Rakas, moninainen äitiys.

Rakas, moninainen äitiys.

Viimeisen neljän vuoden sisällä lähipiiriini on syntynyt yli kymmenen lasta. Olen seurannut läheltä hyvin erilaisia raskauksia, kuullut monia synnytystarinoita ja käynyt paljon keskustelua vanhemmuudesta, erityisesti äitiydestä. Verrannut omaa valmiuttani pienen lapsen vanhemmuuteen kymmenen vuoden taakse, kadottanut itseni äiti- rooliin ja oppinut elämästä lasteni kautta paljon. Kärsivällisyyttä, iloa, ihmetystä, turhautumista ja pakahduttavaa rakkautta. 

En usko että haluan enempää lapsia mutta jos vielä joskus löydän itseni tilanteesta missä olen raskaana, toivon pystyväni nauttimaan tuosta ajasta täysillä. Kun 16- vuotiaana odotin Caishaa en oikeastaan kiinnittänyt raskausaikaan mitään huomiota. Painoin menemään siinä missä ystävänikin, ainoana erona, ilman alkoholia bilettäminen. Makoilin hietsussa vatsa isossa hiekkakuopassa, kävin bileissä, piknikeillä, mökeillä, stadikalla. Söin paljon lettuja, tomaatteja ja kiwejä ja liikuin esteettömästi Caishan syntymähetkeen asti. Itse synnytys kesti 3 tuntia ja palauduin täysin viikossa. En kauheesti miettiny miten toimia pienen vauvan kanssa vaan otin mallia omasta äidistäni ja pidin itsestäänselvyytenä perhepetiä, vuoden pituista imettämistä ja sitä että pienen lapsen voi ottaa lähes kaikkialle mukaan eikä mistään omasta tarvitse luopua. Caisha viettikin paljon aikaa vauvana, taaperona ja leikki-ikäisenä Tanssivintillä, UIT:ssa ja lukemattomissa tyttöjen illoissa. Aina kun halusin lähteä juhlimaan oli mummoja, kummeja, ”hyviä haltiattaria” ja ystäviä ottamassa neidin innokkaina yökylään<3

 

Mummin takapihalla elokuussa 2005, noin kuukausi ennen Caishan syntymää. Olin tuona päivänä keksinyt kävellä Ullanlinnasta mummin luo Kontulaan ja kun en jostain syystä jaksanutkaan kävellä enää takaisin, jäin yökylään:) 

 

Deon kanssa tilanne oli toinen vaikka tälläkin kertaa pääsin todella helpolla fyysisesti. Pystyin kävelemään pitkiä lenkkejä ja uimaan kilsan päivässä raskauden loppuu asti sekä pyöräilemään paikasta toiseen viimeistä kahta viikkoa lukuunottamatta. Henkisesti kuitenkin ahdisti 26- vuotiaana freelancer- tanssijana töiden kohtalo. Jäänkö jostain upeasta työmahdollisuudesta paitsi? Saanko enää äitiysloman jälkeen töitä? Palautuuko kroppani synnytyksestä? Vihasin loppuraskaudessa kehoani. Peppuani mikä ensimmäistä kertaa ikinä roikkui, takatissejä sekä valtavia reisiäni mitkä hinkkasivat yhteen. Tilannetta ei auttanu kommentit ”Onpa hauska nähdä Kiira näin isona kun hän on yleensä niin hyvässä kunnossa” tai kertoessani miespuoliselle kolleegalleni ennen noston harjoittelua kuinka paljon sillä hetkellä painoin ”Oho, se on melkeen yhtä paljon kuin minä”. 

Voi kun olisin tuolloin osannut rauhoittua ja kuunnella itseäni enemmän. Tarkastella tuntemuksiani ja purkaa niitä. Luottaa itseeni, omaan kehooni ja tulevaisuuteen. Vasta nyt tarkasteltuna ymmärrän etten ollut sinut kehoni enkä itseni kanssa vaan annoin ulkopuolisten mielipiteiden ja kommenttien vaikuttaa omaan näkemykseen itsestäni ja osittain sen takia en osannut nauttia koko raskaudesta. Nyt lähestyisin tuota aikaa mielenkiinnolla ja ennen kaikkea kunnioituksella omaa kehoani kohtaan. 

Deon vauva-aika oli samaan aikaan ihanaa ja todella stressaavaa. Suoritin liikaa eikä oman hyvinvoinnin tarkkailulle todellakaan jäänyt tilaa. Kävin kaupassa, kokkasin, pumppasin maitoa pakkaseen, tein soseet pääasiassa itse, siivosin, kävin pyykkituvassa, lenkkeilin ja tein kotitreeniä. Palasin keikkailemaan vain 2,5 kuukautta synnytyksen jälkeen, mistä kyllä nautin kovasti mutta tämän ohella kotona olisi pitänyt pystyä rentoutumaan. Olla stressaamatta sotkusta, pyytää apua vaikka pyykkituvan kanssa ja olla tuntematta huonoa omaatuntoa siitä ettei jaksanutkaan herätä aamulla ennen Deoa, käydäkseen lenkillä. Tämän kaiken päälle vertasin itseäni jatkuvasti muihin lähipiirini äiteihin. Uskoin imettäväni liian usein ja herkästi, ajattelin usein Deon rytmiä liian myöhäiseksi ja epäsäännölliseksi, koin ulkoista painetta saada unikoulu toimimaan ja stressasin oman ajan puutteesta iltaisin. Neuvola ei auttanut näiden kelojen kanssa verratessaan meidän perheen tapoja ns. yhteiskunnan normeihin. ”Eihän nyt vauva voi herätä yöunilta vasta klo 11”, ”Miten niin et tiedä monta kertaa hän syö tissistä yön aikana”. 

Nyt yritänkin mahdollisimman usein muistuttaa ja kannustaa kaikkia tuoreita äitejä löytämään omalle perheelle toimivat ratkaisut. Menemään päivä kerrallaan. Olla vertailematta ja ottamatta paineita neuvolasta tai yhteiskunnan normeista. Deo on nyt 4- vuotias ja nukumme edelleen perhepedissä, menemme nukkumaan puolelta öin ja heräämme aikaisintaan klo 10 ja tämä toimii meille vallan mainiosti. 

 

Deo 6kk iässä UMK- lavalla. Tuossa Ylen studiossa hoidettiin monet imetykset, vaipanvaihdot, soseruokailut ja päikkärit.

 

Usein tuntuu että tuoreena perheenä isoin haaste on vanhempien oman ja yhteisen vapaa-ajan välisen balanssin löytäminen. Äiti on luonnollisesti alussa enemmän kiinni vauvassa, varsinkin jos imettää, ja helposti kokee itsensä yksinäiseksi. Isä ajattelee käyttävänsä tuon ajan hyödyksi ja tekee omia juttujaan ja kun vauva ”antaa” niin äiti pääsee rentoutumaan. Aletaan vertailla ja kiistellä siitä kumpi saa enemmän omaa aikaa ja jostain syystä usein äiti on se joka valitsee käyttää oman aikansa joko parisuhteen huoltamiseen tai kotona hoidettaviin asioihin. Ainakin omalla kohdallani kävi näin. Ajoin itseni piippuun, hukkasin itseni ja sen seurauksena koko perheemme voi huonosti. 

Erostamme Deon isän kanssa on nyt 2,5 vuotta ja olen todella onnellinen tuosta päätöksestä. Olen pystynyt keskittymään itseeni, löytänyt ne asiat mitkä tekee mut onnelliseksi ja kaikki tämä on vaikuttanut positiivisesti suhteeseen lasteni kanssa. Kun nyt vietän aikaa Deon kanssa, pystyn rauhoittumaan ja olemaan täysillä läsnä enkä yritä samalla siivota tai epätoivoisesti tehdä kotitreeniä tai kokata. Ja koska osaan sanoittaa itseäni ja tuntemuksiani sekä kokemaani paremmin, pystyn myös käymään rehellisempiä keskusteluita Caishan (14v)  ja Jakimin (17v) kanssa. Minulla on aikaa ja henkistä voimavaraa olla aidosti kiinnostunut heidän elämistään, omaa elämääni unohtamatta. 

 

Kahden vuoden takaa Dubaista, Jakim kameran takana<3

 

Äitiys voi helposti viedä mennessään, huonolla ja hyvällä tavalla. Pahimmassa tapauksessa se ottaa niin ison roolin että se ajaa kaiken muun alleen ja heräät 10 vuoden päästä ihmettelemään miten tässä näin kävi. Parhaimmassa tapauksessa se opettaa sinua elämään hetkessä ja rakastamaan tavalla mitä et ole koskaan kokenut. Se on upea asia minkä kuitenkin kuuluisi olla vain yksi osa sinua. Minä olen myös mm. sisko, ystävä, tanssija, tytär, esiintyjä, lapsenlapsi, taiteilija, sinkku ja koko ajan muuttuva ja kehittyvä 30- vuotias Kiira:)

Tämä kolmas kirje on omistettu kaikille äideille, äidin roolissa toimiville, äidiksi haluaville ja erityisesti muille sinkku äideille!

Rakkaudella, Kiira:)

 

Perhe Oma elämä Lapset Vanhemmuus