Ladataan...
Kasvukäyrillä

"Tasan vuosi sitten" on neiti S: kunniaksi syntynyt jatkis, jossa seurataan äidin viimeisen raskausviikon (41+) fiiliksiä ja tapahtumia aina sinne multihuipentumaan, synnytykseen.

Osa 1

Osa 2

 Taas matkalla Jorviin, kipu oli jo jotain huumaavaa. Sisään, pedille, piuhoihin ja jalat auki. Tuomio: edistynyt, mutta vielä menisi piiitkäään, kuinka pitkään, kukaan ei tiedä. Päätimme jäädä sairaalaan, olimme molemmat valvoneet lähes kaksi vuorokautta ja edelleen jos en voinut synnyttää, halusin nukkua. Jorvissa oli täyttä, joten kahden hengen lepohuoneet olivat synnytysosastolla täynnä, miehelleni tuotiin väliaikaisratkaisusänky (jos sitä edes hyvällä tahdolla voi sellaiseksi kutsua, ja meidät ohjattiin viimeiseen lepohuoneeseen; "siivouskomeroon" niinkuin tuleva isä huonetta nimitti. Siltä se kyllä näyttikin!  Minulle piikki kankkuun, nukahtamislääkket ja unta palloon. Tässä vaiheessa ehkä jo tajuatte, että luomusynnytys oli viimeinen mitä tahdoin. Olen erittäin kipuherkkä ja panikoidun helposti, halusin lievittää kipua ja pitää itseni mahdollisimman levänneenä tulevia koitoksia varten. Väsyneenä vain ahdistun ja itken (ja kiukuttelen).   Nukuimme noin neljä tuntia, sen jälkeen lääkkeiden vaikutus oli poissa ja supistukset taas kipunsa puolesta omissa sfääreissään. Tässä vaiheessa rupesin jo anelemaan mieheltäni jotain apua. Avunpyynnöt olivatkin se haaste miesparalleni, mikään ei nimittäin ollut hyvä.  "Hiero tuosta.""KOVEMPAA!""EI NOIN KOVAA""EI KUN TUOSTA""OLIKO LIIKAA PYYDETTY?""EI SE NYTY NOIN VAIKEAA OLE!""AUTA NYT!""Älä sitten." "Hieroisitko kuitenkin VÄÄÄÄÄÄHÄÄÄÄÄÄÄN"   Puristin sängyn päätyä rystyset valkoisena ja olin varma, että kuolisin tähän.  Kätilö saapui paikalle aamulla, raskaus viikot paukkuivat 41+5 ja taas maattiin piuhoilla, sykkeet olivat vauvalla edelleen hyvät, vaikkakin jotakin laskuja oli supistus aikana havaittavissa. Avataanpa sitten ne jalat. POKS! Ja olimme molemmat märkänä. "Jotain valahti" oli minun järkevä kommenttini lapsiveden menoon.  Tilanne oli edelleen liian aikainen synnytyssaliin pääsyyn, joten odottelisimme iltapäivään. Päivä jatkui samoissa merkeissä, kipua, kiemurtelua ja huutoa. 

