Ne, jotka jäävät – elämä päihderiippuvaisen läheisenä 1/2

Ennen kuin palaan jälleen oman tarinani kronologisen kerronnan äärelle, ajattelin kirjoittaa ajatuksistani päihderiippuvaisen läheisiin liittyen. Ajatukseni ovat viime aikoina käyneet useasti niiden luona, jotka eivät jaa kanssani samaa todellisuutta, niiden, jotka kuitenkin riipivät riippuvuudellaan askelmerkkejänsä minuunkin, vaikka kuinka yrittäisin sulkea sen kipeyden toisaalle.

Olen alkoholistin tytär, addiktin sisko, alkoholistin ystävä ja alkoholistin entinen puoliso

Olen alkoholistin tytär, addiktin sisko, alkoholistin ystävä ja alkoholistin entinen puoliso. Päihderiippuvaiselle ei ole lainkaan tavatonta kerryttää ympärilleen edellä kuvatun kaltaista kuplaa. Osa juontuu perimästä, osa omasta harrastuneisuudesta; onhan kaltaisessaan seurassa helpompi hengittää, kun oma riippuvuus painuu helpommin piiloon.

Ymmärsin jo varhaislapsuudessa, että perheeni oli erityinen. Meidän perheessämme kerrottiin hauskempia vitsejä kuin muilla, vanhempani tekivät enemmän töitä kuin naapuriperheissä tavattiin ja meillä oli menoa ja meininkiä kuin Huvikummussa – olihan meitä lapsiakin paljon. Meidän perheellämme oli myös salaisuus, jota lavastimme ahkeraan, vaikka toimintamme muistutti surkeaa sirkusta. Salaisuus, juova alkoholisti, oli pinnan alla perheemme kapellimestari, vaikka näennäisesti hänellä ei ollut juurikaan valtaa esimerkiksi yhteisiin suunnitelmiin.

Minulle kasvoi varhaisessa lapsuudessa ylimääräiset tuntosarvet, joilla aistin kodin tunnelmaa ja mahdollista seuraavaa katastrofia

Minulle kasvoi varhaisessa lapsuudessa ylimääräiset tuntosarvet, joilla aistin kodin tunnelmaa ja mahdollista seuraavaa katastrofia. Sirkus alkoi tavallisesti jo keskellä viikkoa kireydellä ja ärtymyksellä: töitä oli liikaa, joku oli taas mokannut, eikö jumalauta ihminen saa koskaan levätä ja rentoutua. Kun korkki aukesi, tahditti viikonloppuja tunneskaala huolesta vihaan ja sääliin. Pelkäsin, että alkoholistivanhempi sammuu hankeen, pelkäsin, että joku näkee jotain, vihasin vanhempien riitoja ja niiden sovittelua ja lopulta sunnuntaina, kun alkoholistivanhempi oksensi kylpyhuoneessa, halusin vain tuoda hänelle sitruunamehua ja luvata, ettei kukaan ollut vihainen. Alkuviikosta meillä vallitsi hiljaisuus, kun alkoholistivanhempi häpesi ja toinen vanhemmista rankaisi mykkäkoulun keinoin.

Oli alkoholistivanhempi pitkiäkin aikoja kuivana. Mutta usein se tarkoitti sitä, ettei olotilassa tai luonteessa tapahtunut juurikaan muutosta humalaiseen. Kuivahumalassa alkoholistivanhempi oli kireä kuin viulunkieli, sai käsittämättömiä raivokohtauksia ja asetti koko perheen seisomaan varpaisillaan liipasimelle, seuraavaa humalaa odottaen. Alkoholistivanhempi saattoi viedä minut ja toisen sisarukseni matkalle ja hankkia kohteessa meille kasapäin uusia cd-levyjä ja trendivaatteita. Kaikella kauniilla tavaralla oli kuitenkin hintansa. Tiesimme, että lahjuksista maksaisimme seuraamalla seuraavan illan tai viikon sirkusta. Toisinaan lahjuksia käytettiin myös aseena – kun minä olen kaikkeni tehnyt, että teillä lapsilla olisi hyvä olla, eikä mistään ole ollut koskaan puutetta, kehtaattekin! Lopulta sätin itseäni siitä, että olin taas ollut alkoholistivanhemmalle ilkeä. Olinhan kuitenkin saanut uudet farkut.

Burnoutiksi sitä kai sanottiin, vaikka vessassa haisi aamuisin makea oksennus, eikä kotiin voinut tuoda vuoteen kavereita

Alkoholistivanhemman spiraalin viimeisin näkemäni luisu tapahtui juuri ennen kuin muutin kotoa pois. Burnoutiksi sitä kai sanottiin, vaikka vessassa haisi aamuisin makea oksennus, eikä kotiin voinut tuoda vuoteen kavereita. Muistaakseni päätin silloin, etten enää laittaisi aikaani tai ajatuksiani alkoholistivanhempani hyvinvoinnin pohtimiseen, vaikka aina välillä sainkin nähdä välähdyksiä sairaudesta. Minulla oli kiire itsenäistyä ja sairastua itse.

Alkoholistivanhempani juo edelleen ja sairauden itsensä kieltävä luonne asuu hänessä vahvana. Kuivat kaudet ovat pidempiä kuin lapsuudessani, mikä saa surullisella tavalla osan perheenjäsenistäni kärvistelemään odottavassa toivossa, vaikka tiedämmekin kaikki asioiden todellisen laidan. Kuivina kausina hiihdetään ja pyöräillään ja kun korkki aukeaa, tapahtuu se ymmärtääkseni lapsuuttani vahvemmin neljän seinän sisällä. Poissa silmistä ei kuitenkaan ole poissa mielestä. Vaikka kuinka haluaisin lokeroida alkoholistivanhempani ja alkoholismin sävyttämän lapsuuteni arkistoon, möykky sisällä muistuttaa olemassaolostaan tasaisin väliajoin.

Päihdehoidossa minua ärsytti läheisriippuvuus -termin innokas viljely. Inhosin yllä kuvatun kaltaisia päihdeperhehistoriikkeja, jotka mielestäni antoivat riippuvaiselle vaarallisen uhrikortin (sairauden vahvan periytyvyyden vuoksi suurin osa päihderiippuvaisista on kasvanut päihdeperheessä), jolla sysätä vastuu sairastumisesta perhe- ja ympäristötekijöille. Suhtautumiseni saattoi olla ihan terve reaktio siinä kohtaa, jolloin syytin voimalla itseäni alkoholismistani, koska se synnytti sisäistä motivaatiota korjata ensin minut.

Mitä tekemistä tällä kaikella, päihdeperheellä ja omalla riippuvuudella on läheisriippuvuuden kanssa? Kuten edellisessä totesin, inhosin aluksi läheisriippuvuudesta puhumista ja kielsin vakaasti olevani itse läheisriippuvainen. Oma pakkani kuitenkin ’levisi käsiin’ pari viikkoa sitten ensimmäisellä lomaviikolla, jolloin huomasin, että vaikka minulla on elämässä tällä hetkellä kaikki hirvittävän hyvin ja lukuisia asioita, joista olla onnellinen ja kiitollinen, sisälläni jytää musta möykky. Keskustelin tuon romahduksen jälkeen erään tutun läheisterapeutin kanssa, ja keskustelun myötä möykyn syntymekanismit alkoivat selvitä. Kyse oli omasta läheisriippuvuudestani, jota en ole halunnut kohdata.

Mitä läheisriippuvuus sitten on? Läheisriippuvuuden syntyjuuret ulottuvat varhaiseen lapsuuteen. Jos lapsi elää tavalla tai toisella epävakaassa ympäristössä, voivat emotionaaliset perustarpeet ja turvallisuuden kokemukset jäädä toteutumatta. Epävakaita kasvuympäristöjä voivat olla esimerkiksi ympäristöt, joissa esiintyy mitä tahansa riippuvuuksia, narsismia, kasvattajien käytöshäiriöitä, jyrkkää uskonnollisuutta tai erilaisia väkivallan muotoja.

Oman perheympäristöni dynamiikka kulki riippuvaisen sirkuksen ehdoilla. Asioita tai tapahtumia ei voinut ennakoida, vaikka kuinka olisi yrittänyt harjaannuttaa tuntosarviaan. Kiintymyssuhteet muodostuivat ristiriitaisiksi, kun turvallisuuden toteutumiseen ei voinut luottaa. En voinut koskaan tietää olisiko esimerkiksi viikonloppuna läsnä kuivahumalainen alkoholisti, juova alkoholisti vai hassutteleva, oikea vanhempi.

Aina silloin, kun kasvattajan fokus on muualla kuin turvallisen tunneilmaston tarjoamisessa lapselle, lapsi joutuu jo varhain itse ottamaan vastuun omasta emotionaalisesta kehityksestään

Aina silloin, kun kasvattajan fokus on muualla kuin turvallisen tunneilmaston tarjoamisessa lapselle, lapsi joutuu jo varhain itse ottamaan vastuun omasta emotionaalisesta kehityksestään. Koska lapsella ei luonnollisestikaan ole tähän vielä valmiuksia, hän päätyy painamaan itselleen vaikeat asiat syvälle sisimpäänsä. Nämä käsittelemättömät tilanne- ja tunnekokemukset tulevat myöhemmin vaikuttamaan hänen elämäänsä ja ohjaamaan hänen valintojaan, ilman että hän itse sitä edes tiedostaa.

Vastuun ottaminen omasta emotionaalisesta kehityksestäni näkyi myös minussa. Patosin alkoholistivanhempaani liittyvää huolta ja pelkoa syvälle, koska vaikeista asioista ei tavattu puhua. Aloin kärsimään unettomuudesta ja erilaisista pelkotiloista 10-vuotiaana, eivätkä nämä seuralaiset ole väistyneet vielä kolmenkympin jälkeenkään. Huoleni ja pelkoni purkautuivat lapsuudessa liki hysteerisenä käyttäytymisenä: pyrin kaikin keinoin kontrolloimaan ympärilläni vellovaa sirkusta ja maailmani romahti, jos asiat eivät menneet suunnitellusti. Pelkäsin neuroottisesti terveen vanhempani menettämistä ja jos hän oli vartinkin myöhässä, olin jo kehitellyt päässäni varman skenaarion auto-onnettomuudesta.

Läheisriippuvuus siirtyy usein sukupolvelta toiselle. Se ei ole sairaus eikä tautiluokitettu mielenterveyshäiriö, vaan enemmänkin sairauden kaltainen tila, joka ohjaa ihmisen elämää epäsuotuisaan suuntaan. Käytännössä tämä näkyy epäterveinä, toistuvina kaavoina läheisriippuvaisen parisuhteissa ja muissa läheisissä ihmissuhteissa. Näille ihmissuhteille hyvin tyypillistä on, että läheisriippuvainen esiintyy niissä tavalla tai toisella läheisensä pelastajana. Tällaiset epätasapainoiset suhteet kuluttavat läheisriippuvaisen voimavaroja ja ajan edetessä heikentävät hänen hyvinvointiaan.

Sana kanssariippuvuus (suora käännös eng-termistä) kuvaa hyvin sitä, mistä läheisriippuvuudessa on pohjimmiltaan kysymys. Kun ihminen on läheisriippuvainen, hän määrittelee itsensä ulkomaailmasta saamansa palautteen perusteella. Hänen minäkuvansa rakentuu voimakkaasti sen pohjalle, miten muut ihmiset hänet määrittelevät. Läheisriippuvaiselta ihmiseltä ovat ikään kuin hukassa hänen oman persoonansa ääriviivat sekä se, miten häntä voi ja saa kohdella.

Itse näen, että läheisriippuvuus on kuin krooninen tulehdus, joka saattaa olla pitkiäkin aikoja remissiossa, mutta muistuttaa kyllä itsestään, jos olosuhteet sille vain ovat suotuisat. Esimerkiksi uusi läheinen ihmissuhde saattaa nostaa riippuvuuden mekanismeja ja selittämätöntä pahaa oloa pintaan.

Ajatuksia läheisriippuvuudesta ja päihdeperheen kirjoittamattomista säännöistä on paljon, joten jatkan tästä lisää vielä seuraavan postauksen merkeissä.

Hyvinvointi Oma elämä Mieli Terveys

#kiitollinensiunattuonnellinen: Hetki, jolloin tunsin ensimmäistä kertaa kiitollisuutta päihdehoidossa

Kävin hetki sitten pitkästä aikaa vierailulla päihdehoitolaitoksessa. Yksi hoitolaitoksen etuja on, että laitokseen saa tulla  perushoitojakson jälkeen vierailulle koska tahansa. Ainoa ehto vierailulle on raittiina pysyminen.

Terapeutti muisteli päihdeinfon aikana raittiuden alkumetrejään. ”Istuin veneessä, yötöntä yötä ja sen taivasta katsellen, kun lintuaura lensi yläpuoleltani. Siinä hetkessä oli jotain niin kaunista, että kyyneleet tuli silmään. Ei kukaan muu kuin ihminen, joka on selvinnyt sellaisen helvetin läpi tiedä, miltä tuntuu olla kiitollinen tällaisesta näystä.”

Vaikka olin kuullut tarinan jo pariin otteeseen, liikutuin hieman, sillä tiesin täsmälleen, mitä hän tarkoitti. Koin samanlaisen hetken hiljattain. Olin ollut ystäväni kanssa nostalgisella keikalla ja kuuntelin vielä kotimatkalla yhtyeen kappaleita. Kaupunki oli hiljainen ja metsäpolulla tuoksui lupaus kesästä, viehkeä kuiskaus jostain uudesta. Ajattelin ihmisiä, jotka olivat pysyneet vieressäni läpi sairauteni – perhettä ja ystäviäni – joiden kanssa suhteeni olivat muodostuneet paljon syvemmiksi, luottamuksen ja toivon perustamiksi. Kiitin uusia ihmisiä, jotka olivat tulleet elämääni päihdehoidon myötä: upeita vertaisia, joiden seurassa olin saanut olla ensihetkistä lähtien oma itseni. Hymyilin elämän yllätyksellisyydelle ja sille, että minulla oli toivoa. Elämäni oli jo nyt muotoutumassa minun näköisekseni paketiksi, jota kannoin ylpeydellä ja vaalin mielessäni arvokkaana.

Lienee kuitenkin syytä palata kiitollisuuden juurille. Kiitollisuudesta puhutaan hoidon aikana paljon ja alkuun lattean termin viljely iski minuun samalla voimakkuudella kuin mätäkuun tulehduttama varpaankynsi, jota kohtaan oli syytäkin olla uhmakas.

Juovana aikana julistin arjen ja sen rakentamat rutiinit ykkösvihollisiksini. Tylsien ihmisten arkielämässä seuraavan päivän työvaatteet nostettiin aamulla henkariin ja jääkaapin ovea koristi perheen kalenteri. Tylsien ihmisten arjessa turvallisuus tuoksui onnistuneelta ajan- ja elämänhallinnalta ja mustavalkoisilta sosiaaliseen mediaan jaetuilta tuokiokuvilta. Hämmentyneenä katselin heidän onnellisuuttaan impulsiivisen linssini läpi: tästäkö vähästä ihmiset olivat kiitollisia?

En tiennyt, mitä kiitollisuus tai tyytyväisyys merkitsevät. En ollut koskaan ollut kiitollinen tai tyytyväinen. Jatkuva natinani kuulosta tympeältä joustinpatjalta, jota tahdittivat erilaiset seuraavaa katastrofia enteilevät huokaukset. Oloni oli alituiseen raskas ja kipeä; vatsaani kolotti, hikoilin tai palelin, inhosin kaikkia ihmisiä lähelläni, työnantajani oli ottanut missiokseen elämäni pilaamisen ja asuntoni oli kaiken tämän helvetin julkea amfiteatteri. Olin olosuhteiden uhri, kaltoin kohdeltu itsesääliriepu, jolle elämä näyttäytyi ankarana sietämisenä.

Päihdehoidossa oleminen tuntui erityisesti sen toisella viikolla merkityksettömältä. Tunsin valtavaa katkeruutta siitä, että minut oli kärrätty keskelle peltoja toipumaan sairaudesta, jota en ollut itse itselleni aiheuttanut. Terapeutit peräänkuuluttivat työkaluja, joita raitis elämä ylläpitääkseen vaatii. Mitä vitun työkaluja, huusin V:lle kävelylenkkiemme aikana (ikäiseni nuori nainen, joka saapui hoitoon kanssani samaan aikaan), tämä on kuin joku mysteeri, joka pitäisi tällä pilatulla päällä ratkaista. Ja mitä sekin tarkoittaa, että hoito pitää ottaa vastaan sellaisena, kun se annetaan? Me ollaan niin nuoria, että retkahdetaan varmasti heti, kun päästään takaisin kotiin tuttuihin ympyröihin.

Toisella viikolla en uskonut hetkeäkään, että raitistuisin. Puhelinajalla soitin Joakimille ja sanoin, että loma vaikuttaa kalliilta, kun palaan kuitenkin kuminauhana vanhoihin maneereihini. Muistin myös kertoa, että todennäköisesti läheiskohtaaminen tulee pilaamaan ystävyytemme, koska se on Joakimille niin järkyttävä kokemus.

”Mulla on vielä juomatonta viinaa, olen varma siitä”, tokaisin Joakimille. ”Vaikka sä muistaisit kaikki sun sekoilut hauskoina, muut eivät välttämättä näe niitä niin. Esimerkiksi mulla ei ole rehellisesti sanottuna ollut pitkään aikaan sun kanssa enää kivaa”, Joakim vastasi. Löin luurin korvaan ja kaduin sitä saman tien.

Iltaisin rakensimme muiden potilaskollegoiden kanssa siskonpedin yläkertaan. Oli painostavan kuuma, ja napsimme jääpaloja suoraan kannusta, välillä toisiamme niillä heitellen. Samalla jaoimme toistemme kanssa piinallisimpia ja kipeimpiä muistoja käyttävältä ajalta. Kun saastaisimpia salaisuuksiaan jakaa samoja kehyksiä kannattelevien kanssa, muuttuvat ne ensin huvittaviksi kaskuiksi, joiden äärellä voi tikahtua nauruun. On hillittömän hauskaa, että neljän promillen humalassa festaripano on päättynyt toisen osapuolen päälle oksentamiseen ja ulostamiseen. Tai että narkomaanipuolison harjoittaman liiketoiminnan vuoksi oman kodin ulkovarasto on täynnä painepesureita ja perämoottoreita. Mutta jossakin vaiheessa anekdootit saavat surullisempia kaikuja, kun niitä kertova tiedostaa juhlien olleen todellisuudessa ohi jo hyvin pitkään. Yöllä, kun valot siskonpedin yllä sammuivat, aloin pohtia, että riippuvuuteni on saattanut sittenkin aiheuttaa luultua suurempia tuhoja sekä itselleni että läheisilleni. Ehkä esimerkiksi vanhempani ovat sittenkin kärsineet alkoholismistani, vaikka olen luullut sen näyttäytyneen heille vain ohuena hurvitteluna?

Palataan kuitenkin takaisin kiitollisuuteen ja toiseen viikkoon päihdehoidossa. Sunnuntaisin hoidossa pinssitetään kuukauden intensiivijaksonsa keskeytyksettä lusineet kokelaat ennen kotiinlähtöä. Tämän rituaalin aikana yksi päihdeterapeuteista piti toisen viikon lopulla puheen, jossa hän sanoi, että noin kaksi prosenttia riippuvaisista raitistuu elinaikanaan (siitä muuten blogin nimi). ”Siinä voittajien kerhossa on aika hyvä olla, eikä siellä tarvitse koskaan olla yksin.”

Tuon puheen aikana minulle tapahtui jotain. Itkin valtoimenaan, kun hauras toivonkipinä heräsi ja aloin ensimmäistä kertaa todella uskomaan, että minulla saattaisi olla mahdollisuus raitistua. Että saattaisin joskus kuulua voittajien porukkaan ja mihin tahansa menisinkin, en enää koskaan olisi yksin. Ja silloin, siinä hetkessä, tunsin kiitollisuutta.

Sanotaan, että uskonnollinen ihminen pelkää helvettiä ja hengellinen ihminen on käynyt siellä. Riippuvaisen kiitollisuus on suurimmaksi osaksi rakkautta sitä elämää kohtaan, jota kiirastulet eivät enää samalla tavalla lyö.

Hyvinvointi Oma elämä Hyvä olo Terveys