Ladataan...
Kaunis utopia?

Miisu, eli tuttujen kesken "Mise" tuli minulle ollessaan 14-vuotias ja sain viettää sen kanssa neljä ihanaa yhteistä vuotta.

Harmittaa. Jälleen kerran luin kodittomasta kissasta, joka oli päässyt löytölän kautta sijaiskotiin viimeisillään kantavana. Emo oli synnyttänyt pennut, jotka oli hoidettu sijaiskodissa esimerkillisesti luovutusikäisiksi ja sijoitettu sitten uusiin koteihin. Kaikki pennut löysivät uudet kodit, mutta tämä emo on edelleen sitä omaa kotia vailla. :(

Minulle on ollut paljon aikuisia kodinvaihtajakissoja, eikä yhdenkään hankkiminen kaduta. Yhdenkään kohdalla en ole miettinyt, että olisipa sittenkin pitänyt hankkia pentu. Juu, enhän minä ole kaikkien kissojeni pentuajassa saanut olla mukana, mutta se pentuaika on muutenkin niin lyhyt, että sitä merkityksellisempänä olen pitänyt niitä aikuisvuosia, jotka olen saanut (ja toivottavasti näiden nykyisten kohdalla vielä saan) niiden kanssa viettää.

Tällä hetkellä 2/3 kissoistani on siis aikuisina kodinvaihtajina minulle tulleita, joita ennen minulla on ollut yksi iäkkäänä kodinvaihtajana minulle tullut kissavanhus. Tämän lisäksi lapsuudenkotimme Valtsu-kissa tuli meille eläinsuojeluyhdistyksestä, niin ikään nuorena aikuisena. Olen pystynyt muodostamaan kaikkiin näihin kissoihin hyvin voimakkaan siteen siitä huolimatta, että ne ovat viettäneet pentuaikansa jonkun muun kanssa. Kissat ovat myös kiintyneet voimakkaasti minuun ja mieheeni, siitä huolimatta, etteivät ole olleet meillä pennusta asti.

Oman tämänhetkisen kissalaumani laumadynamiikan takia meille ehkä joskus mahdollisesti tuleva neljäs kissa tulee olemaan pentu. Aikuista kissaa en tähän uskalla ottaa hämmentämään soppaa, joten siksi valinta kallistuu pentuun. Haluan kuitenkin rohkaista ihmisiä miettimään niiden söpöäkin söpömpien (sitähän ne ovat, ei voi kieltää!) kissanpentujen sijaan aikuisen kodinvaihtajakissan hankkimista.

Ovathan ne pennut suloisia, mutta nekin ovat pieniä vain hetken ja kasvavat aivan hujauksessa isoiksi ja aikuisiksi. Vaikka hankkisitkin pennun, niin suurimman osan sen kanssa viettämästäsi ajasta - mahdollisesti jopa 20 vuotta - tulet viettämään aikuisen kissan kanssa. Lisäksi moni tosielämän tapaus on ajan saatossa osoittanut, että kodittomat kissanpennut löytävät aina kodin, joten kodin antaminen aikuiselle kissalle ei siis ole yhdeltäkään kodittomalta kissanpennulta pois. Sen sijaan se voi merkitä suunnattoman paljon sille aikuiselle kissalle, joka pääsee mukanasi uuteen rakastavaan kotiin.

Kuva Ari K.

Ladataan...
Kaunis utopia?

Näillä kahdella puolalaisella löytökissanpennulla kävi hyvä tuuri, mutta entäpä niiden lukuisat lajitoverit nyt ja tulevaisuudessa?

Kirjoitin taannoin tänne blogiin Karjalainen-lehdessä julkaistusta kissa-aiheisesta kirjoituksesta ja tunteista joita se minussa herätti. Kirjoitukseni puolestaan herätti ilahduttavan paljon keskustelua eri puolella internetiä ja mielipiteitä esitettiin, puolesta ja vastaan. Koska aihe on edelleen ajankohtainen enkä soisi keskustelun sen ympärillä tyrehtyvän, päätin palata aiheeseen... tuskin viimeistä kertaa.

Koska minä olen sanottavani tähän asiaan sanonut, päätin linkittää tähän sellaisen henkilön haastattelun, joka todella tietää, mistä puhuu. Kaksikymmentä vuotta Keski-Pohjanmaalla rankkurina toimineen Erkki Kilposen kokemukset nimittäin puhuvat omaa karua kieltään siitä, mikä (maatiais)kissojen asema yhteiskunnassamme on. Ylen haastatteleman Kilposen esilletuomat tapaukset koskevat toki ainoastaan yhtä aluetta eikä koko maata, mutta mitä olen edellisen aihetta käsittelevän blogikirjoitukseni tiimoilta eläinsuojelutyössä aktiivisesti mukana olevien ihmisten kanssa keskustellut, niin tilanne ei ole sen parempi muuallakaan Suomessa.

