Ladataan...
Kasvukäyrillä

Vauvaperheessä vanhempien kahdenkeskinen aika on kortilla ja pääasiallisesti se tapahtuu vain ja ainoastaan lapsen nukkuessa. Kun taustalla on lähes kymmenen vuoden mittainen aika kahdestaan se ei tunnu juurikaan häiritsevän. Yleensä. 

Sitten tulee se kesähelteinen viikko, kun molemmat vanhemmista haikeina muistelevat niitä hyviä iltoja kesäisessä Helsingissä. Sai tälläytyä ja tylläytyä, lähteä yhdessä nauttimaan terassille kesästä ja valoisista illoista. Vapaus. Ainoa oikea sana kuvaamaan sitä tunnetta näin jälkikäteen ajateltuna. Vielä loman viimeinen ilta ennen miehen töihin paluuta. Olisipa hienoa, jos pääsisimme piipahtamaan yhdessä kaupungissa! Ihan vain me kaksi.

Ei lapselle hoitajaa. Ja niin pieni S, ettei oikeastaan edes raaski vielä hoitoon antakaan.

Ihanan äklöromanttisen kesäillan sijasta me päädyimme tekemään tätä:

(kuva täältä)

Kuinka se voikaan riipaista niin syvältä? Onhan tässä ehditty nauttia kahdenkeskisestä ajasta jo huomattavasti kauemmin kun olisimme halunneet?

Ehkä siksi juuri, että emme ole kokeneet vielä aikaisemmin tarpeelliseksi sitä "Aikuisten omaa aikaa" ja nyt kun sen tarve koitti, jouduimme toteamaan, että tukiverkostomme ei ole kovinkaann laaja. Sukulaisia ja ystäviä kyllä löytyy, mutta suurin osa kovin kaukana. Tämäkö se on se syy miksi neuvolassa niin sen turvaverkoston perään kysellään? Ja tästäkö se "ensimmäinen vuosi on parisuhteelle se rankin" -aika alkaa? Siitä kun sitä kahdenkeskistä aikaa alkaa kaipaamaan?

Vastassa on taas kasvunpaikka. Tällaisiakin pettymyksiä on vain opittava sietämään. Olenhan nyt äiti.

Mutta lujille se kyllä nyt ottaa.