Uuden ajan parisuhde

Nyt vihdoin puhutaan parisuhteesta! Aiheesta on tullut löpinöityä snäppiin, milloin eroamisen näkökulmasta, milloin rakastamisen näkökulmasta ja milloin mustasukkaisuuden näkökulmasta. Moni teistä on kuitenkin kysynyt, että mitä sinä Kaisa tarkoitat konkretiassa, kun sanot, että rakkauden kuuluu virrata vapaasti ja että tärkeintä on, että saa rakastaa? Tarkoittaako se sitä että seison autotiellä ja rekat ajavat ylitseni mutta saanpahan rakastaa niitä. Rekoilla tässä tapauksessa tarkoitin tietenkin…

Ei tarkoita. Tai se voi tarkoittaa, mutta nyt haluan keskittyä sen abstraktin, vapaana virtaavan rakkauden, lisäksi myös siihen taipumukseen, joka meillä ihmisillä on. Eli perustaa pari. Olla kahdestaan. Sitoutua jollakin tasolla toiseen yksilöön. Se näkökulma minulta on saattanut jäädä vähän vähemmälle huomiolle, sillä olen työstänyt sitä omassakin päässäni. Olen vakavasti miettinyt sitäkin, onko sitoutuminen ylipäänsä ihan turhaa? Pärjäisimmekö ihan hyvin ilman parisuhteita, pelkästään rakastamalla niitä tyyppejä, joita kohtaan koemme rakkautta? Olisiko se keneltäkään pois ja voisiko siinä tilanteessa elää pidempääkin, jopa lisääntyä? Mihin me tarvitsemme toisiamme (enää)? Vai voisiko suhde perustuakin jollekin muulle, kuin tarpeelle?

Raffi arvioni on, että 90% parisuhteista ei toimi. Saman prosenttimäärän tulisi erota löytääkseen parempi elämä, tai ainakin viettää vähintään vuosi tutkiskellen itseään. Ei siis mennä minnekään pullukkaleirille ja palata laihempana ja hyväksyttävämpänä kumppanina takaisin, jolloin ”onnellisuus” on (taas vaihteeksi, kuten meidän yhteiskunnassamme tapana on) koitettu hakea ulkoisista asioista, vaan oikeasti löytää oma sisintä ja tulla kokonaiseksi olennoksi, joka ei enää hae onnea ja rakkautta muista ihmisistä, vaan ilmentää niitä.Parisuhteesta on vaikea puhua. Se herättää tunteita ja mielipiteitä moneen suuntaan, koska se näyttäytyy yhteiskunnassamme niin tärkeänä. Se on haluttu ja kammoksuttu. Vaikeaa sanoa, onko omasta näkökulmastani katsottuna ikuinen ”sinkkuus” parempi vaihtoehto kuin parisuhteessa oleminen, mutta minä kyllä uskon ja haluankin uskoa, että toimiva parisuhde on mahdollinen. Ja ajatuksiani liittyen sellaiseen parisuhteeseen tulee tässä.

Parisuhdemalli tällaisenaan ei siis enää toimi. Siitä kertoo avioerotilastot, ihmisten yleinen tyytymättömyys romanttisiin suhteisiin ja vaikeus sitoutua. Puhutaan sitoutumiskammosta, ikuisista sinkuista ja siitä, että rakkaus ja seurustelu on perseestä. (Rakkaus ei ole ikinä perseestä. Nykyisen parisuhdemallin aiheuttavat ongelmat ovat perseestä.) On vallalla yleinen ilmapiiri siitä, että kun halutaan kehittyä ja graindata ja jahdata unelmia, niin on hyvä olla sinkku, ja sitten joskus tulevaisuudessa kun asetutaan, niin löydetään joku jarruttava tekijä vierelle.

Maailma on muuttunut radikaalisti parissa kymmenessä vuodessa, mutta parisuhde on pysynyt aikalailla samanlaisena; sellaisena, jonkalaiseksi se on syntynyt silloin, kun modernista maailmasta ei ollut tietoakaan. Silloin, kun me miehinä ja naisina oikeasti tarvitsimme toisiamme siis ihan konkreettisella tasolla. Olkoot vaikka peltotöissä tai ajalla, jolloin naiset eivät vielä niin hirveästi käyneet töissä. Nykymaailmassa ihminen on itsenäisempi. Sen voi nähdä uhkana tai sitten mielettömänä mahdollisuutena parisuhteelle.

