Tuuliviiri rauhaton

Ylihuomenna vietetään jo uudenvuodenaattoa ja vuosi 2019 on mennyt yhdessä hujauksessa. Varsinkin alkuvuosi sisälsi paljon onnellisia hetkiä ja onnistumisen kokemuksia, muun muassa, kun muutimme nykyiseen ihanaan kotiimme ja aloitin työt nykyisessä työpaikassani. Kevät ja kesä tulivat, ja elämä hymyili. Syksyllä päätin hakea kouluun, jonne pääsinkin. Syksyllä myös työnkuvani muuttui työpaikalla ja monet uudet asiat täyttivät arkeni. Haluaisin niin kirjoittaa, että nyt olen onnellisempi kuin koskaan. Minulla on työ, johon halusin, koulupaikka, jonne hain ja ihana koti, jota toivoin. On päiviä, jolloin olen todellakin onnellinen, mutta suurimmaksi osaksi minusta tuntuu, että olen surullisempi ja enemmän hukassa kuin vuoden 2019 alkaessa. Missä on minun paikkani? Kuinka mieleni elpyy ja paranee? Millaisia työtilanteita ja -mahdollisuuksia tuleva vuosi tuo tullessaan?

Mielessäni on monta kysymystä, joiden kanssa lähden matkaamaan vuoteen 2020.

new-years-eve-1283521_960_720.jpg

Joulun aika oli onnellista ja joulu tuli tänä vuonna juuri sopivaan saumaan. Nautin joulun suunnittelusta ja laittamisesta, joululahjojen paketoinnista ja perheen kanssa yhdessäolosta. Jouluna kaikki olivat vapaalla ja unohdin täysin kaiken sen negatiivisen, mikä elämässäni tällä hetkellä pyörii. Nyt oloni on jotenkin tyhjä, ja huomasin jo eilen, että turhautuneisuus ja kiukku kumpuavat sisältäni. Ihmiset ympärilläni palaavat arkeen, ja minä istun kotona tekemättä mitään järkevää. Järkevällä tarkoitan siis työskentelyä ja rahan ansaitsemista. Toki teen paljonkin järkeviä asioita, kuten siivoan, pyykkään, teen lumitöitä, käyn kaupassa ja teen ruokaa, kirjoitan ja teen käsitöitä, mutta sisäinen ääneni, vaativa ja kylmäsydäminen, sanoo muuta. Olen sairaslomani aikana haikaillut kovasti takaisin työpaikkaan, jossa sain työskennellä kotona, ja ajatus kyseisestä asiasta ei ole juuri muuttunut. Haluaisin kovasti olla onnellinen siitä, että saisin palata kyseiseen työhön koska vaan ja talouteni olisi ainakin jotenkin turvattu, mutta samalla koen, että luovutan liian helposti, alan tekemään ”työtä”, joka ei ole itseni ja muiden mielestä kunnollista ja järkevää työtä, en etene urallani, olen taloudellisesti tiukilla ja että kynnykseni muiden seurassa tehtävään työhön kasvaa entisestään. Toisaalta koen, että kotona tehtävä työ antaa …

Aivoilleni ja mielelleni mahdollisuuden hengähtää ja toipua.

Paineiden ja pärjäämisen pelon sijaan mahdollisuuden tehdä sellaista työtä, josta tietää selviävänsä ja joka kasvattaa itseluottamusta onnistumisen kokemusten kautta.

Mahdollisuuden rytmittää päivää siten, että pääsee aamuisin esimerkiksi ryhmäliikuntatunneille ja kävelemään luontoon, joka taas edesauttaa hyvinvointia ja positiivisuutta.

Aikaa käydä rauhassa keskustelemassa sellaisten henkilöiden kanssa työllistymisestä ja työpaikoista, jotka osaavat auttaa työuupunutta mielenterveyskuntoutujaa. (Kävin kyseisten ammattilaisten luona viime keväänä ja heidän ansioistaan pääsinkin takaisin työelämään minulle sopivalla tavalla. Luin aiheeseen osittain liittyvän artikkelin, jossa kerrottiin, kuinka korkeakouluttautuneet mielenterveyskuntoutujat kokevat helpotetut työtehtävät nöyryyttävinä. Ajattelen itse taas asiasta täysin päin vastoin. Toimisin mielelläni sellaisissa työtehtävissä, jossa saisin tukea työssä jaksamiseeni ja saisin olla avoimesti oma itseni hyvine ja huonoine puolineni. Kiireen ja rahan ahneuden sijaan työpaikalla keskityttäisiin vahvistamaan ihmisen itseluottamusta ja tuntemusta omista hyvistä puolistaan, ajatusta siitä, että minä olen hyödyllinen ja yhtä tärkeä työntekijä tälle yhteiskunnalle kuin muut, vaikka en kestäkään kiirettä ja stressiä.)

Tähän asti elämässäni kaikki asiat ovat ratkenneet siten, että lopulta olen ollut tyytyväinen lopputulokseen, joten siihen on luotettava nytkin. Vaikka uusi vuosi tuntuu pelottavalta, tuo se mukanaan myös mahdollisuuden johonkin parempaan. Haluan lopettaa tänään postauksen Dalai Laman tekstiin, johon törmään aina ja aina uudestaan. Tekstin sanoman olen joutunut toteamaan todeksi jo useamman kerran elämäni aikana. Kylmä totuus asettaa toisaalta myös haasteen ja avaimen onneen: Miten elää nyky-yhteiskunnan velvoitteiden, odotusten ja pakkojen kanssa siten, että olisi terve, selviäisi taloudellisesti ja eläisi JUURI NYT täysillä.

”Ihminen uhraa terveytensä, jotta saisi rahaa.
Sitten hän uhraa rahaa saadakseen takaisin terveytensä.
Ja sitten hän on niin huolissaan tulevaisuudesta, että hän ei nauti tästä hetkestä.
Seurauksena on se, että hän ei elä tässä hetkessä eikä tulevaisuudessa. 
Hän elää kuin hän ei koskaan kuolisi, ja sitten hän kuolee,
eikä ole oikeastaan koskaan edes elänyt.”
– Dalai Lama

Jos joskus tatuoisin tekstin ihooni, se olisi tämä.

Kuva Pexels / Pixabay

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *