Ladataan...

Viime keväänä piti opetella käyttämään imperfektejä. Sanomaan oli, kun ennen oli voinut sanoa on. Vielä nytkin, kun joku kysyy minulta isästäni, saatan kertoa hänestä preesensissä. Osittain siksi, etten muista vaihtaa aikamuotoa ja osittain siksi, ettei kaikille ole helppoa kertoa siitä, ettei isää enää ole.
 

 

Aivot eivät osaa käsitellä kuolemaa. Ne huijaavat minua ajattelemaan, etten ole kuullut isäni ääntä pitkään aikaan vain siksi koska asumme eri kaupungeissa. Että siellä isä taas istuisi keittiössä tai nukkuisi sohvalla, jos vain menisin katsomaan. Isällä olisi vähän harvemmat hiukset kuin viimeksi, vähän hiljaisempi ääni, mutta se jaksaisi leipoa pannukakkua ja korjata autoa pihalla ihan niin kuin ennenkin.

Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä hämmentyneemmäksi aivotkin tulevat. Ne eivät tajua, etten koskaan vietä isänpäivää samalla tavalla kuin viime vuonna, ettei koskaan enää tarvitse pähkäillä mitä antaisi isänpäivä- tai synttäri- tai joululahjaksi. Koskaan ennen en ole halunnut näin paljon antaa hänelle lahjaa.

Isä oli yksi kilteimmistä ihmisistä keitä tiedän. Hän halusi viedä minut Linnanmäelle ja Huvitutti-konserttiin ja Tukholmaan, kun olin pieni. Parhaita muistoja lapsuudessani ovat ne, kun sai mennä isän kanssa kahdestaan jonnekin: ajamaan resiinalla tai uimaan tai katsomaan lentokoneita. Kerran isä järjesti minulle ja pikkusiskolleni konsertin, jossa katsoimme telkkarista jotain hyväntekeväisyyskonserttia ja söimme isän tekemiä lettuja. Kerran isä halusi, että joisin pahanmakuista vitaamiinijuomaa ja kun en suostunut, lähdin suuttuneena ala-asteen diskoon. Kun tulin takaisin, isä oli vastassa kotimatkan pimeimmässä kohdassa ja halasi heti, kun juoksin hänen luokseen. Kun olin vähän vanhempi ja menin ensimmäiselle ulkomaanmatkalleni ilman vanhempia, isää itketti lentokentällä. Ja kun tulin takaisin kotiin, pihalla oli lippu salossa ja isä oli keittiössä paistamassa lettuja. 

Isällä ei ollut helppo elämä - eihän kellään ole, mutta joihinkin ihmisiin elämän kolhut tekevät pahempia mustelmia kuin toisiin. Muistan, miten vaikea isän oli joskus hymyillä valokuvissa, mutta silti hän aina yritti. Isä itki vain hautajaisissa, mutta se ei ollut niin vahvuuden kuin heikkoudenkaan osoitus, isän ikäisille miehille itkeminen ei vain ole yhtä sallittua kuin vaikka minun ikäisilleni naisille. Negatiivisia tunteita ei saa näyttää, ei edes silloin, kun tuntuu todella pahalta. En koskaan pysty ymmärtämään niitä lääkäreitä, jotka eivät uskoneet isän fyysisiä oireita tosiksi, vaan kuittasivat ne henkisistä oireista johtuviksi. Viimeisenä päivänä kun näin isän elossa, hän oli hiljaisempi kuin koskaan, mutta auttoi silti minua hankkimaan matkavakuutuksen. Kun tulin matkalta, aioin soittaa isän hakemaan minut lentokentältä, mutta silloin hän oli jo kuollut.

Aivoni, jotka eivät pysty käsittämään jonkun ihmisen poismenoa, täydellistä katoamista maailmasta, ovat luoneet minulle mielikuvan paikasta, jossa isä nyt on. Siellä on valoisaa ja rauhallista, ja siellä on keittiö, jossa isä voi tehdä niitä ruokia, joita osasi tehdä parhaiten. En välitä siitä, onko sellainen paikka oikeasti olemassa, koska tärkeintä on, että sen ajatteleminen auttaa minua selviämään.

Arkussa isällä oli samat vaatteet kuin häissään. Ehkä hän tunsi samaan aikaan jossain muualla olevansa yhtä rauhallinen kuin mennessään naimisiin: vihdoin sai olla ilman kipuja ja huolta, lämpimässä ja turvassa.

Ladataan...

 

Tällä viikolla olen miettinyt poliitikkojen päätöksiä ehkä enemmän kuin koskaan ennen. Ensimmäistä kertaa elämässäni hallituksen leikkausaikeet tuntuvat nimittäin osuvan juuri minuun ja lähes kaikkiin kavereihini, meihin jotka olemme töissä kassalla, hesessä, sairaalassa tai päiväkodissa. Lisäksi ihmetyttää miten niiltä, joilla ei ole mitään, voi leikata. Ihmisiltä, jotka matkaavat tänne kuukausikaupalla vaarallisia reittejä, henkensä edestä, ja kun he luulevat pääsevänsä perille, täällä sanotaankin ettei ole varaa auttaa. 

Minulla on kysymyksiä, joihin haluaisin rehellisen, objektiivisen vastauksen:

Miten Suomen kilpailukyky paranee jo valmiiksi pienipalkkaisen työntekijän palkkaa alentamalla?
Mikseivät taloustietelijätkään usko siihen, että leikkaaminen lisäisi työllisyyttä?
Eikö hallitus ole ollenkaan kiinnostunut toimiensa vaikutuksista tasa-arvoon (kun suurin osa julkisen sektorin työntekijöistä on naisia)?
Miksei veronkiertoa yritetä suitsia?
Miksei leikata ympäristölle haitallisista tuista?
Miten Helsingin yliopisto voi kehittää uusia innovaatioita ja tutkimusta, jos sen täytyy vähentää 1200 työntekijää?
Miksei ilmastonmuutoksesta olla ollenkaan yhtä huolestuneita kuin rahasta?

Työhöni kuuluu hyllyttämistä, asiakaspalvelua ja kassalla istumista. Koska olen vuokratyöläinen, työvuoroja on välillä vaikea saada tarpeeksi ja koska olen opiskelija, en edes ehdi käydä töissä kovin usein. Jos olen yhtenä päivänä sairas, enkä saa palkkaa (kuten hallituksen suunnitelmiin kuuluu), menetän noin 80€. Sillä söisi pari viikkoa. 

Halusin tietää, millaista muiden julkisen sektorin työntekijöiden työ oikeasti on. Ystäväni Laura opiskelee sairaanhoitajaksi ja kertoo työstään näin:

"Sairaanhoitajan peruspalkka on kunnallisella puolella noin 2200‒2500€/kk. Palkkaus vaihtelee kunnittain. Yksityisellä puolella palkka voi vaihdella paljon työpaikan (esim. lääkäriasema) ja -tehtävien mukaan (esim. vaativat hoitotoimenpiteet). Peruspalkan lisäksi saadaan yleensä erilaisia lisiä (esim. vuorotyölisät, suurin osa palkasta), kokemuslisät, ylityölisät jne. Keskipalkka lisineen on vähän yli 3000€/kk (25 vuotta alalla olleella noin 3200€/kk).

Mielestäni palkka ei vastaa työn vaativuutta. Sairaanhoitaja joutuu opiskelemaan lähes kaikkien sairauksien hoidon ja myös lääketiedettä ja päivittää osaamistaan koko ajan erilaisilla koulutuksilla. Yhä enemmän siirretään lääkäreiden tehtäviä hoitajille, joten työmäärä ja työn vaativuus kasvavat jatkuvasti. Jatkuva kiire ja siitä johtuva sairaanhoitajien työuupumus ovat myös vaaraksi potilaiden turvallisuudelle. Työ on todella tarkkaa, kun pienikin virhe voi viedä potilaalta hengen. Vuorotyö on raskasta henkisesti ja fyysisesti, joten siitä saatavat korvaukset saisivat olla suurempia. 

Kaikkien sairaanhoitajien ei tarvitse tehdä vuorotyötä. Esimerkiksi monet yksityiset lääkäriasemat ovat avoinna vain klo 8-16. Sairaanhoitaja voi pitää vaikka omaa vastaanottoa tällaisessa paikassa. Myöskään esim. perusterveydenhuollossa terveysasemalla tai vanhainkodissa tai palvelutalossa ei välttämättä tarvitse tehdä ainakaan yövuoroja. Joissain paikoissa on myös mahdollista tehdä vain yhtä vuoroa (esim. aamua, jos on pieniä lapsia...) sopimalla muiden työntekijöiden kanssa. Monet haluavat kuitenkin ehdottomasti tehdä vuorotyötä, koska palkka nousee todella paljon.

Monissa paikoissa lääkäri vain "käväisee" potilaan luona ja sairaanhoitaja tarkkailee potilaan elintoimintoja, ottaa mittauksia, antaa lääkkeitä, hoitaa tiputuksen ja ravitsemuksen jne. Sairaanhoitajan täytyy tietää, milloin lääkäri täytyy kutsua paikalle, eli milloin potilaan vointi tai tila muuttuu ja miten. Sairaanhoitajalla on siis suuri vastuu ja rooli potilaan hoidossa.

Sairaanhoitajia voisi olla enemmän. Tällöin ei olisi niin kova kiire ja monia toimenpiteitä ei tarvitsisi tehdä yksin, mikä lisäisi myös potilasturvallisuutta. Alalle hakijoita on huomattavasti enemmän kuin otetaan opiskelemaan, eli halukkaita riittäisi! Joskus sairaanhoitaja joutuu tekemään kahdentoista tunnin työvuoron, vain siksi ettei sijaista poissaolevan työntekijän paikalle saada. Jos osastolla on 20 potilasta ja kaksi sairaanhoitajaa, potilaiden hoito kärsii."

Toivon todella, ettei Lauraa odottaisi valmistuessaan niin rankka ja stressaava työ ja pieni palkka, ettei hän pärjää työssä eläkkeelle asti. Toivon että pystyisin itse käymään opintoni loppuun ilman rahahuolia ja että valmistuessani saisin töitä opettajana, jolla on aikaa jokaiselle oppilaalle. Toivon että päättäjät ymmärtäisivät, millainen merkitys on hyvällä koulutuksella ja niillä ihmisillä, jotka työkseen hoitavat ja palvelevat meitä ja takaavat turvallisuutemme joka päivä, jokaisena kellonaikana.

Ladataan...

Kympin tytöt ovat taas tehneet jotain väärin. Hyvä koulumenestys ei riitä, sen lisäksi pitäisi varmistaa, ettei menesty liian hyvin, ettei pojille tule paha mieli, eivätkä he jaksa enää opiskella. 

On tietysti hyvä, että poikien tyttöjä huonompaan koulumenestykseen kiinnitetään huomiota, mutta on käsittämätöntä, millaisia neuvoja ongelman ratkaisemiseksi opetusalan ammattilaisiksi itseään nimittävät ihmiset antavat. (HS 7.9.)

Parhaita esimerkkejä:

"Perinteinen koetilanne on edelleen kielen monipuolista käyttöä, ja tytöt ovat kielellisesti parempia. Päättelytaidoissa sukupuolten välillä ei ole eroa, joten suoritusten pitäisi olla linjassa. Mittareita tulisi muuttaa niin, että heikommilla kirjoittamistaidoilla voi ilmaista osaamistaan." (Risto Hotulainen)

Luulin, että koulussa olisi tarkoitus oppia ja omaksua asioita, mutta ilmeisesti tarkoituksena onkin vain saada mahdollisimman hyviä numeroita, vaikka sen takia pitäisi alentaa rimaa. Voisiko tyttöjen parempi kielellinen lahjakkuus johtua siitä, että he lukevat yleensä enemmän kirjoja kuin pojat? Vai väittääkö Hotulainen tosissaan, että on olemassa jotain tyttöaivoja ja poika-aivoja, joiden välillä on niin perustavanlaatuisia eroja, ettei niitä voida millään koulutuksella poistaa?

"Kun tyttö ja poika saavat kokeesta saman numeron, tyttö saa todistukseen paremman arvosanan siksi, että hän viittaa tunnilla enemmän. Tämä syö pojan motivaatiota." (Sirkku Kupiainen)

Väite lähtee liikkeelle oudosta kulmasta. Pojan huonompaan arvosanaan ei siis muka ole syynä se, ettei poika jaksa viitata tunnilla, vaan se, että tyttö tunnollisesti viittaa? En väitä, että poikien keskittymiskyvyn parantaminen olisi ratkaistavissa vain yksikertaisella käskyllä viitata enemmän. Ratkaisut eivät ylipäätään mielestäni synny vastakkainasettelusta, vaan siitä, että mietittäisiin miksi pojat eivät jaksa keskittyä tunnilla. Jaksaako siellä keskittyä oikeastaan kukaan, onko tytöt vain opetettu olemaan kiltimpiä ja olemaan valittamatta?

"Laitteet motivoivat enemmän poikia." (Pasi Hieta)
"Oppikirjoista oppiminen perustuu kumuloituvan tiedon omaksumiseen, mikä suosii tyttöjä. Poikien kannalta oppimisen pitäisi perustua enemmän ongelmanratkaisuun ja tekemisen kautta oppimiseen."(Risto Hotulainen)

Sukupuoliroolit jylläävät asiantuntijoiden lausunnoissa vahvoina, mutta kellekään ei tule mieleen, että ne voisivat olla osa ongelmaa. On täysin vanhentunut käsitys, että pojat olisivat kiinnostuneempia tekniikasta kuin tytöt. (Samoin kuin se, että olisi olemassa vain poikia tai tyttöjä.) Vielä oudompaa on sanoa, että kaikki tytöt olisivat ahkeria kympin tyttöjä tai että ketään pojista ei kiinnostaisi koulunkäynti. On olemassa myös kympin poikia, mutta jostain syystä heitä ei ainakaan nuorten keskuudessa pidetä usein yhtä siisteinä tyyppeinä kuin parhaita arvosanoja veteleviä tyttöjä. On myös tyttöjä, ahdistuvat suorituspaineista niin paljon, etteivät jaksa käydä koulua ja on nuoria, joiden äidinkieli ei ole suomi, ja joiden opiskeluvaikeuksista puhutaan paljon vähemmän kuin suomalaisten poikien. Jos näihin asioihin pystyttäisiin puuttumaan, koulusta tulisi tasa-arvoisempi kaikille.

Samalla voitaisiin heittää roskikseen monta muutakin aikansa elänyttä ajatusta koulumaailmasta, kuten se, että kaikki tieto pitäisi oppia ulkoa ja oppikirjasta. Toisessa aiheeseen liittyvässä HS:n jutussa uusia ideoita esiteltiinkin jo monta, vaikka niitä markkinoitiinkin harmillisesti vain pojille.

Ja koska tämä blogi sisältää kirjeitä, tämänkertainen kirje on osoitettu niille tytöille, joiden vikana poikien huonoa menestystä pidetään:

Rakkaat!

Te olette fiksuja, hienoja tyttöjä, joista tulee hienoja ihmisiä. Te olette niitä, jotka aikuisina päättävät isoista asioista, luovat uutta tietoa ja siirtävät aikaisempaa seuraaville sukupolville. Jostakin teistä voi tulla pääministeri, joku toinen voi voittaa Finlandian. Teidän ei tarvitse koskaan pyytää anteeksi sitä, että nousette yhteiskunnan portaita ylöspäin, koska ne jotka teitä siitä syyllistävät, eivät ymmärrä miten paljon voimaa teissä on. Olkaa rohkeita: ottakaa lukiossa sittenkin se pitkä matikka, menkää sinne missä erotutte joukosta, sanokaa suoraan mitä mieltä olette. Älkää kuunnelko niitä setiä ja tätejä, joiden mielestä te olette pilanneet koulun. Te olette ihania, ja minä olen yksi teistä.

Rakkain terveisin,

Afrodite

Pages