 Iltapäivä tuli ja kätilöä ei näkynyt. Jorvi oli tukossa synnyttäjiä, onneksi olimme jo sisällä sillä muuten meidät olisi ohjattu toiseen sairaalaan. Odottelu jatkui. Kello 16 kätilö vihdoin saapui. Ja eihän se tilanne ollut edennyt juuri mihinkään, aivan alkuvaiheessa, tässä menee vielä todella kauan. Sanoja, jotka vähiten olisin halunnut kuulla. Supistuksia tuli vähän väliä, mutta henkilökunnan mielestä edelleen liian harvoin. Heidän mukaansa synnytys ei ollut vielä edes käynnissä, alkulämmittelyä vain. Siirretään osastolle odottamaan. Sanoja, joita en todellakaan olisi halunnut kuulla. Osastolle mars mars ja supertympeä ja kiireinen sairaanhoitaja vastassa. Tämähän tästä vielä puuttui. Mies saisi olla seuranani noin yhdeksään ja sitten pitäisi yrittää nukkua. Tämä on painajaista! Päätin sisuuntua ja lähdimme kahvilaan kävelemään. Pääsin kohtuullisen hyvin sinne, mutta sitten jotain tapahtui ja luulin, että neiti S tippuisi jalkojeni välistä kahvionlattialle. Takaisin päin pääsin etenemään metrin kerrallaan. Tässä vaiheessa kello oli noin kuusi. Päästyäni vaivoin takaisin, sanoin tympeälle kätilölle, että "kauhea paine, tuntuu, että toi vauva tippuu tuolta!", taisi tuhahtaa jotain epämääräistä vastaukseksi ja passiti minut syömään. Ja minä söin. Lusikallisen mautonta lohisoppaa, kiemurtelin välissä ja taas sön lusikallisen. Lautasen tyhjennettyä olini oli jo niin sietämätön ja paine mahdotonta kestää, että pyysin kätilöltä jotain kipuun. Vastahakoisesti hän suostui, mutta ensin pitäisi tarkistaa missä mennään. "SINUNHAN PITÄISI OLLA JO SALISSA" huudahti kätilö kun jalkani levitin. Ja katosi johonkin. "Nyt lähdet äkkiä alas!" sanoi jo vähän rauhallisemmin, kun palasi. Kello oli seitsemän. Matka tunti kestävän ikuisuuden. Kipu ja paine olivat saavuttaneet huippunsa. Nojailin seiniin puhisin ja nauroin. Nauroin, koska mitään muuta en enää kyennyt tekemään. Saliin päästyäni pyysin epiduraalin, ja käsiini lykättiin jumppapallo. "Tässä menee vielä kauan, ei kannata laittaa vielä, vasta neljä senttiä auki". Ja suihkuun pallon päälle. Kymmeneksi minuutiksi, sitten totesin sen olevan turhaa. Ilokaasua, se sitten seuraavaksi. Supistuksiakin tulee vielä niin harvakseltaan, että ilokaasua nyt vain. Paljon jotain hyvin sekavaa ja huurusta huutoa ja itkua ja naurua ja epätoivoa. ja todella huonoja vitsejä. Huh. Kello kahdeksan pyysin sen taas. E P I D U R A A L I  K I I T O S  N Y T!  Kuusi senttiä, oho! Hyvä on, laitetaan se sitten.  Kello yhdeksän anestesia lääkäri saapuu vihdoinin! Wuhaa! Katetri selkään ja odottamaan vaikutusta. Mutta h e t k i n e n, mitäs nyt tapahtuu? Minunhan tekee mieli PONNISTAA. Ensimmäinen tahaton ponnistus tuli kyljellään maaten, karjaisun (ja kirosanojen) saattelemana ja kätilöille täysin nurkan takaa. Tuli vipinää heidänkin liikkeisiin, eikä muuten tarvinut enää kuulla, että tässä menee vielä kauan! Tämä tulee tältä nyt! Sitten ponnistetaan! Seuraava ponnistus, ja hälyyttimet joihin olin kytkettynä aloivat huutaa. Ne sykkeet, jotka olivat laskenee jo aikaisemminkin, romahtivat. Tämän jälkeen muistikuvani ovat hatarat. Saksia, lisää kätilöitä, yksi huutaa "ponnista", toinen pitelee jaloista ja kolmas hyppää kyynärpäätekniikalla mahan päällä antaneet vauvalle vauhtia. Synnytyslääkäri. Vastaus ei leikata, kohta on jo ulkona. Epätoivoisia ajatuksia "Mä en pysty tähän, se kuolee ennen kuin mä onnistun". Luovuttaminen. Ja neiti on ulkona, mutta hiljaa! Ensimmäiset sanani muistan, ne olivat "Kuoliko se?". Rääkäisy ja pienen pieni rimpula oli mahallani. Niin pieni. Ja hengissä.  Ponnistusvaihe 9 minuuttia. Synnytyksen kesto 3 tuntia 30 minuuttia. Ei puudutetta. Tai siis sainhan minä sen, mutta se vaikutti vasta kun tikkejä laitettiin! Ei enää ikinä. Oli ajatukseni tuolloin. Nyt aika on jo kullannut muistot, enkä ainakaan synnytyksen takia jättäisi toista lasta tahtomatta.   Jälkitunnelmiin palaan myöhemmin, nyt lähden auttamaan Isiä huomisen lahjan kasaamisessa ;)   Onnea yksivuotiaalle neiti Ässälle, äidin aarre ja maailman napa! <3

Ladataan...
Kasvukäyrillä

"Tasan vuosi sitten" on neiti S: kunniaksi syntynyt jatkis, jossa seurataan äidin viimeisen raskausviikon (41+) fiiliksiä ja tapahtumia aina sinne multihuipentumaan, synnytykseen, asti. Ensimmäisen osan voit käydä lukemassa täällä.

**

Ensiodottajana, kärsimättömänä, kontrollifriikkinä ja ilmeisen huonon kipukynnyksen omistajana kärvistelin kipeiden supistuksien kanssa, joita vyöryi kaikkea 5 ja 20 minuutin välillä, kotona muutaman tunnin yrittäen nukkua. Kahdeltatoista luovutin ja päätin, että kyllä tämä nyt syntyy. Kassi autoon ja Jorviin, halusin ainakin tietää missä mennään, olinhan jo päivän kärvistellyt. Sitä paitsi, minä halusin nukkua!