Kissat ahdingossa ympäri maailmaa

Lohduttominta tässä on se, ettei kissan huono yhteiskunnallinen asema ja siitä johtuvat lieveilmiöt rajoitu ainoastaan tänne meille Suomeen. Siitä muistutti eräs ulkomailla asuva ystäväni Facebook-statuksessaan:

 

"Viime vuonna 10 575 kissaa lopetettiin Belgian rescuetarhoilla. Asiasta oli tänään uutisissa, ja siinä näytettiin yhden kissan lopetus ja kopallinen kuolleita pentuja. Vedottiin ihmisiin, että he leikkauttaisivat kissansa tai eivät ainakaan hylkäisi kadulle narttukissaa, joka jo on kantavana. Voi miksi ihmiset eivät opi? Miksi aivan liian moni on niin välinpitämätön?"

 

Toinen, Puolassa asuva tuttavani taas puolestaan pelasti kaksi todella selkeästi ja räikeästi hylättyä kissanpentua ilmeisen karulta kohtalolta. Kissat oli hylätty alueelle, jossa kulkukissoja liikkuu jo valmiiksi aivan riittämiin. Lisäksi siellä liikkuu ihmisiä, jotka kiduttavat kulkukissoja hengiltä mitä julmimmilla tavoilla. Nämä äärimmäisen ihmisrakkaat ja luottavaiset kissat olisivat siis kadulle jäädessään olleet hyvin otollisia ja todennäköisiä eläinrääkkäyksen uhreja.

Minä olen noin neljän kuukauden ikäinen puolalainen kissatyttö. Minut ja noin kolmen kuukauden ikäinen poikakissa hylättiin kiinnisidotussa pahvilaatikossa autiotalon pihalle nokkospuskaan.

Nämä molemmat esimerkit ovat Euroopasta ja ensimmäinen tosiaan eurooppalaisen nykysivistyksen kehdosta Belgiasta. Sivistyneimpinäkin pidetyissä kulttuureissa on näemmä särönsä ja Belgian kohdalla yksi niistä on ehdottomasti se, miten ihmiset (eivät tietenkään kaikki!) siellä kohtelevat kissojaan. Olen seurannut myös erään vapaaehtoisjärjestön taivalta Bosnian kodittomien eläinten auttamiseksi ja sielläkin kissoja löytyy välillä niin kammottavassa kunnossa, ettei niiden hyväksi ole tehtävissä yhtään mitään. Ei, vaikka niiden selviytymisen eteen tehdään kaikki voitava.

Toki monissa maissa joissa eläimillä on huonot oltavat, on ihmisoikeudet ja niidenkin toteutuminen retuperällä. Se ei kuitenkaan ole koko totuus, eikä auta selittämään sitä, miksi täällä Suomessa tai vaikkapa juuri Belgiassa kissoja kohdellaan niin kuin kohdellaan. Toki voimme pohtia tätä kysymystä laajemminkin ulottamalla sen mm. tuotantoeläimiin, mutta se onkin sitten taas aivan oma lukunsa. Tunnen näiden asioiden äärellä suurta voimattomuutta, mutta samalla entistä suurempaa halua tehdä asioiden muuttamiseksi sen, mitä itse yksittäisenä ihmisenä voin!

Joukkovoiman meri muodostuu pisaroista

Usein näistä asioista puhuttaessa kohtaa apeutta ja luovutusmielialaa, joita perustellaan sillä, ettei koeta yksittäisenä ihmisenä voitavan tehdä mitään konkreettista asioiden muuttamiseksi. Tällöin ylipäätään kaikki asiaan liittyvä toiminta koetaan turhaksi ja merkityksettömäksi, eikä siihen haluta edes ryhtyä. Koko maailmaa ei yksi ihminen voi pelastaa, mutta yksittäisiset ihmiset ja heidän tekonsa ovat niitä pisaroita, joista koostuu joukkovoiman meri! Meri, jolla on voimaa liikuttaa kiviä ja muuttaa asioita!

