Ladataan...
Kasvukäyrillä

Oletteko vähään aikaa sattuneet lukemaan tuota blogini sivupalkkia? Itse luin juuri äsken, enkä taaskaan voinut olla hymähtämättä ajatukselle, että kenellähän se uhmikä täällä mahtaa olla? No okei, kyllähän se on tuo Pirpana, mutta helvetti: miksi kukaan ei ole kertonut, että se tarttuu?

Mitä hankalampi päivä sitä hankalampi äiti... eikun?

Että kyllä mulla tässä nyt alkaa tuntumaan, että tää aikuisena olo ei sittenkään ole ehkä ihan lastenleikkiä. Että kun ihan viilipyttynä pitäisi olla ja kuunnella 75 prosenttia kotona oltavasta ajasta itkuhuutoa ja samaan aikaan selittää kuinka äiti ymmärtää ja äiti tykkää ja voi voi kun onkin paha mieli, väistellä lenteleviä tavaroita ja yrittää keksiä jotakin joka veisi huomion edes hetkeksi johonkin muuhun, noin niiku positiivisessa hengessä ja samalla olla lahjomatta, kiristämättä ja eritoten uhkailematta, niin kyllä tässä pikkuhiljaa alkaa ne itkupotkuraivarit kuulostamaan melko hyvältä vaihtoehdolta.

Henkisesti olen saanut ne jo monesti, päivässä. Todellisuudessa: lasketaanko se, jos sulkeutuu makuuhuoneeseen ja soittaa omalle äidilleen kiukutellaakseen sille kun oma lapsi kiukuttelee? Tavallaan kai.

Ääripäästä ääripäähän, niin äiti kuin tytär. Että jos joku nyt mainitsee sanan johdonmukaisuus, niin voin kertoa, että ainoa johdonmukaisuus, joka täällä tällä hetkellä vallitsee, on se, että lapsi tuntuu voittavan joka kerta. Olen voimaton.

Ja sitten se kolikon kääntöpuoli: kun raivotaan raivotaan kunnolla, mutta kun rakastetaan niin sitten kyllä rakastetaan niin, että haljetaan. Sen täytyy olla evoluution kehittämä suojelumekanismi, että edes suurin osa äideistä selviäisi urakasta noin niinku suuremmin traumatisoitumatta? Koska sitten ollaan niin söpöjä ja ihania ja halirutataan niin, että kylkiluissa rutisee. Ja onneksi, onneksi! niitäkin hetkiä mahtuu jokaiseen päivään.

 

"Mä en kyllä tajua miksi kenenkään pitäisi mennä huutamaan viereiseen huoneeseen yksinään, koska ei muka kestä omaa lastaan?" -Elina 27v. ei lapsia

 

- Mä en enää ikinä sano, mä en kyllä tajua.

 

i'm exhausted.

E

Ladataan...
Kasvukäyrillä

Kuulin jokin aika sitten, että paras vastalääke uhmaikään on drinkit. Siis äidille. Ikävä kyllä en itse voi juurikaan käyttää kyseistä hermojen lepuutus kikkaa, sillä krapulataipumukseni on ennen kuulumattoman käsittämätön. Yksi lasillinen ja aamulla kolottaa päätä, joten olen joutunut vain kärvistelemään. Ja totta puhuen, jos tuolle tielle lähtisin joutuisin olemaan pienessä sievässä all the time, sen verran kovassa uhmassa täällä tällä hetkellä ollaan!

Olen kuitenkin yrittänyt keksiä tapoja hillitä uhman vaikutusta koko perheeseen (itseeni) erinäisin keinoin, välillä paremmalla ja välillä huonommalla menetyksellä. Olenkin hyvin nopeasti todennut, että vaiheesta riippuen teen niin tai näin, en voi lapsen uhmakohtauksiin vaikuttaa; ne tulee kun on tullakseen.

Siispä onkin keksittävä keino, jolla itse kestää ne kohtaukset kunnialla eli toisin sanoen on ihan zen.

Joko arvaatte?

Äiti on alkanut joogaamaan kotona.

hetkinen, muotoilen lauseen uudestaan

Äiti on alkanut oleilemaan tukalissa asennoissa ja keskittymään hengittäämiseen. Kun on aikansa valuttanut verta päähän ja kestää sen, ei seuraava uhmakaan tunnu ihan kamalalta ;)

tilanteen piti olla lavastettu, mutta ei olekaan

 

 

 

rentouttavaa alkanutta viikkoa!

