Ladataan...
Kaksi-nolla

Kävikö teille niin, että kun vuonna 2009 pyysitte ihmisiltä kirjasuosituksia,  kaikki suosittelivat Haruki Murakamin romaania Kafka rannalla?

Minulle kävi, ja koska olen pohjimmiltani epäluuloinen ihminen, ylenpalttinen suitsutus kääntyi itseään vastaan. Minusta tuli Murakami-skeptikko.

Kafka rannalla (Onko nimi siis metafora? Tekotaiteellisuusvaara!) on yhä lukematta, samoin Murakamin muut suomennetut teokset Suuri lammasseikkailu, Sputnik - rakastettuni ja Mistä puhun kun puhun juoksemisesta.

Nyt olen kuitenkin haukannut ensimmäisen murakamini, vasta suomeksi ilmestyneen Norwegian Woodin. Juu-u ja khyl, mutta en täysin ymmärrä, mistä tässä kirjailijassa kohkataan.

Norwegian Wood on kasvutarina. Parikymppinen Toru Watanabe aloittaa yliopiston Tokiossa ja yrittää selviytyä parhaan ystävänsä itsemurhasta. Samoissa synkissä vesissä räpiköi myös kuolleen ystävän tyttöystävä, josta tulee Watanabelle hämmentävän läheinen. Hieman omituiset naiset, teatteritieteen umpimähkäinen opiskelu, yksinäisyys ja sekava pää täyttävät päähenkilön elämän pari ensimmäistä opiskeluvuotta.

Kirja on aiheeltaan lyijynraskas mutta samalla tunnelmaltaan kummallisen kevyt. Minusta on melkein aina kiehtovaa sukeltaa kirjassa parikymppisen miehen pään sisään, ja Watanaben maailma on mukavan vino. Tosin tässä olisin mielelläni lukenut muustakin kuin päähenkilön päänsisäisistä tapahtumista. Esimerkiksi 1960-70-luvun vaihteen opiskelijamellakoista japanilaisyliopistojen kampuksilla olisi kiinnostanut kuulla lisää.

Jos minun pitäisi kuvailla tätä kirjaa yhdellä lausella, sanoisin, että Norwegian Wood on täydellinen kirja kevytsynkkiä aatoksia hellivälle 17-vuotiaalle gootille. Ja tämä ei ole sarkasmia tai moite, tämä on luonnehdinta.

En muuten ole nähnyt tätä romaanista tehtyä elokuvaa, josta tosi moni tykkäsi. Siitä tehtiin myös arvio Lilyyn.

 



Ai niin, saanko vielä lähettää terveisiä? Lähetän terveisiä Tammen Keltaisen kirjaston konseptoijalle. KK-opukset ovat täydellisen kokoisia käteen ja niiden taitto on just passeli: hyvä pistekoko ja optimimäärä tekstiä sivulla. Hieno lukea! Ei  muuta. Kiitos.

Ladataan...

Ladataan...
Kaksi-nolla

Aivan ensimmäisenä haluan kiittää Samuel Beckettin näytelmien oikeuksien valvojaa, joka on hyvin tarkka siitä, millaisen sovituksen Huomenna hän tulee -näytelmästä saa tehdä.

Aijai miten oli mahtavaa viettää pitkästä aikaa iltaa sellaisen klassikkonäytelmän parissa, jota ei ollut tuotu nykypäivään niillä ilmeisimmillä keinolla: videolla, katsojan puhuttelulla ja muulla metateatteroimisella sekä tosi-tv-viittauksilla. Ja esitys siis on Kansallisteatterin Godota odottaessa.

Parasta tässä klassikossa on se yhtä aikaa verkkainen ja latautunut tunnelma, kun neljä ihmistä vain tappaa aikaa odottaessaan.

