Seurusteleeko Kaisaminni?

Rakkauselämäni on herättänyt paljon kysymyksiä viime aikoina. Kuka se mies sun snäpeissä on? Oletteko te yhdessä? Oletteko te kämppiksiä? Oletteko te parhaita kavereita? Onko se sun veli?

Sitkeitä boksittamisyrityksiä on ollut liikenteessä. Ei huolta, boksittamisyrityksiä on ollut täälläkin, kunnes jossain vaiheessa huomasimme että hitto, emme me mahdu tai halua mihinkään boksiin. Termistössä ei yksinkertaisesti ole olemassa sanaa sille, miten koemme meidät.Tiedättehän, usein kun tapahtumien seurauksena huomaamme uuden ihmissuhteen muodostuneen elämäämme, meillä on hirveä kiire ja tarve mukauttaa se johonkin tarjolla olevista bokseista: seurustelusuhde? fwb? säätö? epävakaa pompottelusuhde? Tuoreen suhteen villi ja vapaa voima pelottaa, joten haluamme tainnuttaa sen, jotta meidän ei tarvitsisi pelätä; pelätä omia tunteitamme, pelätä toisen tunteita, pelätä menettävämme jotain, pelätä sitoutua, pelätä rakkautta, pelätä vapauden menettämistä, pelätä sitä että sattuu. Siispä jossain vaiheessa jompikumpi ottaa sen the kysymyksen esiin: ”No, mitä me niinku ollaan?”

Olenko ainoa, jonka mielestä kaikki ennen sitä kysymystä on upeaa, kesyttämätöntä, soljuvaa, yllätyksellistä, kehittävää?Jossain vaiheessa kävimme keskustelua seurustelusta, mutta hyvin pian sen edetessä huomasimme, kuinka se olisi todella huono idea. Se ikään kuin latistaisi kaiken, mitä meillä on. Se pienentäisi meitä ja veisi pohjan koko idealta, jolle olimme suhteemme rakentaneet: meistä riippumattomalle tunnekokemukselle, läsnäololle, tälle hetkelle, vapaaehtoisuudelle, kehitykselle, taialle.

Miettikää, jos meillä ei olisi olemassa muotteja tai oletuksia ihmissuhteille. Että olisi normi antaa suhteen itse määritellä itsensä ja muovautua ajan ja kokemusten myötä uniikiksi, suhteessa olevien henkilöiden tarpeille ja toiveille räätälöidyksi kehitys-, levähdys-, kokemus- ja kasvupaikaksi. Ja jos löydetylle ihmissuhteelle vaikka löytyisikin jokin sana tai määritelmä omien tarpeiden kartoittamisen jälkeen niin ok, siistiä! Mutta lähtökohta ei olisi saattaa suhdetta johonkin valmiiseen malliin, vaan luoda malli itse. Mielestäni merkki siitä, että suhdetta yrittää väkisin boksittaa, on tunne, että joutuu samalla luopumaan jostain. Uskon, että kun on aidosti linjassa (aligned), ei tarvitse kokea paitsijäämisen tunnetta mistään.Itse ainakin muistan useasti seurustelun aloittaessani ajatelleeni että no niin, hyvästi villi sinkkuelämä. Samalla olen luonut tiedostamattani paineen alkaneelle suhteelle: ”Tämän on oltava sinkkuelämän menettämisen arvoista. Tämän on voitettava sinkkuuden parhaat puolet.” Suhde on siis saanut jo ensimmäisen vaatimuksen, ennen kuin se on kunnolla ehtinyt alkaakaan.

Nykyään en halua enää missään suhteessa vaatia mitään. En siis voi syyttää mistään menettämästäni toista, sillä en yksinkertaisesti suostu luopumaan mistään minulle tärkeästä kenenkään takia. Jos vastapuoli ei tätä ymmärrä, me luultavasti lopetamme ajan käyttämisen toisiimme sen sijaan, että jäisimme vatvomaan sitä, kumpi joutuu tekemään kompromissin. Mielestäni jokaisen ihmisen tulisi arvostaa omaa vapauttaan, rakkauttaan ja aikaansa niin paljon, ettei suostu tekemään kompromisseja niiden suhteen. Ne on nimittäin arvokkainta, mitä meillä on.No mutta, palataan kysymykseen seurusteleeko Kaisaminni. Ei seurustele. Oletteko te avoimessa suhteessa? Ei täysin sitäkään. Oletteko te pari? Ollaan ja ei olla. Tapailetteko te muita? Jos meitä huvittaa. Oletteko te rakastuneita? Sillä sanalla tämän tunteen kai voisi parhaiten kuvailla. Salailetteko toisiltanne asioita? Jos se tuntuu meistä oikealta, mutta harvemmin, sillä usein asiat, jotka ”salataan”, on parhaita kehityskohtia, kun ne ottaa esille.

