Ladataan...
Kaksi-nolla

Myönnetään, olin skeptinen. Kaikki mitä nimitetään suureellisesti feminismin raamtuksi tai 2000-luvun feministiseksi manifestiksi, tekee minut välittömästi epäileväksi.

Koska ihan kaikki ovat lukeneet ja kehuneet tänä syksynä suomennetun Naisena olemisen taidon - ja koska kaikki mitä nimitetään 2000-luvun feministiseksi manifestiksi paitsi epäilyttää myös kiinnostaa minua suunnattomasti - kirja oli itsestäänselvästi myös minun lukulistallani.

Onneksi oli. Caitlin Moran on hauska kirjoittaja, hillittömän hauska. Samalla hän on fiksu ja onnistuu vaikuttamaan harvinaisen selväjärkiseltä ihmiseltä. Lukiessa tulee olo, että tämän tyypin kanssa olisi mahtavaa istua ilta pubissa. Lukiessa myös nauraa ääneen. (Anteeksi, ihmiset Onnibussin lauantai-illan vuorolla Tampereelta Helsinkiin. Minä, kirja ja röhönaurun puuskat saatoimme säikäyttää.)

The Timesin kolumnisti ja kriitikko Moran on pitkän linjan toimittaja ja vielä pidemmän linjan feministi. Hänen feminisminsä on arkista, reipasotteista, helposti ymmärrettävää ja iloista. Kirjan henkeä kuvaa hyvin Moranin mieheltään omaksuma määritelmä feminismille: Feminismin pitäisi olla sitä, että kaikki ovat kohteliaita toisilleen.

Toki feminismi on Moranin mielestä myös sitä, että naiset ja miehet saavat yhtä paljon palkkaa samasta työstä, että media ei naamio naisvihaa yleiseen huolestuneisuuteen naisten terveydestä (Tiedätte kyllä juttutyypin, jonka mukaan julkkisnaisen painonnousu tai -lasku on aina uutisoinnin arvoinen asia) tai että yhdenkään naisen ei tarvitse perustella sitä, ettei hanki lapsia.

Tietysti tässä omakohtaisessa kirjassa on myös kokonainen luku, joka on omistettu karvoille. Tietysti! Hohhoijaa, mutta sitten toisaalta. Kaltaiseni 35-vuotias suomalaisnainen ei ehkä kaipaa ketään vakuuttamaan, että on ihan ok antaa puskan rehottaa, mutta minua kymmenen tai 20 vuotta nuoremmat lukijat saattavat hyvinkin kaivata.

Feminismin riemukkaana ja voimauttavana peruskurssina Naisena olemisen taito toimii ihan jokaiselle. Erityisesti toivoisin, että sen lukevat kaikki 17-21-vuotiaat nuoret naiset ja miehet. Ehkä he kasvavat ihmisiksi, jotka ovat kohteliaampia toisilleen kuin minun sukupolveni ja meitä vanhemmat.

Minulle kirjan suurin anti olivat muutamat nerokkaat kiteytykset, kuten tämä:  Seksistisen paskan tunnistaa siitä, kun kysyy itseltään, tekevätkö miehet tätä - tai suostuisivatko he tähän -  ja vastaus on ei. Vaikkapa nyt pitemmän päälle käyttämään kenkiä, joissa ei voi kävellä.

Tai tällaiset riemastuttavat oivallukset:

"Kaikki biisit muijista kertovat jostain Eric Claptonin tuntemasta mallitytöstä tai bändäristä, jota kalvaa 'sisäinen suru'. Eivätkö naiset olisi iloisempia, jos Laylassa olisi kunnon kertosäe siitä, miten Eric Clapton katsoo, kun Patti Boyd yrittää kiivetä puiston aidan yli ihan lärveissä, jotta saisi takaisin sinne vedon vuoksi heittämänsä kengän?"

Taidanpa tilata itselleni joululahjaksi lisää Morania, eli tämän kirjan.

 

Ladataan...