Samainen tuttavani joka pelasti pienet hylätyt kissanpennut, on menossa lähiaikoina oman kissansa kanssa paikalliseen päiväkotiin opettamaan lapsille kissan arvostusta ja oikeanlaista käsittelyä. Pieni vaiva hänelle ja hänen ihmisiin ja käsittelyyn tottuneelle näyttelykissalleen, mutta suuri askel kissan arvostuksen ja yhteiskunnallisen aseman parantamiselle! Kun lapset näkevät kissoja, pääsevät koskettamaan niitä ja oppivat että nekin ovat eläviä ja tuntevia olentoja, on suuri todennäköisyys että he kasvavat kunnioittamaan kaikkea elämää ja välittävät tämän asenteensa tulevaisuudessa omille lapsilleen. Mitä yksittäinen ihminen siis voi tehdä? Tuttavani osoitti sen, että paljonkin! Jos me kaikki kissanomistajat esimerkiksi osallistuisimme edes yhden lapsen eläinkasvatukseen, olisi maailma sen sukupolven myötä taas hieman parempi paikka. Voisimmeko me hänen esimerkkiään seuraten tehdä jotain Suomen kissojen hyväksi?

KUVAT Via Nocturna*PL

Ladataan...
Kaunis utopia?

Karjalainen uutisoi, että maatiaiskissapentuja syntyy aivan liian vähän niiden kysyntään nähden. Kirjoituksessa valitetaan siitä, kuinka yleistynyt maatiaiskollien varhainen kastrointi tarkoittaa sitä, ettei pentujakaan ole enää tarjolla entiseen malliin. Itse käsitin kirjoituksen ydinviestin niin, että siinä oltiin tyytymättömiä siihen, ettei maatiaiskissan pentua saakaan enää hankittua tuosta noin vain.

Valvomatta ja kontrolloimatta lisääntyvät, villiintyneet maatiaiskissayhdyskunnat ovat meidän maassamme kuitenkin todellinen ja jatkuva ongelma, jota kirjoituksessa ei otettu lainkaan huomioon. Tämä edelleen olemassaoleva kissanpidon kulttuuri on seurausta siitä, että kissoja (niin naaraita kuin kollejakin) on jätetty leikkaamatta ja päästetty ne ulkoilemaan - ja lisääntymään - täysin holtittomasti. Tämän johdosta muodostuu villiintyneitä maatiaiskissapopulaatioita, joita kukaan ei tunnusta omakseen. Eläinsuojeluyhdistykset ovat vuosikausia kampanjoineet maatiaiskissojen kastroinnin ja steriloinnin puolesta, jotta ihmiset ymmärtäisivät kissan leikkauttamisen olevan monessa tapauksessa kaikkien osapuolten kannalta paras ratkaisu. Nyt yhdellä ylimalkaisella ja pintapuolisella kirjoituksella pyritään vesittämään kaikki tämä maatiaiskissan aseman ja hyvinvoinnin parantamisen eteen tehty pitkäjänteinen työ. 

Monet tuntuvat olevan sitä mieltä, että maatiaiskissan pitäisi saada lisääntyä ilman ihmisen vaikutusta. Tätä perustellaan luonnonvalinnalla ja sillä, että maatiaisrodun elinvoimaisuus ja monimuotoisuus perustuu siihen, ettei ihmisellä ole osuutta asiaan. Mielestäni tämä argumentti ontuu, sillä on muitakin maatiaislajeja, joiden lisääntymistä ihminen valvoo. Tällaisia ovat esimerkiksi maatiaiskanarodut. Lisääntymisen valvominen ja kontrollointi ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita jalostusta, eikä sen maatiaiskissan kohdalla tulisi sellaista ollakaan. Maatiaiskissan ei mielestäni tulisi menettää esimerkiksi ulkonäöllistä monimuotoisuuttaan, vaikka sen lisääntymistä pitäisikin eläinsuojelullisista syistä ohjailla nykyistä enemmän.

Käytännössä tämä ohjailu tarkoittaa
  • Terveen ja mahdollisimman erisukuisen kumppanin valitsemista kissalle
  • Astutuksen ja tiineysajan valvomista ja hoitoa (esim. ruokinta)
  • Synnytyksen valvomista ja tarpeen vaatiessa siinä avustamista
  • Emon ja pentueen hoitoa (rokotukset, madotukset yms.) ja ruokintaa niiden hyvinvointia ja pentujen kehitystä tukevalla tavalla
  • Hyvien kotien etsimistä aikaisintaan 12 viikon iässä luovutettaville pennuille.
  • Lisäksi pentujen ja emon tulee saada elää hyvissä olosuhteissa niin, että niiden vointia voidaan seurata ja että ne tottuvat käsittelyyn ja ihmisen läsnäoloon.

