Lapsettomuudesta

mie2.jpg

Tämä on aihe, jota on hankalaa pukea sanoiksi, varsinkin kirjoittamalla, mutta yritän kuitenkin… En ole koskaaan kokenut vauvakuumetta, minun biologinen kelloni ei ole koskaan tikittänyt enkä ole perinteisestä perhe-elämästä haaveillut ja aiemmissa parisuhteissa vanhemmuus ei ole edes ollut ajankohtaista. Nykyisen mieheni kanssa päätimme kuitenkin kolmisen vuotta sitten antaa tulla jos on tullakseen, tulisihan ikäkin kohta jo vastaan. Tähänkään päätökseen ei hetken mielijohteesta ryhdytty vaan mietimme asiaa kyllä aikamme, päätöksen synnyttyä ei missään kohtaa varsinaisesti ”yritetty”. Itsellä oli takaraivossa pieni pelko ja epävarmuus siitä, tuleeko Ms-diagnoosi vielä jossain kohtaa kuitenkin ja mitä pahinta, aiheuttaisiko raskauden ja synnytyksen aiheuttama stressi kehossa ”taudin puhkeamisen”. Lopulta jätin tai jätimme pelot taakse ja uskalsimme jättää ehkäisyn pois. Kyllä kaikki järjestyy sitten aikanaan, ei kannata pelätä tulevaa, sekä ajattelin ja uskoin, että kyllä se ”äitiys” sieltä sitten lapsen myötä tulee luonnostaan.

Alun jännityksen jälkeen melkein koko lisääntyminen pääsi unohtumaan, tottuminen siihen ettei lasta tulisikaan ellei alettaisi ottamaan selvää asioista (tutkimukset, hoidot jne) tai edes varsinaisesti ”yrittämään raskautta” ja ajoittamaan seksiä. Näihin ei haluttu lähteä olleenkaan, edelleen luonnollinen ajatus siitä, että lapsi tulee jos on tullakseen piti pintansa eikä rakastelusta saisi tulla yrittämistä tai mekaanista toimintaa. Ensimmäisen vuoden tai ainakin ensimmäisen puolen vuoden aikana jännitti kovasti alkaako kuukautiset vai ei, mitä sitten jos ne ei alakaan? Aika sekavat oli ajatukset, osittain toivoin ja odotin raskautta, mutta osittain pelkäsin sitä. Nuo jännityksen tunteen tosiaan häiveni pikkuhiljaa ja poistui lopulta kokonaan. Ehdittiin jo asennoitua että tulemme olemaan kahdestaan eikä siitäkään onneksi kummankaan maailma musertunut tai suurempaa surua koettu, ehkä pieni pettymys kuitenkin. Olimme alkuvaiheessa ehtineet keksiä poika -ja tyttölapselle kauniit nimet, mutta sen pidemmälle perhe-elämän suunnittelussa emme ehtineet ja olemme oikein tyytyväisiä näinkin. Nyt kun kolme vuotta tuosta ehkäisyn poisjättämisestä on kulunut ja sain Ms-diagnoosin puoli vuotta sitten, olen enemmän kuin onnellinen ettei lasta todella tullutkaan. Ehkä universumi järjesti asiat näin ihan syystä. En olisi kestänyt ajatusta siitä, että pahimmassa tapauksessa en ehkä olisi kykeneväinen huolehtimaan lapsestani tai olisin jopa syyttänyt raskautta sairaudestani, koska olin sitä kuitenkin aiemmin pelännyt. Ehkä niin ei olisi tapahtunutkaan, mutta hyvä näin…Tiedän että ämässä ei ole mikään este lapsien saannille, mutta kohdallani tämä oli helpotus ettei lasta olekaan.

Ympärilläni on paljon perheellisiä ystäviä ja olen heidän puolestaan enemmän kuin onnellinen, mutta en kaipaa nyt itselleni kuitenkaan sitä samaa. Aivan kuin olisin saanut ”synninpäästön” siitä etten oikeastaan koskaan ole äiti-ihminen ollutkaan tai perhettä kaivannut. Sen jälkeen kun on kolmekymmentä täyttänyt on jatkuvasti kyselty milloin lapsia aletaan hankkimaan ja nämä kyselyt on aina olleet erittäin kiusallisia, niin monesta syystä vieläpä. Silloin kun ei diagnoosia vielä ollut, mutta lasta ei kuulunut, niin oli hankalaa vastata kysymyksiin, koska en halunnut silloin kaikille avata tilannetta, koska en itsekään oikein tienyt missä mennään tai mitä ajatella. Nykyisin vastaus on selkeä, mutta ei kysymyksiäkään ole enää niin paljoa tullut kun ikää on 36 vuotta eikä 30.

Tämä on minun ajatukseni ja tarinani, olenko sitten periaatteessa vapaaehtoisesti lapseton vaikka en (tai emme) lapsia voi varsinaisesti saadakaan…? Vaikka itse ajattelenkin näin, niin todellakin myötäelän kyllä heitä jotka eivät vapaaehtoisesti lapsettomia ole ja soisin heille vanhemmuuden onnen.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *