni oppinut tuntemaan, tämä sama kaava tuntuu toistuvan aina vain uudelleen. Ensin menee lujaa ja sitten pysähdytään miettimään että mitä tuli tehtyä ja onko tämä nyt sitä mitä minä halusin. Ja pienen rypemisen jälkeen taas alkaa pikkuhiljaa mennä lujaa, yleensä siinä samassa myös suunta vaihtuu. Tasaista elämää etsiessä, heh.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Eikä se melankolinen vaihe edes välttämättä ole mitään itkemistä (vaikka on se usein sitäkin), vaan ehkä vain hieman vakavampi itsetutkiskelun kausi. Silloin usein on myös hirvä halu luoda ja taide ylipäätään tuntuu kovin luontevalta. Ymmärrätte varmaan, että siinä mielenmaisemassa on hyvin hyvin hyvin vaikeaa ymmärtää, miksi joku kirjoittaisi smoothiereseptin tai pepputreenin ohjeet blogiin. Ketä kiinnostaa? Tämäkö se on elämässä tärkeää? Kylläpä sitä meitsin elämä pyöriikin turhien juttujen ympärillä, en edes henkiä pelasta. Voitte kuvitella, mikä blogi-identiteettikriisi minulle iskee joka ikinen kerta kun alan miettiä asioita pitkälle, eli noin puolet koko vuodesta.

Se täytyy tosin mainita, että parhaimpia juttuja, joita blogi on minulle tuonut, on ne kaikki tytöt ja naiset, jotka ovat saaneet tekstieni avulla itsevarmuutta kantaa itsensä ylpeänä, tajunneet treenaamisen ja syömisen avainsanan: rentouden, tai jopa kertoneet parantuneensa syömishäiriöstä blogini voimin. Tuollaisen palautteen jälkeen tuntuu, että ehkä tällä koko hommalla sittenkin on joku tarkoitus.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kuten olen monesti kertonut, saan jostain syystä voimaa pimeistä aamuista ja sateisista keleistä. Siinä missä perussuomalainen (enkä viittaa politiikkaan) vaipuu talvisiin uneen, tuntuu että itse voin talvisin jopa astetta paremmin kuin kesällä. Tästä olen vetänyt johtopäätöksen, että voimme kai hyvin silloin, kun ulkoiset olosuhteet ovat linjassa mielenmaisemamme kanssa. Omat melankolia-pohdiskelu-kaudet sijoittuvat usein kylmiin vuodenaikoihin. Se myös selittäisi sen, miksi surullisena auringonpaiste on jotain aivan sietämätöntä.

Viimeisin pohdiskelukauteni alkoi viime kesällä ja on jatkunut koko talven yli. Kesällä inhosin aurinkoa ja odotin syksyä malttamattomana, jotta tulisi taas pimeää ja olisi lupa olla vakava. Olen koittanut blogata normaaliin tapaan, mutta eihän se ole tuntunut yhtä luontevalta, kuin vaikka viime keväällä, jolloin meni niin lujaa, ettei ole ikinä yhtä lujaa mennyt. Jokainen varmaan muistaa snapback-Kaisan Tinder-postauksineen.

Melankolia-Kaisa menee taas niin lukkoon sosiaalisesti, että tuntuisi ylivoimaiselta yrittää selittää tuhansille tyypeille, että mikä nyt mättää kun oikeastaan ei mikään. Tekstiä ei vain tule, ja jos tulee niin sen aihepiiri on rakkaus-kuolema -luokkaa.

Olen superonnellinen muutamasta hyvästä ystävästäni, jotka eivät ota itseensä minun introverttiyden ja ekstroverttiyden radikaalia muutosta aina aika-ajoin. Rakastan heitä riippumatta siitä, pystynkö olemaan läsnä vai en. Ja niin tätä blogia ja lukijoitakin, mutta tuntuu ettei tunne aina ole molemminpuoleinen. 😀 Toivoisinkin, että tiedostaisitte tämän asian (moni vakkarilukija tiedostaakin!) ja koittaisitte olla hieman armollisempia. En ole edelleenkään lukenut kommentteja, mutta olen kuullut niistä juttuja. Voi olla, että menee hetki ennen kuin saan kerättyä itsetunnon ripeet taas talteen ja vastailla teille.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Joka tapauksessa nyt tuntuu pitkästä aikaa siltä että rypeminen alkaa riittää ja tekisi mieli lähteä juoksuun taas. Kirjoitella uusista jäätelömauista, aamu-uinneista ja harjoittaa itseironiaa hauskojen postausten muodossa. Aina vakavana tulee niin ikävä sitä Kaisaa, kun kaikki on rentoa, helppoa, kevyttä, huumoria. Jos ei ikinä tarvitsisi vakavoitua, voisi elää aika huoletonta elämää, mutta toisaalta jos mitään ei koskaan pysähdy miettimään, niin kaipa sitä loppupeleissä löytäisi itsensä jostain, missä ei haluaisi olla.

Tämän kevään ensiauringot ovat saaneet meikäläisen hymyilemään aamusta iltaan ja varmaan unissanikin. On hyvä olla. Katsotaan, mitä tässä tarinassa nimeltä elämä tapahtuu seuraavaksi. Kiitos että luitte ja mahtavaa alkanutta viikkoa jok’ikiselle!

Kommentit (36)
  1. Eksyin juuri ensimmäistä kertaa blogiisi ja viimeistään tähän postaukseen päästessäni olen aivan myyty! Voin niin täysin samaistua kirjoittamaasi. Sinä ja sinun ihana blogi, tätä jään seuraamaan!

  2. Moi Kaisa,
    Olen miespuolinen lukija ja oon lukenut blogiasi aika ajoin. Monet postauksesi ovat olleet jännän lähellä omaa ajatusmaailmaa, ja tämä kolahti erityisen hyvin. Itelläkin intro- ja ekstroverttiyden kaudet tuntuu vaihtelevan tosi paljon. Välillä menee lujaa ja tehokkuutta ja sosiaalisuutta riittäisi vaikka mihin, kun taas välillä tuntuu että parasta on vaan istua yksin koneen ääressä, syödä karkkia ja miettiä syvällisiä. Aiemmin tälläisina kausina tuntui, että pitää lopettaa laiskottelu ja lähteä ihmisten ilmoille hoitamaan asioita ja urheilemaan, mutta nykyään oon oppinut nauttimaan ihan rauhassa 🙂 Mahtavaa että säkin!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *