Kirjeitä elämälle

31.12.2019 kiiraki

Rakas, tärkeä menneisyys.

Näin vuoden ja vuosikymmenen viimeisenä päivänä haluan kirjottaa kirjeen mun tähän astiselle elämälle.Opettavaisinta kuluneessa vuodessa on ollu se että oon alkanu arvostamaan mun menneisyyttä, niin hyvässä kuin pahassa. Oon aina uskonu siihen että kaikella on tarkotuksensa mutta vasta tänä vuonna oon kunnolla alkanu purkamaan sitä mikä tarkotus kaikella tapahtuneella oikeastaan on. Mitä mä oon kaikesta mahdollisesti oppinu ja miten se kaikki on mua muokannu? Mistä on aika päästää irti ja mitä on syytä muistaa? Oon oivaltanu sen että voidakseen olla täysillä läsnä nykyhetkessä pitää tarkastella, käsitellä ja hyväksyä oma menneisyys. Joskus voi mennä paljonkin aikaa ennen kuin siihen pystyy mutta se on välttämätöntä pystyäkseen nauttimaan tän hetkisestä olemisesta sekä voidakseen mennä eteenpäin. Menneisyys ja tulevaisuus kulkee käsi kädessä. Joskus sitä haluaa juosta kohti tulevaa paetakseen menneisyyttä vaikka todellisuudessa silloin juokseekin paikallaan itseään pala palalta hajottaen. Mulla meni 30 vuotta tämän ymmärtämiseen.

Oon kokenu aika monta vastoinkäymistä ja menetystä tähän astisen elämäni aikana. Ne on ollu helpompaa “käsitellä” sillä että keskittyy tulevaisuuteen, lapsiin, tanssijan uraan ja milloin mihinkin. Välillä oon ihmetelly miksi joku pieni vastoinkäyminen arjessa on tuntunu niin isolta mutta sitten vaan jatkanu täysillä eteenpäin. Vasta tänä kesänä ekan kerran kunnolla uskalsin ja ymmärsin pysähtyä. Olin New Yorkissa hyvän ystäväni luona viikon yksin ja vietin päivät haahuillen pitkin kaupunkia. Olin pitkään kokenut tarvetta kirjoittaa asioita ylös mutten kuitenkaan ollut löytänyt sille aikaa. Siellä 30 asteen helteessä, eri puistoissa istuskellessa, otin vihdoin puhelimen käteen ja aloin kirjottaa.

24.6.2019, penkillä Manhattan bridgen vierellä, kirjotin ekat kelat viime kesänä ylös.

Kirjotin omista vanhemmista. Mietin mitä he on kokeneet silloin kun oli nuorina tanssijoina Nycissä treenaamassa. Kuinka erilaista silloin on ollut ja kuinka merkityksellistä olisi jos voisi nyt lukea heidän ajatuksiaan tolta ajalta. Tolta matkalta ja ylipäätään siltä ajalta kun he olivat kolmekymppisiä. Kuinka paljon samankaltaisia keloja meillä on ollut? En tiiä onko se tää ikä, se että tutkiskelee sitä kuka on vai se että omat vanhemmat ei enää ole täällä mutta paljon mietin mitä samaa meissä on. Oon monessa asiassa kasvanu varsinkin äitini vastakohdaksi, varmaan koska asuimme pääasiassa hänen luonaan. Hän oli “go with the flow” persoona joka ei viitsinyt stressata juuri mistään. Mulle oli pitkään maailmanloppu jos mun kotona kaikki ei ollu täydellisessä järjestyksessä. Sänky pedattuna, sohvatyynyt paikoillaan ja tiskit tiskattuna. Tää kaikki toi mulle jollain tavalla rauhaa ja turvaa. Tai näin ainakin pitkään kuvittelin. En edelleenkään pysty elämään sekasorron keskellä mutta nykyään en jaksa pedata sänkyä ellei oo tulossa vieraita tai voin pestä tiskit vasta seuraavana päivänä. Helposti stressaavana ihmisenä oon opetellu ulkoistamaan asioita, pyytämään apua ja huomaamaan mitkä asiat on turhia. Tiedän nyt että sisäinen rauha tulee jostain ihan muusta kuin ulkoisista asioista.

Raja sen välillä että käsitteleekö jonkin ikävän tapahtuman vai jääkö siihen jollain tavalla kiinni on todella häilyvä. Kiinni joko niin että siihen jää roikkumaan ja sen nojalla oikeuttaa itselleen tietynlaista käytöstä tai sitten kiinni niin että sen yrittää ohittaa käsittelemättä, jolloin se jokatapauksessa vaikuttaa taustalla.

Voisin olla vihainen mun vanhemmille siitä että he ”valitsi” alkoholin. Keskityn kuitenkin paljon mielummin kaikkiin niihin ihaniin hetkiin mitkä ehdin heidän kanssaan viettää. Kaikkiin niihin asioihin mitä opin heiltä ja ennen kaikkea mitä opin itsestäni heidän kautta. Oon usein Deon kanssa miettiny mitä kaikkea tein ”väärin” Caishan kanssa. Miten monessa tilanteessa en malttanu olla täysillä läsnä, miten paljon herkemmin hermostuin, miten moneen turhaan asiaan keskityin ja miten ylipäätään epäkypsästi toimin monessa tilanteessa. Jos en kuitenkaan ois tullu äidiksi 16- vuotiaana, en ois saanu kokea millaset mummi ja ukki mun omat vanhemmat oli. En ois käyny keskustelua mun äidin kanssa siitä miten tärkeenä hän piti sitä että lapsi saa osallistua kaikkeen mitä kotona tehdään tai saanu nähdä oman isäni ”bräidäävän” lapsenlapsensa kanssa. Oon todella onnellinen siitä että asuttiin äitini luona kommuunissa Caishan ensimmäiset elinvuodet ja sain kasvattaa omaa lastani äitini kanssa.

Kuva kahden vuoden takaa Dubaista, jolloin vasta aloin kokoamaan palasia itsestäni takaisin kasaan<3

Sen lisäksi että käsittelee itselle tapahtunutta on tärkeää myös tarkastella omia tekoja ja sitä miten ne on vaikuttanu itsensä lisäksi omiin läheisiin. Yksi vaikeimmista ja samalla puhdistavimmista hetkistä tämän kirjoitusprosessin aikana on ollut se kun pystyin myöntämään itselleni toimineeni väärin omaa lastani kohtaan. Deon isän kanssa olimme yli 4 vuotta yhdessä ja paljon siitä oli hyvää ja opettavaista mutta vasta näin jälkeenpäin pystyn näkemään miten paljon elämämme loppuvaiheessa pyöri hänen ympärillään. Tuolloin Caisha jäi kriittisessä kehitysvaiheessa liian taka-alalle. Olin hukannut itseni ja keskityin aivan vääriin asioihin. Äitinä on kamalaa huomata pistäneensä jonkun miehen oman lapsensa edelle. Tuntee itsensä heikoksi ja ennen kaikkea epäonnistuneeksi. Lohdullista oli kuitenkin huomata kuinka paljon parempi olo itsellä oli tämän havainnon jälkeen. Ja vielä parempi olo sen jälkeen kun sen oli sanonut ääneen. Vasta silloin pystyy pikku hiljaa alkamaan antaa anteeksi itselleen. Hyväksymään ja oppimaan siitä.

Tämän kirjoitusprosessin aikana olen oppinut olemaan armollinen muita ja tärkeimpänä, itseäni kohtaan.Olen oppinut pysähtymään ja olemaan ajatusteni kanssa. Olen oppinut tunnistamaan mitkä asiat on mulle oikeesti tärkeitä ja löytämään rauhan itseni kanssa. Tällä hetkellä tuntuu että samaan aikaan en oo oikeestaan ikinä aiemmin kunnolla tienny kuka oon ja samaan aikaan että oon aina ollu tosi vahvasti sitä mitä mä oon. Tää ajatus välillä hämmentää ja usein myös huvittaa mua:)

Paljon on asioita mitä toivon tulevaisuudelta, asioita mistä haaveilen, mutten enää mene niitä kohti niin malttamattomana enkä etsi onnellisuutta ulkopuolelta. Näen yhteyden menneisyyden ja tulevaisuuden välillä, kuinka tärkeää on käsitellä itselleen jo tapahtuneet asiat ja asettua mukavasti nykyhetkeen odottamaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Aina voi suunnitella ja luvata itselleen asioita mutta ikinä ei tiedä mitä elämä heittää eteen. Siksi mun uuden vuoden lupaus onkin elää päivä kerrallaan ja tehdä joka päivä jotain mikä tekee mut onnelliseksi.

Life is too short ja life is what happens when you’re too busy making other plans tyyppiset lainit tähän loppuun:) Ihanaa vuotta 2020 kaikille!

Rakkaudella,

Kiira:)

Hyvinvointi Hyvä olo Vanhemmuus

16.12.2019 kiiraki

Rakas, ihana joulu.

Olen tänä vuonna pohtinut miksi rakastan joulua ja sen odotusta niin paljon. Mikä musta tekee ns. jouluihmisen?

Mulle joulusta ensimmäisenä mieleen tulee läheiset. Perhe ja ystävät ja laatuaika heidän kanssaan. Joulua odottaessa tehdään yhdessä pipareita ja minttukarkkeja (meidän perheen perinne). Juodaan glögiä ja pelataan lautapelejä. Järjestetään pikkujouluja erilaisilla porukoilla ja nautitaan läheisten seurasta. Vietetään kunnolla yhdessä aikaa kiireisen syksyn jälkeen.

Itse jouluna aika pysähtyy ja saa vaan olla. Kenelläkään ei ole kiire mihinkään. Kenenkään ei tarvitse hoitaa mitään. Voi vaan rauhottua tärkeimmän äärelle. Läheisten lisäksi tämä tarkoittaa mulle myös rauhoittumista itsensä kanssa, omien ajatusten äärelle.

Aina näin ei ole ollut. Vielä muutama vuosi sitten en osannut rauhoittua enkä rentoutua jouluna enkä varsinkaan joulua edeltävinä viikkoina. Puhelimeni täyttyi joululahjalistasta, joulusiivouslistasta ja jouluruokalistasta. Halusin ehdottomasti että haemme yhdessä kuusen muutama päivä ennen joulua ja että koristelemme sen koko perheen voimin ja loukkaannuin jos tälle ei löytynyt aikaa. Stressasin jouluaaton aikataulusta. Pitäisi ehtiä äidin sekä isän, famon ja fafan haudoille. Pitäisi kiirehtiä joulukirkkoon. Pitäisi ehtiä ajoissa takaisin kotiin valmistamaan jouluateriaa. Ja jos joku näistä asioista ei mennyt putkeen, ahdistuin ja stressaannuin entistä enemmän. Aloin oikeastaan rentoutua vasta siinä vaiheessa kun ruoka oli saatu aattona pöytään ja siinä vaiheessa joulua on enää muutama päivä jäljellä.

Jossain vaiheessa aloin miettimään mitkä jouluperinteet ovat sellaisia mistä mulle tulee oikeesti hyvä fiilis. Yksi näistä on jouluvalot, joulukuusi ja kynttilät, niiden yhdessä luoma ihanan rauhoittava tunnelma. Totesin että siitä pääsee nauttimaan aivan liian vähän aikaa ja nykyään laitankin jouluvalot heti lokakuussa kun illat alkavat pimentyä. Joulukuusen koristelemme heti Halloweenin jälkeen. Tänä vuonna olemme nauttineet 4- vuotiaan poikani, Deon kanssa tästä valaistuksesta ja joulun odotuksesta jo melkein 2 kuukautta. Ollaan ehditty leipoa pipareita, kuunnella joululauluja ja juoda glögiä tässä tunnelmassa niin monta kertaa kun meitä on huvittanut.

Olen jättänyt haudalla käymiset välistä ja sytyttänyt kotona kynttilän jokaiselle ketä haluan muistaa. Olen oivaltanut että haudalla voi ja ehtii käydä myöhemminkin eikä sitä tarvitse tunkemalla tunkea siihen jouluaattoon tai sitä edeltäviin päiviin. Sinne on paljon merkityksellisempää mennä ihan rauhassa, sellaisessa mielentilassa missä pystyy olemaan täydellisesti läsnä eikä miettiä samalla mitä kotona pitäisi hoitaa. Tätä itselle tärkeää ihmistä voi hyvin muistaa kotona vaikka valokuvia katsellen ja muun perheen kanssa ihania hetkiä muistellen. Kuinka paljon tärkeämpää onkaan yhdessä jakaa vaikka jouluun liittyviä muistoja tuosta ihmisestä sen sijaan että käydään tavan vuoksi haudalla kääntymässä. Ainakin itselle jouluaattona tuo haudalla käynti on ollut enemmän jotain mikä ”kuuluu” tehdä ja luonut vain ylimääräistä stressiä.

Sama mulla oli joulukirkon kanssa. Muistan joskus 15- vuotiaana merkityksellisen kokemuksen jouluyön messusta Agricolan kirkossa. Havahduin vasta muutama vuosi sitten että tuon kokemuksen jälkeen joulukirkosta on vain jäänyt perinne, mistä on hävinnyt ja unohtunut koko pointti. Pelkkä kuori. Myös sinne pitäisi mennä vain jos siltä oikeasti tuntuu, jolloin siitä myös saa irti jotain.

Halusin kirjoittaa tämän ekan kirjeen näin viikko ennen joulua muistuttaakseni itseäni tarkastelemaan enemmän kaiken suhteen onko joku asia oikeasti tärkeä itselle ja miksi. Perinteet ja tavat on ihania mutta helposti niistä myös pitää tarpeettomasti kiinni.

Viime jouluna koko suvussamme kiersi noro- virus. Tämän seurauksena pikkuveljeni, Jirka, ilmoitti ettei pysty enää ikinä syömään yhtäkään jouluruokaa, joten kokkaamme tänä jouluna jotain ihan muuta. Nuorempi minä olisi harmistunut siitä ettei saa jouluaattona perinteisiä jouluruokia mutta nyt osaan ottaa tämän hauskana haasteena. Lisäksi olen ensimmäistä joulua kasvisyöjä mikä tuo kivan lisä twistin tähän. Ja voimmehan lasten kanssa syödä jouluaterian, joko ennen joulua tai joulun jälkeen jos siltä tuntuu:)

Haluan myös mahdollisimman vähän ostaa mitään materiaa ja ympäristöä ajatellen lahjoja. Tämä tarkoittaa että myös meidän perinteinen lahjojen avausrinki, mikä on ollut iso ja tärkeä osa meidän perheen jouluaaton ohjelmaa, on kutistunut ja lyhentynyt huomattavasti.

On ollut ihanaa oppia päästämään näistä perinteistä irti ja nähdä asia enemmän niin että meidän joulusta on vain riisuttu kaikki turha pois. Tämä on sellainen asia minkä ehdottomasti kertoisin 25- vuotiaalle itselleni jos siihen olisi mahdollisuus:)

Ainoa perinne minkä haluan ehdottomasti säilyttää on äitimme periaate siitä että meillä on, varsinkin jouluna, kaikille avoimet ovet ja etenkin niille, joilla ei ole mitään paikkaa minne mennä.

Nykyään jouluna haluankin olla stressaamatta yhtään mistään ja vain nauttia niiden seurasta kenen kanssa saan joulua viettää. Käydä keskusteluja elämästä ja muistella äitiä ja isää, joiden ikävä aina korostuu juhlapyhinä. Kun mietin lapsuuden jouluja en muista yhtäkään lahjaa minkä olen saanut (okei baby bornin muistan..) vaan isot jouluateriat Puu-Vallilassa kun kotimme täyttyi äidin ja isän ystävistä ja kuinka pelasimme lautapelejä ja vaihdoin aina tiimiä sen mukaan kuka oli johdolla ja sain valvoa niin myöhään kunnes nukahdin pystyyn. Muistan joulupäivät mitkä vietimme koko perhe pyjamissa leffoja katsellen. Kapteeninkadun jouluista, kun olen ollut teini ja nuori aikuinen, muistan sen kuinka omat ystävät tulivat aina aattoiltana heti kun saivat luvan omilta perheiltään lähteä ja kuinka lauloimme Markus-sedän joka joulu lähettämän mixtapen mukana keittiössä. Näitä asioita ja perinteitä ikävöin joulussa. En lahjoja, ruokaa tai ainakaan aikataulua.

Hetkessä eläen ja täysillä nauttien. Rauhoittuen ja läheisiä arvostaen ja muistaen sekä itseään kuunnellen tähän jouluun.

Rakkaudella,

Kiira:)

Hyvinvointi Ystävät ja perhe Hyvä olo Mieli