Perille päästyämme (onneksi matkaa ei ole kuin kymmenen minuuttia) jouduin toteamaan, että hätäsiähän tässä oltiin, juuri mitään ei ollut tapahtunut. Paitsi, että minä olin finaalissa. Kirosin koko raskauden niin alas kuin vain voit kuvitella, mutisten jotain "kyllä se sieltä oli phalle tulossa silloin viikoilla 25, mutta nyt, ei sitten millään!". Todellisuudessa minua alkoi pelottamaan, olin kuullut monia kauhutarinoita vuorokausia kestäneistä synnytyksistä, yliaikaisten vauvojen synnytyksissä sattuneista hätätilanteista ja kaikesta muusta mahdollisesta. Panikoin. Taas. Kaikki ne pelot, jotka olin onnistunut sulkemaaan pois ajattelemalla positiivisesti iskivät nyt kerralla piikkinsä lihaani. Näytin varmaan todella pahalta, tämän tunne myllerryksen keskellä, kun kätilön seuraava kysymys oli "Haluatko jäädä tänne?". En, mutta Litalginet halusin kotiin, kerta en voinut synnyttää, minä halusin nukkua.

odotus jatkuu

Nukuin noin tunnin, sen jälkeen vaihtelin asentoa, torkuin supistusten välissä, vaihtelin asentoa, torkuin, katsoin elokuvaa, tuijotin kelloa, kellotin supistuksia. Kipua, tuskaa, odotusta, kipua, pelkoa, liikaa aikaa, KIPEITÄ supistuksia!

Äitini tuli jo valmiiksi meille, hoitamaan koiriamme kun lähtö tulisi. Minä puhisin ja ähkin. Kävelin ja istuin. Ja aloin taas kaivamaan sitä Guinnesin ennätystenkirjan kustantajan tietoa; minusta tulisi ensimmäinen nainen, joka ei koskaan synnyttänytkään JA kärsisi lopun elämän supistuksista!

Ja se pelko. Minulla oli alusta lähtien tunne, että ei sen näin pitänyt mennä. Tunne, että jotain menisi pieleen. Ja se kalvoi mieltäni, ahdisti. Tilanne, jota en voinut hallita, se ei sopinut minulle. Iltaa kohden supistukset voimistuivat entisestään. Ja tihenivät. Väli oli kuitenkin edelleenkin aivan liikaa. Sitten se ällöttävä limatulppa irtosi. Supistuksia, jollaisia en ollut vielä kokenut. Kipua, jota ei enää voi kuvailla. Paniikki. Taas.

 

Kello oli kaksitoista. Nyt se tulee, oikeasti!

 

jatkuu seuraavassa jaksossa, päästänköhän viikoille 41 + 5?

Ladataan...
Kasvukäyrillä

Tasan vuosi sitten vietin rauhallista koti-iltaa. Raskausviikkoja oli kertynyt jo 41+2, olin iso, turvonnut, laiska ja kärsivällisyyteni oli lopussa. Aika kului lähinnä yliaikaiskontrollia odotellessa ja "tää ei synny ikinä" -mantraa hokien. Siivosin sen minkä jaksoin, pääasiallisesti en jaksanut, sekin keino oli nimittäin todettu turhaksi jo monet kerrat. Haeskelin jo googlesta Guinnesin ennästyskirjan kustantajan yhteytietoja, varatakseni itselleni palstatilaa, olin nimittäin jo aivan varma, että juuri minusta tulisi se historian ensimmäinen nainen, joka ei koskaan synnyttänytkään.

Enpä tiennyt tuolloin nukkumaan mennessäni, että nukkuisin viimeisen rauhallisen yöni vähään aikaan.

se ainoa mahdollinen edes siedettävä asento

Seuraavana aamupäivänä alkoivat taas jo keskiraskaudesta tutut supistukset. silloin ne tuntuivat minusta kipeiltä, mutta aivan liian harvoin niitä oli. Sain itseeni puhtia ja aloin taas siivoamaan; vähän kipeämpiä ja vähän useammin. Jos on odottanut niitä helvatun supistuksia viimeiset neljä viikkoa, niin tunninkin välein tuntuu siltä, että niitä on jatkuvasti! Sama tahti jatkui, supistuksia ja kiihtyvää innostusta, joka purettiin tekstiviesteinä miehen kännykään töihin.

Iltaa kohti supistukset kovenivat (ja minä hölmö luulin, että ne olivat jo päivällä kipeitä) ja tihenivät, siltikin ollakseen vain 15 - 30 minuutin välein kiusaavaa kipua. Ja siis oikeasti kipua! muistan ajatelleeni, että eihän tämä tästä ainakaan enää kipeämmäksi voi muuttua. Ihmetelleeni, että vaikka näin paljon jo sattuu, niin miksi supistukset eivät ole tiheämpiä? Olin hermostunut ja levoton. Silti innoissani. Ja sitten taas vain levoton ja hermostunut. Mikään ei tuntunut hyvältä.

Yritin mennä nukkumaan; ei toiveitakaan. Heti raukean olon tullessa supidtud vyöryi voimalla päälle ja virkisti minut: kuinka kauan seuraavaan? Joko joko? Pari todella kipeää ja parin minuutin välillä. Paniikki.

 

Nyt se tulee!

 

Tuliko? Lue se huomenna, kun neidin yksivuotisjatkis saa jatkoa!