Toiseksi parasta on se kuristus, joka hiipii aluksi-ei-niin-ahdistuneenkin katsojan mieleen pikkuhiljaa. Tässä sitä nauretaan väsyneen palvelijaukon höpöpuhetulvalle (loistokas Janne Reinikainen), vaikka kaikki on ahdistavan totta: Godot ei todellakaan tule koskaan, enkä silti voi muuta kuin odottaa ja miettiä, miten parhaiten käytän aikani odottaessa.

Tai kuten Beckett sen sutkauttaa: "Naiset synnyttävät hajareisin haudan päällä, päivä paistaa hetken, sitten on taas yö."

Neljän miehen ensamblesta (Reinikaisen lisäksi Esko Salminen, Eero Aho, Hannu-Pekka Björkman) hurraan koviten vähäeleisesti, hauskasti ja koskettavasti Lucky-palvelijan roolin tekevälle Reinikaiselle. Björkman olisi hienoa nähdä vaihteeksi ihan erilaisessa roolissa kuin kuolaavana huutajana, vaikka hänen riehumistaan onkin nautinto katsoa.

Joka tapauksessa seuralaiseni pohti esityksen jälkeen, milloinhan on viimeksi nähnyt teatteria, joka perustuu vain kahteen asiaan - huikeaan tekstiin ja yhtä huikeaan näyttelemiseen. Samaa mieltä: raikasta ja ajatonta. Suosittelen kaikille, jotka onnistuvat saamaan liput.

Kuva: Stefan Bremer

Ladataan...

Ladataan...
Kaksi-nolla

Kaltaiseni vanha Cure-tyttö ei tietenkään voi vastustaa elokuvaa, jossa  Sean Penn näyttää tältä:

En ole vieläkään ihan varma, onko This Must Be the Place  loistavan monisyinen vai luvattoman rönsyilevä elokuva. Joka tapauksessa tykkäsin siitä niin paljon, että en malta olla hehkuttamatta sitä tällä muuten kovin kirjapainotteiseksi käyneellä palstallani.

Penn on elokuvassa Robert Smithin kaksoisolento, vanha goottipoptähti, joka elelee kartanossaan Irlannissa. Iskias vaivaa, samoin masennusta muistuttava alakulo. Cheyennen bändi on elänyt huippuvuosia 1980-luvulla, kunnes kovaan kyytiin tuli yhtäkkiä stoppi. Syy selviää hissukseen.

Hissukseen käynnistyy myös Cheyennen road trip Yhdysvalloissa, jonne rokkari matkustaa tapaamaan kuolemaisillaan olevaa isäänsä. Hän päättää saattaa loppuun tehtävän, joka jäi isältä kesken: löytää isää Auschwitzissä nöyryyttänyt vartija ja kostaa.

HS:n jutussa kerrottiin maanantaina, että Sean Penn oli niin vakuuttunut This Must Be the Placen ohjaajan Paolo Sorrentinon kyvyistä, että oli ilmoittanut olevansa tämän käytettävissä elokuvaan "missä vain, milloin vain."

Onneksi, sillä on ihanaa nähdä Penn tässä vaimealla äänellä mutisevan, paikasta toiseen laahustavan rokkarin roolissa. Katsoja voi melkein kuulla teatterin penkkiin asti, miten patoutuneet tunnot pulputtavat Cheyennen näennäisen apaattisen pinnan alla. Automatka Yhdysvaltojen halki on tietysti samalla matka takkutukan suureen muutokseen.

Riemastuttavia asioita ovat myös Cheyennen riuskaotteinen palomiesvaimo (loistava Frances McDormand), kauniit, laajat kuvat Yhdysvaltojen maaseudulta (niiden takia tätä elokuvaa ei kannata säästellä pienellä kotinäytöllä katsottavaksi), hyvi hyvin hyvin verkkainen tunnelma ja hieno musiikki (mitä muuta voi odottaa elokuvalta, jonka nimi on lainattu Talking Headsin biisistä ja jossa David Byrne tekee cameo-roolin?)

Hopi hopi, nyt sinne elokuviin.

 

 

Ladataan...

Pages