Tämän lisäksi olisi mielestäni toivottavaa, että lisääntyvät kissat tutkittaisiin ennen astutusta ainakin FIV:n, FELv:n ja ihosienen osalta.

Siinä olen kirjoituksen kanssa samoilla linjoilla, että sekarotuisten kissapentueiden lisääntynyt teetättäminen on huolestuttavaa ja uhkaa hyvinhoidettujen maatiaispentujen jo valmiiksi heikkoa asemaa. Olen kirjoitellut aiheesta aikaisemmin oman postauksensa, joten en käsittele sitä tässä nyt tämän enempää.

Mielestäni maatiaisten lisääntymisestä voi ja tuleekin puhua, olenhan itsekin kirjoittanut aiheesta tänne blogiin. Karjalaisessa julkaistu kirjoitus ei kuitenkaan palvele kissan hyvinvointiin tähtäävää tarkoitusta, sillä se antaa sellaisen kuvan, että kissojen pennuttaminen on lasten leikkiä. Sitä se ei mahdolliset synnytyskomplikaatiot ja tiineen emon sekä pikkupentujen erikoistarpeet huomioiden kuitenkaan ole, joten siihen ei myöskään tulisi ryhtyä ellei ole aivan varma siitä mitä on tekemässä.

Koska vallitseva käsitys maatiaiskissan pennuttamisesta tuntuu edelleen olevan se, että holtittomasti sikiävien kissojen pentuja voidaan hakea navetan perältä tuosta noin vain, tulisi Karjalaisen kirjoituksen kaltaisten taustoittamattomien kirjoitusten julkaisemista välttää. Sillä sen sijaan että ne saisivat ihmiset ajattelemaan maatiaiskissan asiallista pennuttamista, ne ruokkivat vastuuntunnottomien "pennuttajien" touhuja, ja antavat oikeutuksen heidän toiminnalleen. Lisäksi ne kannustavat ihmisiä pennuttamaan maatiaisiaan hetken mielijohteesta, ilman tarvittavaa tietoa ja taitoa. Siksi tuollaisilla kirjoituksilla mennäänkin ojasta allikkoon, kun ilmeisen hyvä tarkoitus kääntyy kirjoituksen tyylin takia itseään vastaan.

Kaipaisinkin asiasta hieman perusteellisempaa julkista keskustelua, jossa pelkkien pintaraapaisujen sijaan pureuduttaisiin kunnolla siihen, MITEN kissojen asiallinen pennutus tapahtuu. Valvomattomasti ja valvotusti lisääntyvien kissojen välille tulisi myös tehdä selkeä ero, maatiaiskissoilla kun ei ole olemassa etujärjestöä, joka säätelisi sen lisääntymistä. Tällöin kaikki kysenalaiseen toimintaan kannustavat ja kissan hyvinvoinnista piittaamattomat julkiset lausunnot saattavatkin heijastua suoraan ihmisten tapaan kohdella kissojaan. Siksi meillä maatiaiskissojen ystävillä onkin entistä suurempi vastuu siitä, ettei tähän maahan syntyisi yhtään ylimääräistä, ei-toivottua ja huonosti hoidettua kissapentuetta.

Karjalaisen kirjoitus viestii sanomaa, jonka mukaan maatiaiskissapentujen tuottaminen mihin tahansa olosuhteisiin on hyväksyttävää sillä verukkeella, että "kun mä haluuuuuun!" Ihmisen haluamisen ei kuitenkaan koskaan tulisi mennä eläimen hyvinvoinnin edelle.

Minua ei haittaisi tippaakaan, vaikka maatiaiskissankin kohdalla joutuisi hieman jonottamaan sitä omaa pentuaan, eikä sitä saisikaan mukaansa heti kun keksii sellaista alkaa haluamaan. Maatiaiskissojen pitoa on pitkään vaivannut ikävä kertakäyttökulttuurin ilmapiiri ja osittain siitä johtuva arvostuksen puute. Kun kissoja saa hakea ilmaiseksi sen minkä kerkiää, voidaan aina hankkia uusi sen "kadonneen" tilalle. Tällöin ei välttämättä jakseta panostaa kissan hyvinvointiin ja turvallisuuteen, sillä "ainahan niitä saa uusia". Se, että sitä omaa pentua joutuisikin odottamaan ja näkemään vaivaa sen hankinnan eteen, voisikin saada ihmiset harkitsemaan kissan hankintaa nykyistä paremmin ja lisätä omistajan mielenkiintoa kissansa hyvinvointia kohtaan.

 

KUVA: ARI K.

Pages