E

 

Ladataan...
Kasvukäyrillä

Te, jotka olette seuranneet menoamme pidempään, tiedättekin, että otsikon mukainen tilanne on tässä perheessä ollut ongelmana läpi neidin elämän. Se ruoka ei vain maistu. Miinuskäyrillä on painon puolesta menty aina. Pituutta kyllä löytyy, sopivasti korostamaan alhaista painoa. Ruokalakoista on kuitenkin aina päästy yli keksimällä pöytään jokin uusi juttu:

- imetys lopetettiin neidin ollessa reilu viisi kuukautta, koska ravintoa ei tullut tarpeeksi (panikoivan äidin mielestä) ja opeteltiin pakotettiin juomaan tuttipullosta

- lusikkalakon alkaessa 6kk vanhana, alettiin harjoittelemaan sormiruokailua

- 8kk iässä heivattiin lusikka, puurot aamu- ja iltapalasta ja siirryttiin syömään hedelmiä, jotta edes jotain maistuisi

- 9kk iässä elettiin nuudeleilla ja keitetyllä porkkanalla, koska mikään muu ei kelvannut

- 10kk iässä siirryttiin syömään koko perhe samoja ruokia ja huomattiin, että syömistä helpottaa se, että kaikki ruoka on selkeästi eroteltu lautaselle, mikään ei saanut olla sekaisin keskenään

- 11kk:n kohdalla opin hyväksymään sen tosiasian, että lapseni on huono syömään, enkä voi häntä pakottaa, ja olin tyytyväinen kun söi edes jotain

12kk vanhana meillä elettiin tomaateilla, koska kts. nuudelikohta

- 1,5 -vuotiaan neiti S:n lempiruoka on kanafile, täysjyväspaghetilla ja pestolla, paljon parmesania. Jos tätä on tarjolla, todennäköisesti jotain uppoaa

- 1v 9kk neiti? - Ei syö mitään, vaan vatsa täytetään maidolla

Olemme jo muutaman viikon olleet tilanteessa, jossa kaikki on EI ja POIS. Kuulen myös päiväkodista vaihtelevia ruokamenestyksiä; on päiviä jolloin hän on syönyt kohtuullisesti ja päiviä jolloin ei mitään. Lisäksi vesirokko, joka meillä sairastettiin hurjan rajuna sai päivän aikana juotavan maitomäärän nousemaan taivaisiin, nyt näyttääkin siltä, että meillä juodaan taas lohtumaitoa, jota pitää saada taas ennen nukahtamistakin(!). Viikon verran asiaa oli helppo sietää, se olisi vain taas ohimenevä vaihe, mutta kun viikot lisääntyivät ja lakko vain paheni (ja maito määrät nousivat) oli alettava keksimään taas ratkaisuja siihen, kuinka ruoka saataisiin uppoamaan.

Koska ruokapöydästä on näiden viikkojen aikana muodostunut taistelutanner ja ilmapiiri on ollut varsin tiukka ruoka-ajan lähestyessä, olemme kaikki olleet lopen uupuneita tilanteeseen. Myös päälle iskenyt uhma, antaa mukavan viimeistelyn koko perheen yhteisiin ruokahetkiin. Nyt kuitenkin luulen, että olen oikealla tiellä pattitilanteen purkamiseksi (olenhan?).

Lähestytään asiaa leikin kautta.

Neiti S on jo taitava puhuja ja hänen kanssaan keskusteleminen onnistuu, kunhan ilmapiiri on sopuisa. Näiden parin sairastelupäivän aikana olenkin yrittänyt panostaa siihen, että juttelemme syömisestä ja siitä, miten "vauvakin" tarvitsee ruokaa, jotta jaksaa leikkiä ja Pupu, ei Pupukaan jaksa olla unirättinä, jos ei välillä saa ruokaa mahaansa.

Ensimmäisenä päivänä vauvakaan ei halunnut syödä (kiva). Toisena päivänä vauvalla oli kuitenkin jo kiljuva nälkä! Niinpä vauvalle pitikin antaa ruokaa. Ja uskokaa tai älkää, mutta tämän jälkeen myös Neiti S:lle tuli yllättäen nälkä, ja lounasta syötiin enemmän kuin viikkoihin. Mitenköhän tämän saman tekniikan saisi hyödynnettyä siihen maidon lipittämiseen? Vauvakaan ei juo maitoa, vain vettä?

Seuraavana ahaa -elämyksenä olikin sitten tämä: kun lapsen ottaa mukaan valmistamaan ruokaa, on sitä paljon mukavampi syödä! Iltapalaksi meillä syödään pääasiallisesti muroja, ja kun ne saa itse kaataa kippoon ja maidon päälle, maistuvat ne paljon paremmille (tietysti). Ja sitten joskus syödään jotain ihan muuta:

eilinen iltapala koostui pizzan täytteistä valmistusvaiheessa eli kinkusta, herkkusienistä, tonnikalasta, juustosta ja pizzataikinasta. Päälle vielä äidin välipalakikkakolmonen eli marjasmoothiesta tehty mehujää, muumitikusta (kukaan ei ole niin kekseliäs, kuin ruokkimisvietin valtaan joutunut äiti).

 

Tänään pöytäämme päätyy tacoja päivälliseksi, ihan noin testimielessä: vaikuttaako se, että saa itse pöydällä olevista vaihtoehdoista valita, mitä lautaselle ottaa?

 

 

Sitten se maito. Miten ihmeessä siitä päästään eroon??!

 

M, jolle kaikki vinkit ovat tervetulleita!

 

PS. Muistakaahan käydä osallistumassa Pilvi -tabletti arvontaan, huomenna on viimeinen päivä!

Pages