Menemme yhteen about samoista syistä kuin vanhasssa maailmassa; rakkaudesta, taloudellisista syistä, turvantunteen vuoksi, että olisi joku jonka kanssa jakaa elämä, lisääntyäksemme, yksinäisyyttä pakoillen, statuksen vuoksi, jotta olisi joku joka rakastaa minua. Mutta kun miettii nykymaailmaa ja nykyihmistä, niin ovatko nuo syyt todella edelleen relevantteja? Vai voisiko nykyihmisen tarpeisiin kuulua esimerkiksi jatkuva halu kehittyä, tunne eteenpäin menemisestä, halu parantaa maailmaa omien arvojen mukaisiksi, vapaus muuttua, riippumattomuus, rakastaminen ja toisen aito halu nostaa minua ylös, ei vetää alas?Kerran maailmasta on tullut yksilökeskeisempi, niin mitä jos uuden ajan parisuhdekin olisi tukemassa sitä? Että se ei pyörisikään niin hirveästi meidän ympärillä, vaan kummankin yksilön elämänagendan ympärillä, jota parisuhde tukisi? Että parisuhteesta ei missään vaiheessa tehtäisikään itseisarvoa, vaan se olisi välinearvo, jolla saataisiin upeita kokemuksia, koettaisiin jatkuvasti syvenevää rakkautta, opittaisiin paljon itsestä, toisesta, kommunikoinnista ja rakkaudesta, kasvettaisiin yksilöinä sekä väistämättä tietysti myös parina sekä saavutettaisiin omia unelmia ja tavoitteita nopeammin kuin mitä erikseen.

Suhde, jossa ei keskityttäisiin ensinkään siihen, mitä toinen puuhaa ja kenen kanssa ja miksi. Tuollaisille negatiivisille turhanpäiväisyyksille ei uhrattaisi ajatustakaan, vaan työstettäisiin paljon mielummin omia blokkeja ja lukkoja, joita suhde nostaa esiin, jotta oltaisiin valmiita avaamaan taas uusi syvyyden taso rakkauden ja yhteyden kokemisessa.

Suhde, jossa keskityttäisiin autenttiseen kommunikointiin. Mentäisiin suoraan subtekstiin, eikä kiertoilmaistaisi tunteita. Tyyliin: ”Et taaskaan pedannut sänkyä” eli ”Minusta tuntuu, että tarvitsen omaa aikaa. Lähden pois joksikin aikaa.” Suhde, jossa ensisijaisesti pyrittäisiin ymmärtämään toista, eikä reagoitaisi koko ajan tiedostamattomuudesta käsin. Suhde, johon ei sisältyisi mitään olettamuksia. Toiselta ei vaadittaisi mitään; ei läsnäoloa, ei huomiota, ei rakkautta, ei kosketusta, ei seksiä. Suhde, jossa kumpikin saisi elää omana itsenään ja antaa toiselle juuri sen verran, kun sillä hetkellä haluaa ja kykenee antamaan. Usein kun ei vaadita mitään, avautuu runsauden pankki, mistä kaikkea haluamaamme pulppuaa täysin pyytämättä, aidosti, motivoituneesti, loputtomasti.Tämä voi kuulostaa paradoksaaliselta, mutta tällainen suhde perustuisi jokaikinen päivä sille, ettei toista tarvita. Se perustuisi myös sille, että kohdataan toinen joka päivä uutena ihmisenä, jota hän itseasiassa on (siitä postaus täällä). Kuka hän on tänään? Rakastunko häneen tänäänkin? Ja niin kauan kun huomaan rakastuvani häneen, tunnen halua jakaa aikaani hänen kanssaan = suhde jatkuu. Suhde jatkuu siis aina valinnasta, ei tottumuksesta, sopimuksesta tai olettamuksesta. Tällöin se ei myöskään koskaan pääse siihen tilaan, jossa ollaan tietostamatta ajauduttu toisista liian kauaksi, vaan se on joka päivä tuore.

Tässä suhteessa kaksi kokonaista ihmistä kohtaa ja 1+1 on paljon enemmän kuin 2. Kliseisestihän on ajateltu, että meidän tarkoituksemme on löytää ”toinen puolikkaamme”. Kaunis vertaus, mutta harmi että se sisältää sen faktan, että olisimme yksinämme puolikkaita. Tämä taas sisältää sen ajatuksen, että elämämme sinkkuna olisi puolittaista, ei niin arvokasta kuin parisuhteessa. Tämä taas lataa hirveät odotukset puolestaan parisuhteelle.

Oikeastihan sillä ei ole mitään väliä, onko sinkku vai parisuhteessa, sillä kun rakkaus lähtee itsestä ja kohdistuu kaikkeen ympärillä olevaan, sen määrä on koko ajan rajaton ja ääretön. Se ei varsinaisesti lisäänny, kun joku ihana henkilö saapuu elämäämme. Hän vain astuu rakkautemme intiimeimpään vaikutuspiiriin.Uskollisuudesta. Hmm… Näkisin, että uuden ajan suhde voi olla sellainen, jossa seksuaalista ja romanttista rakkautta ei (ehkä luonnostaankaan?) koeta yhtä vahvana toisia yksilöitä kohtaan, mutta toisaalta suhde voi myös yhtä hyvin olla avoin. Tämä aihe tuntuu jakavan mielipiteitä paljon ja on niin henkilökohtainen seksuaalisuuteen liittyvä asia, ettei tähän on vaikea sanoa oikein mitään yleispätevää. Se on ihan miten yksilöt yhdessä tahtovat.

Näen avoimessa suhteessa sen potentiaalin, että kun ei luvata toiselle mitään, eli ei tehdä sääntöjä, vaan saadaan olla aina täysin rehellisiä omalle sydämellemme, meistä vapautuu suurin vapaudesta, rakkaudesta ja intuitiosta lähtevä potentiaali käyttöömme. Se näkyy meissä kun teemme töitä, olemme ystäviemme kanssa, tanssimme, nauramme, elämme elämää. Se ei välttämättä edes tarkoita parisuhteen ulkopuolisia suhteita, mutta voi olla, että pelkkä tietoisuus tästä suhteen laadusta vapauttaa villinä ja vapaana virtaavaa energiaa käyttöömme. Parisuhde perustuu kuitenkin aina luottamukselle. Oli tyyli parisuhteessa kumpi tahansa, sen täytyy olla molempien mielestä hyvä ratkaisu, muuten parisuhteelta lähtee pohja: luottamus.

Ylipäätään suhteissa pitäisi mielestäni keskittyä enemmän siihen, tuottavatko ne sinulle aidosti hyvää vai tuottavatko ne sinulle aidosti pahaa. Tarkoitan nyt tilannetta, jossa molemmilla yksilöillä on terve käsitys itsestä ja toisesta. Silloin osataan erottaa, mikä ”paha” suhteessa on kehityksen siemen, eli juuri se kohta, jota molemmat alkavat intohimoisesti yhdessä työstämään kehittyäkseen ihmisinä, ja mikä taas on se ”paha”, joka ei kehitä, vaan vetää ainoastaan alas.Arvaatte varmaan, että en muuten pidä sanonnasta ”parisuhde vaatii työtä.” Miksi ihmeessä parisuhteen eteen pitäisi nähdä työtä? Ainakin, jos työnteolla tarkoitetaan tässä yhteydessä sitä mitä luulen, eli sitä, että ollaan toiselle kilttejä vaikka ei aina tekisi mieli ja annetaan toiselle palveluksia, vaikka ei aina huvittaisi. Täytetään ns. velvollisuuksia. Eihän siinä ole mitään järkeä! Siinähän aletaan elämään sitä toista varten ja kaiken lisäksi pidetään sitä toista valheessa. Annetaan asioita, joita ei tarkoiteta. Valehdellaan omista intentioista. Ei puhuta tunteista tai käsitellä niitä edes itsemme kanssa, vaan liimataan vain päälle hymynaama. Jos on työstänyt itseään tarpeeksi, ei ole tarvetta olla toiselle töykeä tai välinpitämätön missään tilanteessa. Ei tarvitse feikata. Kaikki on autenttista ja hyväksyttävää. Kaikille tunteille on tilaa. Ja molemmat osapuolet tiedostavat heräävien tunteiden olevan omia oivalluksen paikkoja, ei toisen aiheuttamia tai toisen syytä.

Kaikki palaa tähän: rakastaminenhan on meidän luonnollinen tila. Se vain on. Se ei tule pakottamalla, tekemällä kovaa duunia. Työtä tekemällä saadaan ehkä aikaan vanha parisuhdemalli ja avioerot. Tiedän myös, että kun sanon tämän, niin minua pidetään 22-vuotiaana tyttösenä, joka ei tiedä Vanhasta Kunnon Oikeasta Parisuhteesta yhtään mitään. Voi olla. Mutta toisaalta en tiedä haluanko tietää siitä suhteesta mitään. Minulle saattaa ehkä riittää se, että luon oman käsitykseni suhteista ja rakkaudesta ja elän niitä todeksi.

Mitä ajatuksia teillä herää tästä?

Lisää tekstejä rakkaudesta:
Rakasta rakastamista
Opetellaan rakastamaan kivuttomammin
Onko jokaiselle olemassa Se Oikea?
Mitä on rakkaus?
Erosta ja rakkaudesta

 

Kommentit (29)
  1. Nykyinen parisuhdemalli on oikein hyvä ja pätee vielä tänäkin päivänä oikein hyvin. Se antaa tarpeeksi vapautta kummallekkin osapuolelle tehdä mitä tahtoo tiettyjen sääntöjen puitteissa. Eihän me nyt mitään barbaareja sentään olla enään, vaan sivistyneitä ihmisiä, joilla on tietyt kriteerit ja säännöt. Tämän liiton pohjalle sitten voidaan yhdessä rakentaa asioita ja siihen jopa tahtoo panostaa, koska tietää sen, että tämä on meidän yhteinen asia ja rakennelma, eikä kenenkään muun. Inb4 ”Mutta avioerot!” avioeroja on sattunut aina. Ihmiset ovat tyhmiä ja sille nyt ei voi mitään, että he tekevät typeriä päätöksiä, olkoon se nyt ennen avioliittoa, sen aikana tai sen jälkeen.

    Hauskinta tämmöisissä ”vapaa parisuhde” naisissa on se, että monet muuttuvat siinä kolmenkymmenen vuoden paremmalla puolella semmoisiksi, että ”nyt olen nuoruuteni riehumiset riehunu ja tahdon, että joku mies tulee ja kaappaa minut syliinsä!” tai ”nyt tarvitaan miestä, jolla on selkärankaa/munaa/jotakin muuta vastaavaa ja kesyttää tämä villikissa”. Ei kukaan täysipäinen mies tämmöistä enään ota itselleen sillä mielellä, että tämän kanssa perustetaan jotakin hirvittävän merkityksellistä, vaan ne on nämä jännämiehet ja vastaavat, jotka ottavat näitä tarpeidensa takia.

    Elämä on kärsimystä ja siihen nyt vaan pitää tottua. Jos et totu, niin et myöskään pärjää siinä.

  2. Mama Africa
    1.6.2017, 17:45

    Enpä ole pitkään aikaan lukenut yhtä itsekästä tekstiä – surullisinta on vielä se, miten monen mielestä kyseinen ajattelumalli olisi jotenkin tavoittelemisen arvoista tai ihailtavaa.. Olemme todellakin minä, minä, minä – sukupolvi. Kaikki on totta ja hyvää, jos minusta vain tuntuu siltä. Kaikki on sallittua, jos se tuntuu minusta oikealta. Ja mihinkään ei saisi vetää rajaviivaa. Rukoilen syvää sydämen muutosta ihan jokaiselle meistä, jotta todellinen rakkaus, Jumala, saisi koskettaa meitä ja pyyhkiä itsekeskeisyytemme pois. Miettikäähän tätä ajatonta viisautta (Raamatusta 1 Korinttilaiskirje 13:4-7):
    ”Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.” Siunausta!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *