Ladataan...
Kaksi-nolla

Äntiligen, voin nyt huokaista yleiskirjalliseen ylätyyliin, sillä luin vihdoin Chimamanda Ngozi Adichien Puolikas keltaista aurinkoa -romaanin. Kirja ilmestyi suomeksi pari vuotta sitten, ja likimainen jokainen, jonka kirjamakuun luotan, on kehunut sitä.

Ja VOI KYLLÄ, romaani on jokaisen kehun arvoinen.

Ei kannata säikähtää kirjan kuuttasataa sivua: tarina kantaa vaivattomasti ja on kiehtova. Ja tarinahan siis kertoo elämästä sisällissotaan luisuvassa maassa 1960-luvun lopun Länsi-Afrikassa.

Näkökulma on kolmen eri ihmisen. On ulkomailla opiskellut varakkaan nigerialaisperheen kaunis ja sivistynyt tytär Olanna, on Olannan ja hänen epäsovinnaisen miehensä palveluspoika, pikkukylästä kotoisin oleva Ugwu ja on englantilainen Richard, joka haluaa kiihkeästi olla yksi paikallisista - yksi itsenäisyyttä janoavista biafralaisista.

Puolikas keltaista arurinkoa on yksinkertaisesti loistava kirja. Yhtä aikaa inspiroiva, viihdyttävä, liikuttava ja sivistävä. Kirjailija ei liiemmin kielellä kikkaile, mikä on hyvä asia, sillä nyt huomion keskipisteessä on tarina.

Toinen suurensuuri ansio on sodan kuvaus. Romaani tuo sisällissodan lähelle. Adichie malttaa olla mässäilemättä lukijaa raakuuksilla niin pökerryksiin, että tulisi halu etäännyttää tapahtumat. Kirjaa lukiessa tuntui välillä haljusti samalta kuin vuonna 1999, kun Nato pommitti Kosovoa ja tv:n kuvissa Balkanin pakolaisleireillä ruokaa jonottivat parikymppiset yliopisto-opiskelijat. Minun kaltaiseni.

Kaiken muun loistavuuden lisäksi kirja on malliesimerkki siitä äidinkielen opettajan kannustuslauseesta, että lukemalla pääsee tutustumaan sellaisiin maailmoihin, joista ei muuten tietäisi mitään. Pohjatietoni Nigeriasta ja Biafran sodasta ovat hatarat. Sota käytiin paljon ennen syntymääni, ja Biafran nälänhätä on mennyt mielessäni sekaisin parikymmentä vuotta myöhemmin Etiopiassa koetun katastrofin kanssa. (Etiopialaislasten nälästä pullottavat vatsat olivat lapsena painajaisteni ja syyllisyydentuntojeni vakiokuvastoa.)

Kirjaa lukiessa oli ihan pakko katsoa kartasta, missä päin Nigeriaa Nsukkan yliopistokaupunki ja Port Harcourtin satamakaupunki sijaitsevat - ja hankkia samaan syssyyn auttavat tiedot Biafran sodan syistä ja seurauksista.

Kannatti lukea. Jos tämä kiinnostaa, lue myös Inan tuore sotakirjavinkkaus Bangladeshista ja keskustelijoiden kommentit kolmannesta naiset ja sota -teemaisesta kirjasta, Khaleid Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa -romaanista.

Ladataan...
Kaksi-nolla

Parhaat päätökset eivät koskaan ole suurimpia päätöksiä. Muuttaisinko toiselle paikkakunnalle? Jep, kannattaa kokeilla. Sitoudunko tähän ihmiseen loppuiäkseni? No jos katsot viikon kerrallaan, miten tulette juttuun. Vaihtaisinko työpaikkaa? Jos mietit tuota vielä toisen ja kolmannen kerran, vaihda - vaihtelu virkistää.

Jättimäisiltä tuntuvat päätökset kippaavat elämän kyljelleen hetkeksi, mutta sen jälkeen vieraalla paikkakunnalla asumisesta,toiseen ihmiseen sitoutumisesta ja uudesta työpaikasta tulee arkea. Suuri päätös unohtuu, ja se kaivetaan naftaliinista korkeintaan joskus laskuhumalassa lapsuudenystävän seurassa:  "Josh mä sillon oisin jatkanu Japin kansha, ihan kaikki ois nyt toishin."

Olen tehnyt niin sanottuja suuria päätöksiä, joita en ole jälkeenpäin muistellut elämäni käännekohtina. Uskon, että olisin päätynyt samantyyppiseen pisteeseen kuin nyt, vaikka olisin valinnut eri tavlla joissakin näennäisen kriittisissä tilanteissa.

Pystyn siitä huolimatta vaivatta nimeämään elämääni viime vuosina järisyttävimmin vaikuttaneet päätökset. Niitä on kaksi:

1.) En juokse muihin kulkuvälineisiin kuin lentokoneeseen.

2.) Käytän vain pehmeitä vaatteita.

Eivät kuulosta suurilta asioilta. Mutta juuri pienuuden kylkiäisenä tuleva konkreettisuus tekee niistä hienoja - ja on nivonut ne osaksi jokapäiväistä elämääni.

Ai että on helpottavaa kuulla kulman takaa kilkuttava ratikka ja todeta puolihuolimattomasti, että juu menköön. Voi olla että myöhästyn, mutta omapa oli valintani. Ohi hurauttava bussi ei tulistuta minua, ja siitä jos mistä tulee hyvä olo.

Pehmeiden vaatteiden herätyksen sain vaatekaupan pukukopissa. Ajatusketju meni jotakuinkin näin: Nämä vaatteet ovat ihania. Nämä kaikki ovat pehmeitä. Miksi käyttäisin vaatteita, jotka puristavat tai pistelevät? Nyttemmin olen uudelleenrakentanut tyylini puuvillamekkojen ja lököhousujen ympärille ja viihdyn nahoissani paremmin kuin koskaan. Minäkö vetäisin jalkaan piukat farkut? Muahhahhaa, sallikaa minun nauraa!

Suuret päätökset sen sijaan ovat hankalia ja pateettisia ja lipsuvat otteesta kuin saippua. "Pidän itsestäni parempaa huolta kuin aiemmin." Jaha. Millähän tavalla? "Olen vain sellaisten ihmisten seurassa, jotka antavat minulle enemmän energiaa kuin imevät minusta." No, mittaukset sitten käyntiin vaan. Jotta päätöksestä tulee osa arkea, sen pitää olla realistinen ja konkreettinen. Hyvä nyrkkisääntö on, että jos käyttää päätöksessä komparatiivia, päätös jää hyväksi aikeeksi.

Viime vuosien tärkeimpiä päätöksiäni yhdistää näennäisen pienuuden lisäksi toinenkin asia: ne ovat syntyneet lomalla. Syvimmät elämäntoiveeni pulpahtelevat pintaan silloin, kun olen tylsistymistä lähestyvässä rentouden tilassa.

Jaa mitäkö pientä päätin pääsiäislomalla? En mitään. Kunhan pötkötin.

Mikä on sinun paras päätöksesi?

Kuva: Shutterstock Images

Ladataan...

Ladataan...
Kaksi-nolla

Mikä yhdistää 1970-lukulaista emigranttirunoilijaa ja 2010-luvun sinkkunaista?

Kiskaisin vaalituloksen sulattelun lomassa loppuun Aila Meriluodon Vaarallista kokea - Päiväkirjat vuosilta 1953-1975 (yksi kirja vähemmän listallani tämä olisi kannattanut lukea ajat sitten!). Tärkein kirjan herättämä oivallus on, että runoilijan, neljän lapsen yksinhuoltajan, emigrantin ja ennen kaikkea naisen elämän voi tiivistää yhteen lauseeseen: Miksi se ei ota muhun yhteyttä? Tai kolmeen: Miksei se kirjoita? Se ei siis halua minua. Vai apua, jos se onkin kuollut?

Toisin sanoen: aika kuluu, ongelmat pysyvät - vain välineet muuttuvat. Meriluoto kyttää postilaatikkoaan tismalleen samalla intensiteetillä kuin No Sex and the City -palstan Jemina 40 vuotta myöhemmin kännykkäänsä. Mikseivät säädöt/hoidot/ihastukset koskaan ota yhteyttä, jos lupaavat? Mikä siinä on niin vaikeaa? Sanoisivat sitten suoraan, että ei kiinnosta.

Meriluodon päiväkirjat on läheistä sukua äskettäin lukemalleni Helenelle. Molemmat taiteilijakuvaukset täyttyvät oman arvon epäilystä, naisten välisen ystävyyden ylistyksestä (ja epäilystä), eristäytyneisyyden pohdinnasta ja rakkauden kaipuusta. Meriluodon päiväkirja tietysti antaa taiteilijan arjesta paljon raadollisemman ja arkisemman kuvan kuin Helenen kaltainen runollinen romaani.

Rohkea kirja, mutta välillä raskas. Kirjan lopussa olo on kuin turhan kiltillä ihmisellä, joka on joutunut kuuntelemaan kaverin suhdetilityksiä hiukan liian pitkään. Puuduttaa.

Onneksi kirjailija toteaa saman ihan itse kirjan viimeisellä sivulla: hupsista, päiväkirjat ovat yhtä ruikutusta siitä, että joko mies- tai kirjoitusrintamalla tökkii. Mutta niin se on - tyytyväisenä ja onnellisena ihmisellä ei ole tarvetta analysoida elämänsä tilaa.

Nyt alkoi tehdä mieli lukea Peter-Peter ja Lauri Viita - legensa jo eläessään, joiden valmistumisprosessin Meriluoto kuvaa päiväkirjassaan mehukkaasti.

Mutta niitä ennen lukulistallani ovat Olli Jalosen Yksityiset tähtutaivaat (tämä olisi kannattanut lukea ajat sitten -listaltani), Chimamanda Ngozi Adichien Puolikas keltaista aurinkoa (olen varmasti ystäväpiirini ainoa ihminen, joka ei ole vielä lukenut ja hehkuttanut tätä kirjaa) ja parahiksi ennen minilomaa toimitukseen saapunut Keltaisen kirjaston uutuus, irlantilaisen Colm Tóbínin Brooklyn.

Eiköhän näiden parissa yksi pääsiäinen kulu. Rentoja pyhiä!

Pages