Kuka tämä tyyppi sitten minulle on? Kuvailisin häntä ihmisenä, joka minun oli tarkoitus tänä keväänä tavata. Hämmentävää sanoa näin, mutta tiedän aika tarkalleen miksi hän saapui elämääni. Tämän vuoden alkupuolella elämässäni on loksahtanut moni asia kohdilleen ja olen löytänyt ns. ”oikealle polulle”. Siis sinne polulle, missä seuraan sydäntäni ja oikeat asiat vain tapahtuvat oikeaan aikaan pyytämättä. Ja samassa rytäkässä, alkaessani tehdä enemmän sitä, mitä rakastan, hän saapui elämääni. Tottakai hän saapui, niinhän universumi toimii.Hänen ensisijainen tehtävä minun elämässä on auttaa minua eteenpäin, ja minun ensisijainen tehtävä hänen elämässään on auttaa häntä eteenpäin. Meidän yhteinen missiomme on työntää meitä eteenpäin – yksilöinä ja tiiminä.

Puhuimme juuri puhelimessa siitä, kuinka tämä tuntuu siltä, kuin istuisimme etupenkillä autossa, jossa on vakionopeudensäädin asennettu 180 km/h, jarrut ei toimi, rattilukko on päällä ja silmämme ovat sidottuina. Kummallakaan ei ole hajuakaan siitä, mihin ollaan menossa, mitä matkan varrella tapahtuu ja miksi me ylipäätään istumme autossa, mutta vatsanpohjassa tuntuu täysillä eläminen ja luotto siihen, että kaikki menee juuri niin kuin pitää – ajoimme me kolarin tai emme. Mennään pelkoja kohti antautumalla rakkaudelle sen täydessä potentiaalissa. Niin sen kai myös voisi sanoa.

Kuvat: Samuel Glassar

Tämän tekstin kirjoittaminen ”ikuiseksi” mietitytti minua hieman, sillä hän on henkilö, jonka kanssa haluan viettää aikaa nyt, ja joka resonoi totuuteni ja energiani kanssa nyt. Me emme ole sitoneet tulevaisuuteen mitään vaatimuksia toisillemme. Huomisesta emme siis tiedä mitään, eikä huomista tarvitsekaan ajatella, sillä tässä hetkessä meillä on jo kaikki, mitä meidän tarvitsee meistä tietää. Tässä hetkessä on aina kaikki, mitä ikinä tarvitsee tietää. Tässä hetkessä tämä teksti on siis totta.

Joko luit nämä?:
Mitä on rakkaus?
Opetellaan rakastamaan kivuttomammin
Onko jokaiselle olemassa se oikea?
Rakasta rakastamista
Uuden ajan parisuhde
Erosta ja rakkaudesta

Kommentit (22)
  1. itsellä ehkä hieman samanlainen tilanne. asutaan eri puolella suomea tällä hetkellä, ei seurustella, ollaan sovittu että muita saa tapailla kunhan kertoo toiselle. kummallakaan ei kyllä ole halua muita tapailla, jonkunlaista rakkautta toista kohtaan tämä kai on. välillä itsekin mietin, että millaiseksi tämä suhde ”pitäisi määrittää”. mutta sellaista termiä ei oikein ole tullut vastaan. me ollaan onnellisia nyt, meillä on toisemme ja sen lisäksi oma itsenäisyytemme. joskus tulevaisuudessa kyllä tarkoitus olisi olla ”me”, seurustella, muuttaa yhteen ja mennä naimisiin. mutta ”meidän” aika ei ole vielä, tämä on hienoa juuri näin<3 hän on hienoin ihminen kenet olen koskaan tavannut, mutta en halua häntä omistaa, eikä hän minua. vielä, sen aika tulee kun siltä tuntuu.

    1. Upea kuvaus <3 Kiitos! 🙂

  2. Hienoa pohdintaa! Olen itse ollut samassa parisuhteessa reilut 3 vuotta. Rakastan miestäni ylikaiken, asumme samassa asunnossa ja haaveilemme yhteisestä tulevaisuudessa (talo, lapsia kenties..). Vaikka luotankin mieheeni, en silti voi ikinä olla sata prosentin varma siitä, että tulemme olemaan loppuelämän yhdessä. Mielestäni sellaista ei ole tarpeellista vannoa toiselle eikä se ole edes mahdollista. Ikinä ei voi tietää mitä elämässä tapahtuu, rakastuuko vaikka johonkin toiseen. Suhde on ikään kuin vetsen terällä, mutta sitä on turha pelätä. En voi omistaa ketään, enkä voi vannottaa ketään rakastamaan minua koko lopun elämän, ja viettämään koko lopun elämän kanssani. Sama myös toisinpäin. Oli parisuhteessa tai ei, täytyy silti tuntea olonsa vapaaksi kahleista. Avioliitto onkin sitten mielenkiintoinen juttu tästä näkökulmasta. Mitä ajatuksia sinulla, Kaisa, on avioliitosta ja sen solmimisesta?

    1. vaikka avioliitto on lupaus yhteisestä elämästä, on se vain sen hetkinen lupaus. kyllä itse ainakin avioliitossa elävänä koen että elämme nyt parhaaksi näkemällämme tavalla, mutta joskus siihen voi tulla muutoksia ja se on täysin sallittua. avioliitto on ihanan romanttinen asia, ei kahle (ainakaan itselleni). en koe omistavani miestäni tai hän minua, mutta juuri nyt tämä lupaus tuntuu maailman parhaalta enkä voisi olla onnellisempi toisen tuomasta turvasta. yhdessä seikkailu on ihanaa!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *